katsoa, mikä kaikista näistä tässä pöydässä olevista ruokalajeista on
minulle hyödyllisin ja mikä vähimmän vahingollinen, ja antakoon minun
syödä sitä, huolimatta sitä kepillä kurittaa, sillä käskynhaltian
elämän nimessä ja niin totta kuin toivon Jumalan antavan minun sitä
nauttia, olen nälkään nääntymässä, ja jos nyt kiellätte minulta
ravinnon, niin te, pankoon herra tohtori sen pahakseen miten tahansa ja
sanokoon minulle mitä hyvänsä, pikemmin riistätte minulta elämän kuin
sitä pitennätte.
— Teidän armonne on oikeassa, herra käskynhaltia, — vastasi lääkäri
— ja siksi olenkin sitä mieltä, ettei teidän armonne nyt pidä syödä
noita keitettyjä kaniineja, sillä se on hienokarvaisten eläinten lihaa.
Tuota vasikanpaistia voisi koettaa, jos se ei olisi paistettua eikä
höystettyä, mutta näin ollen ei kannata.
Sancho sanoi:
— Tuossa isossa vadissa, joka tuolla kauempana höyryää, näyttää olevan
_olta podridaa_, ja koska siinä on kaikenmoisia eri aineksia, niin
varmasti löydän siitä jotakin, mikä on sekä maukasta että terveellistä.
— _Absit_![31] — sanoi lääkäri. — Kaukana olkoon meistä niin
vahingollinen ajatus. Maailmassa ei ole mitään vähemmän ravitsevaa kuin
_olta podrida_. Kelvatkoon se tuomioherroille tai koulunrehtoreille
tai maalaishäihin, mutta käskynhaltiain pöytään sitä ei saa tuoda;
siinä saa olla ainoastaan kaikkein valioimpia ja herkullisimpia ruokia.
Syynä on se, että aina ja kaikkialla pidetään ja kuka tahansa pitää
yksinkertaista lääkettä suuremmassa arvossa kuin useasta aineesta
kokoonpantua, sillä yksinkertaisessa ei voi tulla mitään erehdystä,
mutta monesta aineesta kootussa voi sattua, ettei eri aineita panna
siihen oikeata määrää. Herra käskynhaltia voi uskoa sanani, että
teidän, jos tahdotte säilyttää terveytenne ja sitä lujittaa, tulee
nyt syödä noin sata kappaletta lehikäisiä ja muutamia aivan ohuita
kvitteniviipaleita, jotka panevat vatsan kuntoon ja edistävät
ruoansulatusta.
Tuon kuultuaan Sancho heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vasten,
tuijotti lääkäriin ja kysyi häneltä vakavalla äänellä, mikä hänen
nimensä oli ja missä hän oli opiskellut. Lääkäri vastasi:
— Armollinen herra käskynhaltia, minun nimeni on tohtori Pedro Tuima
Enne, kotikyläni on Puikipois, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovar
del Campon välillä, oikealla kädellä, ja tohtorinarvon olen saanut
Osunan yliopistossa.
Siihen vastasi Sancho vihan vimmassa:
— No niin, herra tohtori Pedro Tuima Pahaenteinen, jonka kotikylä
Puikipois on oikealla kädellä, kun kuljetaan Caracuelista Almodovar
del Campoon, te Osunassa oppiarvonne saanut tohtori, puikkikaa heti
pois minun näkyvistäni; jollette niin tee, niin vannon paistavan päivän
nimessä, että otan ryhmysauvan ja alan sillä peitota, ensiksi teitä,
niin ettei tähän saareen jää yhtään ainoata lääkäriä, ei ainakaan
semmoista, joka ei ymmärrä olevansa tietämätön; oppineita, järkeviä
ja älykkäitä lääkäreitä minä kyllä osaan pitää arvossa ja kunnioittaa
kuin jumalallisia henkilöitä. Ja minä sanon vieläkin, että Pedro Tuiman
pitää tästä lähteä; jollei hän sitä tee, niin minä otan tämän tuolin,
jolla istun, ja lyön sen tuhanneksi pirstaksi hänen kalloonsa, ja
vaadittakoon minut siitä vastaamaan, kun hallitustani tullaan tänne
tutkimaan; minä kyllä vapaudun vastuusta sanomalla tehneeni Jumalalle
palveluksen, kun olen ottanut hengiltä kehnon lääkärin, joka on
yhteiskunnan vitsauksena. Ja antakaa minulle nyt syötävää tai viekää
hiiteen koko tämä käskynhaltianvirka, sillä toimi, joka ei haltiaansa
ravitse, ei maksa kahta pahentunutta papua.
Tohtori säikähti huomatessaan käskynhaltian niin vihastuneen ja aikoi
puikkia pois salista, mutta samassa kuului ulkoa postitorven ääni.
Edeskäypä kiiruhti ikkunaan, palasi ja sanoi:
— Sieltä tulee armollisen herra herttuan kuriiri; hän tuo varmaan
jotakin tärkeätä viestiä.
Kuriiri tuli sisään hiestyneenä ja hengästyneenä, otti povestaan
kirjeen, jätti sen käskynhaltian käteen, ja Sancho antoi sen
hovimestarille käskien hänen lukea osoitteen, joka kuului näin: »Don
Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, hänen omaan
käteensä tai hänen sihteerilleen.» Sen kuultuaan Sancho sanoi:
— Kuka on täällä minun sihteerini?
Eräs läsnäolijoista vastasi:
— Minä, armollinen herra, sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja olen
biskajalainen.[32]
— Koska sekin olet, — sanoi Sancho — niin kelpaisit vaikka keisarin
sihteeriksi. Avaa kirje ja katso, mitä siinä on.
— Vastaleivottu sihteeri teki niin ja sanoi kirjeen luettuaan, että
siinä oli asia, josta täytyi keskustella salaisesti. Sancho käski
tyhjentää salin ja määräsi sinne jäämään ainoastaan hovimestarin ja
edeskäyvän. Muut henkilöt sekä lääkäri poistuivat, ja sihteeri luki
sitten kirjeen, jossa oli seuraavaa:
»Tietooni on tullut, herra Don Sancho Panza, että muutamat minun ja
teidän saarenne viholliset aikovat käydä hirmuiseen hyökkäykseen sitä
vastaan jonakin yönä, en tiedä milloin; tulee siis valvoa ja olla
varuillaan, jotta he eivät pääse teitä yllättämään. Luotettavilta
vakoilijoilta olen saanut vielä tietää, että kaupunkiinne on saapunut
neljä valhepukuista henkilöä, jotka aikovat teidät surmata, koska
pelkäävät teidän terävää älyänne; pitäkää siis silmänne auki, katsokaa
tarkoin, kuka tulee teitä puhuttelemaan, ja varokaa syömästä mitään,
mitä eteenne asetetaan. Minä kyllä pidän huolen siitä, että teitä
autetaan, jos havaitsen teidän joutuvan hätään, ja muuten teidän tulee
kaikin puolin toimia niinkuin sopii hyvältä ymmärrykseltänne odottaa.
Annettu tässä paikassa elokuun 16:na kello 4 aamulla.
Teidän ystävänne
Herttua.»
Sancho ihan kauhistui, ja läsnäolevat näyttivät hekin säikähtyneiltä.
Sancho kääntyi nyt hovimestarin puoleen ja sanoi hänelle:
— Ensimmäinen ja kiireellisin tehtävä on se, että tohtori Tuima
suljetaan maanalaiseen vankikoppiin; jos näet kukaan minut surmaa, niin
hän sen tekee, vieläpä kaikkein hitaimmalla ja kamalimmalla tavalla,
nimittäin näännyttämällä minut nälkään.
— Minunkaan mielestäni — virkkoi edeskäypä, — teidän armonne ei pidä
syödä kaikkea, mitä tässä pöydässä on, sillä sen ovat lähettäneet
lahjaksi muutamat nunnat, ja tavataanhan sanoa, että ristin takana
piilee piru.
— Sitä en tahdo kieltää: — vastasi Sancho — mutta antakaa minulle nyt
pala leipää ja neljän naulan verosta viinirypäleitä, sillä niissä ei
voi olla mitään myrkkyä; minä näet en voi tosiaankaan tulla toimeen,
jollen saa syödä, ja jos meidän nyt pitää olla valmiina uhkaaviin
taisteluihin, niin meidän täytyy saada hyvä ravinto, sillä vatsa
se sydäntä vahvistaa eikä sydän vatsaa. Ja te, sihteeri, vastatkaa
armolliselle herra herttualle ja sanokaa hänelle, että kaikki, mitä
hän käskee, pannaan täytäntöön hänen käskynsä mukaan ihan pilkulleen,
ja lähettäkää armolliselle rouva herttuattarelle minulla terveiset,
että minä suutelen hänen käsiään ja pyydän häntä muistamaan lähettää
jonkun oman miehen viemään kirjettäni ja vaatemyttyäni vaimolleni
Teresa Panzalle; jos hän sen tekee, niin minä pidän sitä suurena
suosionosoituksena ja koetan kaikin puolin palvella häntä voimieni
mukaan; ja ohimennen voitte liittää kirjeeseen kunnioittavat terveiset
herralleni Don Quijote Manchalaiselle, jotta hän näkee, kuinka olen
hänelle kiitollinen; ja sitten voitte vielä hyvänä sihteerinä ja
kelpo biskajalaisena lisätä siihen, mitä ikinä mielenne tekee ja mitä
siihen parhaiten sopii. Ja korjattakoon nyt tästä pöydästä astiat pois
ja annettakoon minulle syötävää, niin minä kyllä selviydyn kaikista
vakoilijoista ja murhamiehistä ja noidista, jotka saattavat hyökätä
minua ja minun saartani vastaan.
Samassa astui sisään hovipoika, joka sanoi:
— Täällä on muudan puheille pyrkivä talonpoika, joka haluaa keskustella
teidän armonne kanssa, hänen sanojensa mukaan erittäin tärkeästä
asiasta.
— Merkillistä väkeä — sanoi Sancho — nuo puheillepyrkivät. Kuinka
ne voivatkaan olla niin typeriä, etteivät ymmärrä, ettei sovi
tulla puheille pyrkimään tämmöisenä hetkenä? Emmekö me hallitsevat
henkilöt, me tuomarit, ole lihaa ja verta, ja eikö meidänkin pidä
antaa levätä niin kauan kuin tarve vaatii, vai pitäisikö meidän
olla kuin marmoripatsaita? Jumalan ja omantuntoni nimessä, jos tätä
käskynhaltiana-oloa jatkuu (vaikka minä aavistelen, ettei sitä tule
kauan jatkumaan), niin minä kyllä saatan järkiin useampiakin tuommoisia
puheillepyrkiviä. Käskekää nyt sitä kelpo miestä astumaan sisään, mutta
katsokaa ensin, ettei se ole mikään vakoilija tai semmoinen, joka aikoo
minut murhata.
— Ei, armollinen herra; — vastasi hovipoika — hän näyttää hyvin
yksinkertaiselta, ja pahoin erehdyn, jollei hän ole lauhkea kuin lammas.
— Ei mitään pelättävää; — sanoi hovimestari — olemmehan me kaikki tässä
läsnä.
— Olisiko mahdollista, edeskäypä, — kysyi Sancho — että nyt, kun
tohtori Pedro Tuima ei ole tässä, saisin syödä jotakin kunnollista ja
ravitsevaa, vaikka vain palasen leipää ja sipulin?
— Tänä iltana tulee illallisateria korvaamaan, mitä päivällisestä
puuttui, ja teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen — vastasi
edeskäypä.
— Jumala sen suokoon — sanoi Sancho.
Samassa astui sisään talonpoika, joka näytti varsin kunnialliselta
mieheltä; jo tuhannen peninkulman päähän voi nähdä, että hän oli
vilpitön ja laadullinen. Hän sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:
— Kuka täällä on herra käskynhaltia?
— Kukapa muu — vastasi sihteeri — kuin se, joka istuu tuolissa?
— Minä siis nöyrryn hänen edessään — virkkoi talonpoika.
Hän polvistui ja pyysi käskynhaltian kättä sitä suudellakseen. Sancho
kieltäytyi ja käski hänen nousta ja sanoa, mitä halusi. Talonpoika
totteli ja sanoi sitten:
— Minä, armollinen herra, olen talonpoika, kotoisin Miguelturrasta,
kylästä, joka on kahden peninkulman päässä Ciudad Realista.
— Tässä meillä on toinen Puikipois! — virkkoi Sancho. — Puhukaa, hyvä
ystävä; minä puolestani voin sanoa hyvin tuntevani Miguelturran ja
tiedän, ettei se ole aivan kaukana omasta kylästäni.
— Seikka on se, armollinen herra, — jatkoi talonpoika — että minä
olen Jumalan armosta naimisissa pyhän roomalaiskatolisen kirkon
suostumuksella; minulla on kaksi poikaa, jotka ovat opin tiellä,
ja nuorempi pyrkii lisensiaatiksi. Minä olen leski, sillä vaimoni
kuoli, tai oikeammin hänet tappoi huono lääkäri, joka antoi hänelle
ulostusainetta hänen ollessaan raskaana, ja jos Jumala olisi sallinut
lapsen tulla maailmaan ja jos se olisi ollut poika, niin minä olisin
pannut hänet lukemaan tohtoriksi, jotta hänen ei olisi tarvinnut
kadehtia veljiänsä kandidaattia ja lisensiaattia.
— Jos siis vaimonne ei olisi kuollut, — sanoi Sancho — tai jos häntä ei
olisi otettu hengiltä, niin te ette olisi nyt leski.
— En, armollinen herra, en millään muotoa — vastasi talonpoika.
— Oikeassa ollaan! — virkkoi Sancho. — Jatkakaa, hyvä ystävä, sillä nyt
on pikemmin aika nukkua kuin keskustella tämmöisistä asioista.
— No niin, — sanoi talonpoika — tämä minun poikani, josta pitää tulla
kandidaatti, rakastui muutamaan oman kylän tyttöön, jonka nimi on Clara
Perlerina, erittäin varakkaan talonpojan Andrés Perlerinon tyttäreen;
eikä tämä Perlerinien nimi johdu heidän esi-isistään tai muusta
suvustaan, vaan siitä, että koko tämä perhekunta on perlaattista[33]
väkeä, toisin sanoen potee luuvaloa, ja niin heitä nimitetään
komeasti Perlerineiksi, ja jos tässä totta puhun, niin tyttö onkin
kuin itämaitten päärly, ja oikealta puolelta katsottuna hän on kuin
niityn kukkanen; vasemmalta puolelta hän tosin ei näytä niin korealta,
sillä siltä laidalta puuttuu silmä, jonka hän menetti isossarokossa;
ja vaikka hänen kasvoissaan on paljon ja syviä rokonarpia, sanovat
ne, jotka hänestä pitävät, etteivät ne ole mitään rokonarpia, vaan
kuoppia, joihin hänen rakastajiensa sydämet haudataan. Hän on
niin siisti, että hän, välttääkseen kasvojen likaantumista, pitää
nenäänsä ihan pystyssä, niin että näyttää siltä kuin se karkaisi pois
suun läheisyydestä, ja kaikesta huolimatta hän näyttää kerrassaan
ihastuttavalta, sillä hänellä on suuri suu, ja jollei siitä puuttuisi
kymmentä tai kahtatoista etu- ja poskihammasta, voisi se olla kaikkien
sievimpien suitten veroinen, vieläpä niitä kauniimpikin. Huulista
minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä ne ovat niin hienot ja ohuet,
että jos olisi tapana viipsiä huulia, niin näistä saisi kokonaisen
vyyhden, mutta ollen väriltään aivan toisenlaiset kuin huulet yleensä
ne näyttävät ihan ihmeellisiltä, sillä ne ovat sinisen, viheriän ja
sinipunaisen kirjavat; ja herra käskynhaltia suvaitkoon antaa minulle
anteeksi, että näin seikkaperäisesti maalailen hänen ominaisuuksiaan,
joka kumminkin lopulta tulee tyttärekseni; minä näet pidän hänestä,
eikä hän minusta näytä ollenkaan rumalta.
— Maalatkaa päälle vain niin paljon kuin haluatte; — sanoi Sancho
— minua huvittaa teidän maalauksenne, ja jos olisin saanut syödä,
en olisi voinut toivoa mitään parempaa jälkiruokaa kuin maalaamanne
muotokuva.
— Se minulla on vielä antamatta; — vastasi talonpoika — mutta se,
mikä ei voi tapahtua nyt, voi tapahtua tuonnempana, ja minä sanon,
armollinen herra, että jos voisin maalata hänen kauneutensa ja hänen
solakan vartensa, niin siitä tulisi jotakin ihmeellistä, mutta se ei
käy päinsä, sillä hän on kumarainen ja muodoton, ja hänen polvensa
hipovat suuta; mutta kaikesta huolimatta voi nähdä, että hän, jos voisi
ojentaa itsensä suoraksi, kohottaisi päänsä kattoon saakka, ja hän on
jo antanut kandidaatilleni kätensä luvaten tulla hänen vaimokseen,
vaikka ei hän kättään oikeastaan voi ojentaa, sillä se on täynnä
luuvalokyhmyjä; mutta hänen leveistä ja vakoisista kynsistään voi kyllä
nähdä, että käsi on hyvä ja muodoltaan semmoinen kuin olla pitää.
— Hyvä, — sanoi Sancho — ja otaksukaa nyt, hyvä ystävä, että olette jo
maalannut hänet kiireestä kantapäähän. Mitä te oikeastaan tahdotte?
Käykää asiaan kiertelemättä kaartelematta, ilman mitään toisteluja ja
liikoja lisäyksiä.
— Minä haluaisin, armollinen herra, — vastasi talonpoika — että
teidän armonne osoittaisi minulle suosiotaan ja antaisi minulle
suosituskirjeen tulevan miniäni isälle, pyytäen häntä olemaan hyvä ja
sallimaan tämän naimisiinmenon tapahtua, koska me emme ole eriarvoisia
onnen enempää kuin luonnonkaan lahjoilta, sillä totta puhuen, herra
käskynhaltia, poikani on pirun riivaama, eikä kulu yhtäkään päivää,
etteivät pahat henget kiusaa häntä kolmesti tai neljästi, ja kerran
hän kaatui tuleen, niin että hänen kasvonsa ovat nyt ryppyiset kuin
pergamentti, ja hänen silmistään vuotaa aina vettä ja märkää; mutta hän
on sävyisä kuin enkeli ja olisi siunatun siivo, jollei hän toisinaan
löisi ja takoisi itseään nyrkeillään.
— Haluatteko vielä jotakin, hyvä mies? — kysyi Sancho.
— Haluaisinhan minä vielä muutakin, — vastasi talonpoika — vaikka en
uskalla sitä sanoa. Mutta olkoon menneeksi, en tahdo sittenkään jättää
sitä poveeni pahenemaan, kävi miten kävi. Sanon siis, armollinen herra,
että toivoisin teidän armonne antavan minulle kolmesataa tai kuusisataa
dukaattia kandidaattini myötäjäisiä varten, tarkoitan avustukseksi
kodin järjestämistä varten, sillä täytyyhän heidän sittenkin elää
omissa oloissaan, niin etteivät appivanhemmat heidän asioihinsa
sekaannu.
— Ajatelkaa, onko teillä vielä jotakin pyydettävää, — sanoi Sancho —ja
älkää antako ujouden tai häveliäisyyden estää itseänne sitä sanomasta.
— Ei, ei mitään — vastasi talonpoika.
Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun käskynhaltia nousi seisomaan,
sieppasi käteensä tuolin, jolla oli istunut, ja huusi:
— Tuhat tulimmaista, te kehno lurjus ja hölmö, jollette heti lähde
tästä ja poistu näkyvistäni, niin ruhjon ja halkaisen kallonne tällä
tuolilla! Sinä hävytön nartunpoika, sinä itse pirun maalaaja, näinkö
sinä tulet pyytämään minulta kuuttasataa dukaattia? Mistä minä ne otan,
sinä porsas? Ja jos minulla ne olisikin, miksi antaisin ne sinulle,
sinä juonipussi ja pölkkypää? Ja mitä minä välitän Miguelturrasta
ja Perlerinien koko suvusta? Mene matkoihisi, sanon minä; jos et
tottele, niin, niin totta kuin armollinen herrani herttua elää, teen
mitä sanoin! Sinä et taida ollakaan Miguelturrasta, vaan olet joku
konna, jonka helvetti on tänne lähettänyt minua kiusaamaan. Sano
minulle, sinä jumalaton, mitä oikeastaan ajattelet! Minä en ole ollut
käskynhaltianvirassa vielä puoltatoista päivää, ja sinäkö luulet, että
minulla on pussissa jo kuusisataa dukaattia?
Edeskäypä viittasi talonpojalle, että hän lähtisi pois salista, ja
mies lähti alla päin ja nähtävästi peläten, että käskynhaltia voisi
panna täytäntöön vihaisen uhkauksensa; se veijari osasi hyvin näytellä
osaansa.
Mutta jättäkäämme nyt Sancho vihansa valtaan, tulkoon rauha maahan, ja
palatkaamme Don Quijoten luo, jonka näimme viimeksi, kun hänen kasvonsa
olivat sidotut ja laastaroidut kissan kynsien jäljeltä, mistä vauriosta
hän ei parantunut kahdeksassa päivässä. Eräänä näistä päivistä hänelle
sattui jotakin, minkä Cide Hamete lupaa kertoa niin tarkasti ja
totuudenmukaisesti kuin hän yleensä kertoo tämän historian kaikkein
vähäpätöisimmätkin tapaukset.
Kahdeksasviidettä luku.
Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren kamarirouvan Doña Rodriguezin
kanssa, sekä muita tapauksia, joita kannattaa kirjaan merkitä ja
ikuisessa muistossa säilyttää.
Pahoin haavoittunut Don Quijote oli sangen ärtynyt ja alakuloinen;
hänen kasvonsa, joita ei ollut merkinnyt Jumalan käsi, vaan kissan
käpälä, olivat siteissä — onnettomuuksia, jollaisiin vaeltavat
ritarit helposti joutuvat. Hän vietti kuusi päivää näyttäytymättä
julkisesti, ja eräänä yönä, maatessaan valveilla ja unetonna, miettien
onnettomuuksiaan ja Altisidoran tungettelevaisuutta, hän kuuli, kuinka
hänen huoneensa ovi avattiin avaimella, ja kuvitteli heti, että
rakastunut neiti tuli yllättämään hänen siveyttänsä ja saattamaan
hänet tilaan, missä hän rikkoisi uskollisuuden, jonka oli velkaa
valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle. »Ei», sanoi hän, lujasti
uskoen kuvitelmaansa ja niin kovalla äänellä, että se voitiin kuulla,
»maailman paraskaan kaunotar ei saa minua luopumaan palvomasta häntä,
joka on piirrettynä ja painettuna sydämeni syvyyteen ja sieluni
pohjimmaiseen pohjaan, ei sittenkään, vaikka sinä, oi valtiattareni,
olet muuttunut sipulilta haiskahtavaksi maalaistytöksi tai kulta- ja
hopeakankaita kutovaksi kultaisen Tajon nymfiksi, tai vaikka Merlin
tai Montesinos pidättävät sinua, missä mielivät, sillä olitpa missä
tahansa, sinä olet minun, ja minä, olinpa missä hyvänsä, olen ollut ja
tulen olemaan sinun.»
Hänen niin sanottuaan ovi samassa avattiin. Hän nousi sängyssään
seisomaan, kokonaan kääriytyneenä keltaiseen silkkipeitteeseen, päässä
yömyssy ja kasvot ja viikset sidottuina, kasvot naarmujen vuoksi ja
viikset, jotta ne eivät höltyisi ja valahtaisi alas, ja hän näytti
tässä asussaan merkillisimmältä aaveelta, mitä kuvitella voi. Hän
tuijotti jäykästi ovelle odottaen näkevänsä, kuinka siitä astuisi
sisään antautuvainen ja lemmensairas Altisidora, mutta näkikin tulevan
kunnianarvoisen kamarirouvan, päässä valkoinen myssy, jonka sivuharsot
olivat niin pitkät, että peittivät ja verhosivat hänet kiireestä
kantapäähän. Vasemmassa kädessä hänellä oli palava lyhyt kynttilä,
ja oikealla kädellään hän varjosti silmiänsä, joita peittivät suuret
silmälasit, jotta valo ei sattuisi niihin. Hän hiipi hiljalleen ja
siirsi jalkojansa varovasti.
Don Quijote katseli häntä tähystyspaikaltaan ja nähdessään hänen
pukunsa ja huomatessaan, kuinka hiljaa hän kulki, hän luuli, että joku
noita-akka tuli tuossa asussa tekemään hänelle jotakin pahaa, ja alkoi
innokkaasti tehdä ristinmerkkejä. Haamu tuli yhä lähemmäksi; ehdittyhän
keskelle lattiaa se kohotti katseensa ja näki, kuinka uutterasti Don
Quijote teki ristinmerkkejä, ja jos Don Quijote oli tämän hahmon
nähdessään säikähtänyt, niin haamu pelästyi sitä enemmän huomatessaan
hänet. Nähdessään hänet siinä pitkänä ja keltaisena, peitteineen ja
siteineen, jotka tekivät hänet aivan muodottomaksi, se kiljaisi kovalla
äänellä:
— Jeesus! Mitä näenkään?
Säikähdyksissään se pudotti kynttilän kädestään ja pimeään jäätyään
kääntyi lähteäkseen pois, mutta kompastui peloissaan omiin liepeisiinsä
ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Don Quijote alkoi pelästyneenä
huutaa:
— Minä vannotan sinua, kummitus tai mikä lienetkin, sanomaan minulle,
kuka olet, ja sanomaan, mitä minusta tahdot. Jos olet kärsimyksessä
oleva vainajan sielu, sano se minulle, niin minä teen hyväksesi, mitä
suinkin voin, sillä minä olen katolinen kristitty ja teen mielelläni
hyvää kaikille ihmisille. Siitä syystä olen liittynyt vaeltavaan
ritarikuntaan, jonka palveluksessa olen ja jonka toiminta ulottuu
niinkin pitkälle, että se tahtoo tehdä hyvää kiirastulessa oleville
sieluille.
Kuullessaan itseään niin vannotettavan arvasi kaatuessaan loukkaantunut
kamarirouva omasta pelostaan, että Don Quijotekin pelkäsi, ja vastasi
murheellisella ja hiljaisella äänellä:
— Armollinen herra Don Quijote (jos teidän armonne todella on Don
Quijote), minä en ole mikään kummitus, en mikään ilmestys enkä
kiirastulessa oleva sielu, kuten teidän armonne näyttää luulevan, vaan
Doña Rodriguez, armollisen rouva herttuattaren kamarirouva, ja tulen
teidän armonne luo erään semmoisen vaikeuden vuoksi, jossa teidän
armonne yleensä antaa apuaan.
— Sanokaa minulle, rouva Doña Rodriguez, — virkkoi Don Quijote —
tuleeko teidän armonne ehkä jonkinlaisissa parittamisen aikeissa? Siinä
tapauksessa sanon teille, ettei minusta ole mitään apua, kiitos olkoon
valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen verrattoman kauneuden. Sanalla
sanoen, rouva Doña Rodriguez, minä tarkoitan, että jos teidän armonne
jättää sikseen ja tuomatta kaikki lemmenviestit, niin voitte jälleen
sytyttää kynttilän ja tulla takaisin, ja sitten me keskustelemme
kaikesta, mitä haluatte antaa tehtäväkseni ja mitä itse mielitte,
lukuunottamatta, kuten sanoin, kaikkia lemmenhoukutuksia.
— Minäkö tulisin tuomaan keneltäkään lemmenviestiä, parahin herra? —
vastasi kamarirouva. — Huonosti teidän armonne minut tuntee; minä en
ole vielä niin ikäloppu, että toimittelisin semmoisia lapsellisuuksia,
sillä minulla on, Jumalan kiitos, yhä täydet sielunvoimat
ruumiissani ja suussa kaikki etu- ja poskihampaat, muutamia harvoja
lukuunottamatta, jotka minulta on vienyt täällä Aragoniassa aivan
tavallinen röhkä-yskä. Mutta odottakaa vähän, armollinen herra, minä
menen ulos sytyttämään kynttilän ja palaan heti kertomaan huolistani
teille, joka autatte kaikkia ihmisiä heidän vaivoissaan.