hänellä oli viiden sormen nokassa ja sanoi:
— Tässä ovat ne viisi hilkkaa, joita tämä hyvä mies minulta vaatii.
Minä vakuutan Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei verkaa ole yhtään
jäljellä, ja jätän työni ammattikunnan tarkastajani nähtäväksi.
Kaikki läsnäolijat nauroivat monille hilkoille ja merkilliselle
riitajutulle. Sancho mietti asiaa vähän aikaa ja sanoi sitten:
— Minusta näyttää, ettei tätä juttua tarvitse kauan käsitellä, vaan
että se voidaan ratkaista heti kunnon miehen ymmärryksellä, ja minä
siis annan siitä sen tuomion, että räätäli menettää työpalkkansa ja
talonpoika verkansa. Hilkat vietäköön vankilassa oleville vangeille, ja
sillä hyvä.
Jos myöhemmin langetettu tuomio, joka koski karjakauppiaan kukkaroa,
synnytti läsnäolijoissa ihmettelyä, niin tämä sai heidät nauramaan;
mutta käskynhaltian tuomio pantiin sentään täytäntöön. Sitten saapui
hänen luokseen kaksi vanhaa miestä; toinen nojasi ruokokeppiin, ja
toinen, kepitön, virkkoi:
— Armollinen herra, minä lainasin tälle hyvälle miehelle tässä
taannoin kymmenen kultadukaattia tehdäkseni hänelle palveluksen ja
samalla ansiollisen työn, sillä ehdolla, että hän maksaisi ne minulle
takaisin, kun niitä häneltä vaatisin. Kului päiviä, enkä minä niitä
häneltä vaatinut, koska en tahtonut saattaa häntä maksamisen vuoksi
pahempaan pulaan kuin missä hän oli silloin, kun ne hänelle lainasin.
Koska minusta kuitenkin alkoi näyttää siltä, ettei hän ajatellutkaan
maksaa takaisin, olen niitä vaatinut häneltä monet kerrat, mutta hän
ei maksa, vaan kieltää koko asian sanoen, etten ole milloinkaan niitä
hänelle lainannut ja että hän, jos olen ne hänelle lainannut, on jo ne
maksanut minulle takaisin. Minulla ei ole todistajia, ei siihen, että
olen rahat hänelle antanut, eikä takaisinmaksamiseen, sillä hän ei ole
niitä takaisin maksanut. Nyt pyydän teidän armoanne asettamaan hänet
valalle, ja jos hän vannoo maksaneensa rahat takaisin, niin minä luovun
vaatimuksestani kaikkien läsnäolevien ja Jumalan edessä.
— Mitäs te tähän sanotte, kelpo keppiukko? — kysyi Sancho.
Ukko vastasi:
— Armollinen herra, minä tunnustan, että hän lainasi minulle rahat, ja
suvaitkoon teidän armonne laskea alas tuomarinsauvan; koska hän jättää
asian riippumaan valastani, niin minä vannon, että olen ne todella ja
totisesti maksanut ja antanut hänelle takaisin.
Käskynhaltia laski alas virkasauvansa, ja ukko antoi keppinsä toiselle
ukolle, jotta tämä pitelisi sitä hänen vannoessaan valaa, ikäänkuin
se olisi ollut hänelle itselleen pahaksi esteeksi, laski sitten
kätensä virkasauvan ristin päälle sanoen olevan totta, että hänelle
oli lainattu ne kymmenen dukaattia, joita häneltä nyt vaadittiin,
mutta että hän oli ne maksanut takaisin kädestä käteen ja että toinen
tavan takaa niitä häneltä vaati, koska ei ollut selvillä asiasta.
Tuon kuultuaan suuri käskynhaltia kysyi velkojalta, mitä hänellä
oli sanottavana vastapuolensa väitteeseen, ja mies vastasi, että
hänen velallisensa oli varmaan puhunut totta; hän näet piti toista
kunniallisena miehenä ja kelpo kristittynä, arveli unohtaneensa,
milloin ja miten toinen oli hänelle rahat takaisin maksanut, ja lupasi
tästä lähtien olla milloinkaan häneltä mitään vaatimatta. Velallinen
otti keppinsä takaisin, kumarsi ja lähti ulos tuomiosalista. Nähdessään
tämän ja havaitessaan miehen muitta mutkitta lähtevän tiehensä ja
huomatessaan vielä saamamiehen kärsivällisyyden Sancho painoi päänsä
alas, nosti oikean käden etusormen kulmakarvojen ja nenän juureen,
istui siinä vähän aikaa kuin mietteisiinsä vaipuneena ja kohotti sitten
päänsä ja käski kutsua takaisin keppiukon, joka oli jo mennyt menojaan.
Äijä tuotiin takaisin, ja Sancho sanoi hänet nähdessään:
— Antakaa minulle tuo keppi, hyvä mies; minä tarvitsen sitä.
— Varsin mielelläni; — vastasi ukko — tässä se on, armollinen herra.
Hän ojensi sen Sancholle. Sancho otti sen, ojensi sen toiselle ukolle
ja sanoi hänelle:
— Menkää Jumalan nimeen; nyt olette saanut rahanne takaisin.
— Minäkö, armollinen herra? — virkkoi ukko. — Onko tämä ruokokeppi siis
kymmenen kultadukaatin arvoinen?
— On, — sanoi käskynhaltia — jollen minä ole maailman suurin pässinpää.
Ja nyt saamme kohta nähdä, onko minulla älliä hallitakseni kokonaista
valtakuntaa.
Sitten hän käski siinä kaikkien läsnäollessa katkaista ja avata kepin.
Niin tehtiin, ja sen sisästä löydettiin kymmenen kultadukaattia.
Kaikki olivat ihmeissään ja pitivät käskynhaltiaansa uutena Salomona.
Häneltä kysyttiin, mistä hän oli arvannut, että nuo kymmenen dukaattia
olivat ruokokepin sisässä. Hän vastasi, että havaitessaan ukon valaa
tehdessään jättävän keppinsä toiselle riitapuolelle, sitten vakuuttavan
totisesti antaneensa rahat hänelle takaisin ja valan tehtyään pyytävän
keppinsä takaisin, hän oli tullut ajatelleeksi, että ukolta vaadittu
maksu oli kepissä. Siitä voitiin hänen mielestään havaita, että vaikka
hallitsevat henkilöt ovat hölmöjä, Jumala sentään toisinaan heitä
ohjaa heidän tuomioissaan. Sitäpaitsi hän oli kuullut kotipaikkansa
kirkkoherran kertovan toisesta samanlaisesta tapauksesta,[29] ja
hänellä itsellään oli omien sanojensa mukaan niin mainio muisti,
ettei semmoista löytyisi koko saaresta, jollei sentään olisi niin
laita, että hän aina unohti, mitä tahtoi muistaa. Niin äijät vihdoin
lähtivät pois, toinen häpeissään ja toinen tyytyväisenä. Läsnäolijat
olivat ihmeissään, ja henkilö, joka merkitsi kirjaan Sanchon sanat,
teot ja eleet, ei päässyt täyteen selvyyteen, oliko hän katsottava ja
merkittävä hölmöksi vai älykkääksi mieheksi.
Tuo riitajuttu oli tuskin saatu päätökseen, kun tuomiosaliin astui
nainen, joka oli käynyt lujasti käsiksi äveriään karjakauppiaan puvussa
olevaan mieheen ja huusi kovalla äänellä:
— Oikeutta, armollinen herra käskynhaltia, oikeutta, ja jollen sitä
löydä täältä maan päältä, lähden sitä hakemaan taivaasta! Rakas
herra käskynhaltia, tämä hävytön mies sai minut käsiinsä tuolla
vainiolla ja käsitteli ruumistani kuin se olisi ollut pesuriepu, ja
— voi minua onnetonta! — vei minulta, mitä olen varjellut enemmän
kuin kolmekolmatta vuotta, puolustaen sitä maureja ja kristittyjä,
täkäläisiä ja muukalaisia vastaan, ja minä, joka olin aina kova kuin
korkkitammi ja säilytin itseäni vikautumattomana kuin salamanteri
tulessa tai kuin villa orjantappuroissa, tein sen siis vain, jotta tämä
siivo mies nyt pääsi minua kourimaan siisteillä käsillään.
— Sietää ottaa tutkittavaksi, ovatko tämän teikarin kädet siistit vai
ei — virkkoi Sancho.
Hän kääntyi miehen puoleen ja käski hänen puhua ja vastata naisen
esittämään syytökseen. Mies vastasi aivan hämillään:
— Hyvät herrat, minä olen vaivainen harjaskarjan kasvattaja ja lähdin
täältä tänä aamuna myytyäni luvalla sanoen neljä sikaa, ja minulta
vietiin leimamaksuina ja muuten puijaten melkein niiden hinta. Olin
palaamassa kotikylääni, tapasin tiellä tämän arvoisan naishenkilön, ja
piru, joka aina pitää peliänsä ja aina punoo juoniansa, järjesti niin,
että me jouduimme yhteen. Minä annoin hänelle täyden maksun, mutta hän
oli tyytymätön, kävi minuun kiinni eikä päästänyt minua, ennenkuin sai
minut tänne hinatuksi. Hän väittää, että minä makasin hänet väkisin,
mutta hän valehtelee sen valan nimessä, jonka nyt teen tai olen valmis
tekemään; ja tämä on totista totta, ilman mitään vilppiä.
Käskynhaltia kysyi häneltä nyt, oliko hänellä yhtään hopearahaa.
Mies sanoi olevan noin kaksikymmentä dukaattia, jotka hänellä oli
nahkakukkarossa povellaan. Sancho käski häntä vetämään sen esiin- ja
jättämään sen semmoisenaan syyttäjälle. Mies totteli vapisten; nainen
otti sen niiaillen tuhannet kerrat kaikille ja rukoillen Jumalalta
pitkää ikää ja terveyttä herra käskynhaltialle, joka piti niin hyvää
huolta apuatarvitsevista orpotytöistä, ja lähti sitten tuomiosalista
vieden kukkaron, jota piteli lujasti molemmin käsin, sitä ennen
sentään katsottuaan, oliko siinä todella hopearahoja. Hän oli tuskin
ehtinyt lähteä, kun Sancho sanoi karjakauppiaalle, joka oli jo itkuun
pillahtamassa ja seurasi kukkaroaan silmillään ja sydämellään:
— Hyvä mies, lähde tuon naisen jälkeen ja ota häneltä kukkaro, vaikka
hän vastaankin panisi, ja palaa tänne sen kanssa.
Tuo ei ollut lausuttu kuuroille korville, sillä mies lähti kohta kuin
nuoli tekemään työtä käskettyä. Kaikki läsnäolijat olivat erittäin
uteliaita näkemään, kuinka tämä riitajuttu päättyisi, ja vähän ajan
kuluttua mies ja nainen palasivat pidellen toisistaan kiinni vielä
lujemmin kuin edellisellä kerralla. Naisella oli kukkaro nostetussa
hameenhelmassa, ja mies koki kaikin voimin sitä häneltä riistää; mutta
nainen piti puoliaan niin kiukkuisesti, etteivät hänen yrityksensä
onnistuneet, huusi ja sanoi:
— Oikeutta Jumalan ja ihmisten edessä! Katsokaa, armollinen herra
käskynhaltia, kuinka hävytön ja julkea on tämä lurjus, joka tahtoi
keskellä kylää ja keskellä raittia viedä minulta kukkaron, jonka teidän
armonne määräsi minulle annettavaksi.
— Onkos hän sen teiltä vienyt? — kysyi käskynhaltia.
— Onko vienyt? — vastasi nainen. — Ennen antaisin tappaa itseni kuin
viedä kukkaroni. Ei sitä niin vain viety tältä tytöltä! Parempia pitää
olla niiden kissojen, jotka naamaani kynsivät, kuin tuommoinen kelvoton
rähjys! Sitä ei saada minun käsistäni pihdeillä eikä vasaroilla,
ei nuijilla eikä rautakangilla, ei vaikka leijona päälleni kävisi;
ennemmin saavat repiä minut hengettömäksi!
— Hänen puheessaan on perää; — sanoi mies — minä tunnustan olevani
voimaton ja kykenemätön ottamaan häneltä kukkaroa ja annan hänen mennä.
Käskynhaltia sanoi nyt naiselle:
— Kuule, sinä siveä ja urhoollinen tyttö, kukkaro tänne!
Nainen antoi kohta kukkaron, ja käskynhaltia jätti sen takaisin
miehelle sanoen väkivaltaiselle, mutta ei väkisinmaatulle:
— Rakas ystävä, jos olisitte osoittanut samaa rohkeutta ja
urhoollisuutta, jota olette nyt osoittanut tätä kukkaroa
puolustaessanne, tai edes puolta siitä, puolustaessanne ruumistanne,
niin teille ei olisi voitu tehdä väkivaltaa Herkuleenkaan voimilla.
Menkää nyt Jumalan haltuun, ja piru teidät periköön, ja varokaa
jäämästä koko tähän saareen tai kuutta peninkulmaa lähemmäksi, jollette
mieli saada sataa paria raippoja. Lähtekää heti, te petturi, te hävytön
ja epärehellinen otus!
Nainen kauhistui ja lähti tiehensä alla päin ja tyytymättömänä. Mutta
käskynhaltia sanoi miehelle:
— Hyvä mies, lähtekää nyt Jumalan nimeen kotipaikallenne rahoinenne,
ja jollette toiste halua niitä hävittää, niin varokaa huvittelemasta
tuommoisten kanssa.
Mies kiitti häntä niin kömpelösti kuin suinkin, ja läsnäolijat
ihmettelivät jälleen uuden käskynhaltiansa lausuntoja ja tuomioita.
Hänen kronikoitsijansa merkitsi kaikki heti paperille, ja siitä
ilmoitettiin kohta kirjeellisesti herttualle, joka kovin uteliaana
odotti näitä uutisia.
Ja jääköön nyt siihen kelpo Sancho; meillä on kiire hänen isäntänsä
luo, jonka mieltä Altisidoran musiikki oli kovin liikuttanut.
Kuudesviidettä luku.
Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka säikähdytti Don Quijotea
lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran kanssa.
Me jätimme suuren Don Quijoten syviin mietteisiin, joita rakastuneen
kamarirouvan Altisidoran serenadi oli hänen mieleensä nostanut. Hän
meni niiden kanssa makuulle, mutta ne olivat kuin kirppuja, eivät
antaneet hänelle elävää rauhaa, ja sitäpaitsi kaiveli hänen mieltään
sukkien ratkeaminen. Mutta aika liikkuu kepeästi, minkäänlaiset
esteet eivät voi sitä pidättää, ja niin se nytkin riensi ratsastaen
hetkestä toiseen, ja aamu koitti aivan pian. Sen huomattuaan Don
Quijote nousi pehmoilta untuvapatjoiltaan, puki ylleen, virkeästi
kuten ainakin, säämiskänuttunsa ja veti jalkoihinsa matkasaappaat
siten salatakseen sukkien kärsimän vaurion. Sitten hän otti ylleen
tulipunaisen viittansa, pani päähänsä hopeapunoksella reunustetun
viheriästä sametista tehdyn metsästyslakin, ripusti olalleen
hankkiluksen, josta riippui hänen hyvä ja terävä miekkansa, otti
suuren rukousnauhan, jota aina kuljetti mukanaan, ja lähti ylen upeana
ja juhlallisena eteissaliin, missä herttua ja herttuatar olivat jo
täysissä pukimissaan, kuin olisivat häntä odottaneet. Hänen kulkiessaan
erästä käytävää oli siellä Altisidora ja toinen kamarineiti, hänen
ystävättärensä, häntä odottamassa. Don Quijoten nähdessään Altisidora
oli pyörtyvinään, ja ystävätär otti hänet syliinsä ja alkoi kiireesti
avata hänen liiviänsä. Tuon huomattuaan Don Quijote astui heidän
luokseen ja lausui:
— Minä kyllä tiedän, mistä nuo kohtaukset johtuvat.
— Minä taas en voi sitä aavistaakaan, — vastasi ystävätär — sillä
Altisidora on tervein kaikista herttuattaren kamarineideistä, enkä minä
ole kuullut hänen koskaan vähääkään valittavan koko sinä aikana, jona
olen hänet tuntenut; mutta paha periköön maailman vaeltavat ritarit,
jos he tosiaan ovat kaikki niin kiittämättömiä. Menkää pois, armollinen
herra Don Quijote, sillä tämä lapsirukka ei voi tulla tajuihinsa teidän
armonne läsnäollessa.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Pitäkää huolta, armollinen neiti, että tänä iltana toimitetaan
huoneeseeni luuttu, niin minä koetan parhaani mukaan lohduttaa tätä
murheellista neitiä; lemmentunteitten vasta itäessä on yleensä taattu
parannuskeino heti osoittaa ne aivan toivottomiksi.
Niin sanottuaan hän lähti, koska ei tahtonut antaa näkijöille mitään
epäilyksen aihetta. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun pyörtynyt
Altisidora jo toipui ja virkkoi kumppanilleen:
— Hänelle täytyy välttämättä toimittaa luuttu; Don Quijote aikoo
varmaan pitää meille serenadin, ja se ei voi olla huono, koska hän sen
pitää.
He lähtivät heti kertomaan herttuattarelle, mitä oli tekeillä ja että
Don Quijote pyysi saada luutun, ja herttuatar, jota asia kovin huvitti,
sopi herttuan ja kamarineitiensä kanssa siitä, että tehtäisiin Don
Quijotelle kepponen, joka olisi pikemmin naurettava kuin vahingollinen.
Erittäin hilpeän mielialan vallitessa he sitten odottivat illan
tuloa, ja se tuli yhtä pian kuin päivä, jonka herttua ja herttuatar
viettivät miellyttävissä keskusteluissa Don Quijoten kanssa. Ja samana
päivänä herttuatar todella lähetti erään paashinsa (hänet, joka oli
metsässä näytellyt lumotun Dulcinean osaa) Teresa Panzan luo viemään
kirjettä hänen mieheltänsä Sancho Panzalta sekä vaatekääröä, jonka
Sancho oli jättänyt hänelle lähetettäväksi, ja lähettiläspojalle
annettiin määräys, että hänen piti palattuaan seikkaperäisesti kertoa
kaikesta, mitä hän joutuisi kokemaan ja kuulemaan perille tultuaan.
Kun tämä oli tapahtunut ja kello oli yksitoista illalla, löysi Don
Quijote huoneestaan eräänlaisen soittimen; hän viritti sen, avasi
ristikkoikkunan, havaitsi puutarhassa liikkuvan ihmisiä ja koeteltuaan
soittimen kieliä ja saatuaan siitä lähtemään niin puhtaan äänen kuin
suinkin voi hän sylkäisi ja rykäisi ja lauloi sitten käheänlaisella,
mutta puhtaalla äänellä seuraavan romanssin, jonka oli itse sepittänyt
samana päivänä:
On vaarallinen rakkaus,
sen askeleit' ei nää,
se huomaa, ken on joutilas,
ja hänet yllättää.
Mutt' ahkeraan jos ompelet
ja puuhaat, askaroit,
niin lemmentuskat unhottain
sa vaaran välttää voit.
Siveä, kaino neitonen,
ken mielii miehelään,
tuo myötäjäiset parhaimmat
puhtaassa nimessään.
Niin vaeltavat ritarit
kuin hovimiehet nuo
ne kevytkenkää liehakoi,
mutt' ei vie papin luo.
On lempeä, mi leimahtaa,
kun kerran kohdataan,
mut kohta eron jälkehen
myös sammuu nopeaan.
Ei lempi tänään syttynyt,
mi huomenn' on jo pois,
sydämeen kuvaa kaiverra,
mi siihen jäädä vois.
Ja eihän kuvaa maalata
voi päälle entisen;
miss' on jo toinen kauneus,
on myöskin valta sen.
Niin Dulcinean kuva on
mun sydämessäni,
ei sitä toinen peittää voi,
se säilyy iäti.
Ja kallein lahja lempiväin
on uskollisuus vain,
tuo taikasauva Amorin,
tuo lahja autuain.
Niin kauas Don Quijote oli ehtinyt esittäessään lauluansa, jota
kuuntelivat herttua ja herttuatar, Altisidora ja melkein koko linnan
väki, kun parvekkeelta, joka oli suoraan Don Quijoten ikkunan
yläpuolella, laskettiin alas nuora, johon oli kiinnitetty toista sataa
tiukua, ja kohta sen jälkeen tyhjennettiin iso kissoilla täytetty
säkki. Kissojen häntiin oli sidottu pienempiä tiukuja. Tiukuset
kilisivät ja kissat naukuivat niin vimmatusti, että herttua ja
herttuatar siitä säikähtivät, vaikka olivat itse juonen keksineet, ja
Don Quijote joutui kerrassaan kauhun valtaan. Sattui vielä niin, että
pari kolme kissaa hyppäsi ikkunasta hänen huoneeseensa, missä juoksivat
sinne tänne, niin että tuntui kuin siellä olisi ollut legio perkeleitä.
Ne sammuttivat huoneessa palavat kynttilät ja hakivat epätoivoissaan
ulospääsyä. Nuoraa, johon isommat tiukuset oli kiinnitetty, laskettiin
ja nostettiin lakkaamatta, ja suurin osa linnan väkeä, joka ei tietänyt
asian todellista laitaa, oli ihmetyksen ja jännityksen vallassa. Don
Quijote nousi seisomaan, tarttui miekkaansa, alkoi heiluttaa sitä ulos
ikkunasta ja huutaa kovalla äänellä:
— Ulos, te ilkeät noidat! Ulos, sinä hävytön noitalauma! Minä olen Don
Quijote Manchalainen, johon pahat elkenne eivät pysty eivätkä tehoa!
Sitten hän kääntyi päin huoneessa kirmailevia kissoja ja suuntasi niitä
kohti monta iskua. Ne syöksyivät ikkunalle ja hyppäsivät siitä ulos,
yhtä lukuunottamatta; Don Quijoten iskujen ahdistamana tämä hyppäsi
hänen kasvoilleen ja iski kyntensä ja hampaansa hänen nenäänsä, niin
että Don Quijote alkoi tuskissaan huutaa täyttä kurkkua. Sen kuultuaan
ja arvattuaan, mistä huuto saattoi johtua, herttua ja herttuatar
riensivät hänen huoneeseensa niin nopeasti kuin suinkin voivat,
avasivat oven omalla avaimellaan ja näkivät ritari paran kaikin voimin
ponnistelevan saadakseen kissan irti kasvoistaan. Sitten tuotiin
valoa ja nähtiin koko tuo epätasainen taistelu. Herttua kiiruhti luo
taistelevia erottamaan, mutta Don Quijote huusi:
— Älköön kukaan temmatko sitä pois! Jättäkää minut kahden kesken tämän
paholaisen, tämän velhon, tämän noidan kanssa! Kyllä minä sille opetan,
kuka on Don Quijote Manchalainen!
Mutta kissa ei välittänyt näistä uhkauksista, vaan sylki ja kynsi kuten
ennenkin. Vihdoin herttua tempasi sen pois ja heitti ulos ikkunasta.
Don Quijoten kasvot olivat rikkikynsityt, eikä nenäkään ollut parhaassa
kunnossa, mutta hän oli kovin harmissaan, ettei ollut sallittu hänen
saattaa päätökseen taistelua, johon hän oli niin kiivaasti käynyt
tuota konnamaista noitaa vastaan. Sitten hankittiin haavabalsamia, ja
itse Altisidora sovitti lumivalkoisilla kätösillään siteet kaikkiin
haavoittuneisiin kohtiin lausuen siinä sitoessaan hänelle hiljaa:
— Kaikki nämä onnettomuudet kohtaavat sinua, sinä kivikova ritari,
sinun synnillisen jäykkyytesi ja itsepintaisuutesi tähden, ja suokoon
Jumala, että aseenkantajasi Sancho unohtaa ruoskia itseään, jotta
hellästi rakastettu Dulcineasi ei milloinkaan pääse lumouksestaan,
jotta sinä et saa nauttia hänen sulojaan etkä saa mennä hänen kanssaan
häävuoteeseen, et ainakaan niin kauan kuin elän minä, joka sydämestäni
sinua rakastan.
Kaikkeen tuohon Don Quijote ei vastannut sanaakaan, huokasi vain
syvään, paneutui pitkäkseen vuoteeseensa ja kiitti herttuaa ja
herttuatarta heidän hyväntahtoisuudestaan, ei niin, että hän olisi
mitenkään pelännyt tuota kissamaista, noitamaista ja tiukumaista
roskajoukkoa, vaan siksi, että oli selvästi havainnut, kuinka hyvässä
tarkoituksessa he olivat tulleet hänen avukseen. Herttua ja herttuatar
jättivät hänet lepäämään ja poistuivat, pahoillaan siitä, että
kepponen oli päättynyt niin huonosti; he näet eivät olleet uskoneet,
että seikkailu koituisi Don Quijotelle niin ankaraksi ja kalliiksi
kuin todella koitui: hänen täytyi pysytellä huoneessaan ja vuoteessaan
viisi päivää. Sillävälin hänelle sattui toinen nyt kerrottua hauskempi
seikkailu, mutta hänen historiansa kirjoittaja ei halua kertoa sitä
juuri nyt, vaan palaa Sancho Panzan luo, joka hoiti käskynhaltianvirkaa
erittäin uutterasti ja hupaisesti.
Seitsemäsviidettä luku,
jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho Panza hoiti
käskynhaltianvirkaa.
Historia kertoo, että Sancho Panza vietiin tuomiosalista upeaan
palatsiin, missä oli suureen saliin katettu kuninkaallinen ja runsas
pöytä. Sanchon saliin astuessa soivat oboet, ja neljä hovipoikaa astui
tarjoamaan hänelle käsien valelemista varten vettä, jonka Sancho otti
vastaan erittäin arvokkaasti. Musiikki taukosi, Sancho istuutui pöydän
yläpäähän, sillä mitään muuta paikkaa ei ollut, eikä koko pöytään oltu
katettu ketään muuta varten. Hänen viereensä asettui muudan henkilö,
joka myöhemmin osoittautui lääkäriksi, kädessään valaskalanluinen
keppi. Sitten otettiin pois kallisarvoinen valkoinen liina, joka
oli peittänyt hedelmiä ja lukuisia astioita, joissa oli erilaisia
ruokalajeja. Eräs oppineennäköinen henkilö luki pöytärukouksen, muudan
hovipoika pani pitsireunuksisen lautasliinan Sanchon leuan alle,
ja eräs toinen, joka oli edeskäyvän virassa, asetti hänen eteensä
hedelmäkulhon. Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt syödä suupalaa, kun
luukeppiä pitelevä mies kosketti sillä kulhoa, joka poistettiin hänen
edestään mitä kiireimmin. Edeskäypä toi kumminkin toisen vadin,
jossa oli jotakin toista ruokaa, Sancho aikoi maistaa siitä, mutta
ennenkuin oli päässyt siihen käsiksi ja sitä maistamaan, oli keppi jo
sitä koskettanut ja hovipoika vienyt sen pois yhtä vikkelästi kuin
hedelmäkulhon. Tuon huomattuaan Sancho hämmästyi, katseli kaikkia
läsnäolijoita ja kysyi, oliko tarkoitus, että tätä ateriaa syötäessä
ruokalajit hävisivät kuin silmänkääntäjän tehdessä temppujaan. Siihen
vastasi keppiniekka:
— Armollinen herra käskynhaltia, tässä ei käy aterioiminen muulla
tavalla kuin mitä yleinen tapa ja pitämys vaatii muissa saarissa, missä
on käskynhaltioita. Minä, armollinen herra, olen lääkäri, minut on
palkattu toimimaan tässä saaressa sen käskynhaltioitten lääkärinä, ja
minä pidän paljoa enemmän silmällä heidän terveyttään kuin omaani, yötä
päivää opiskellen ja tutkien käskynhaltian ruumiinrakennetta voidakseni
hänet parantaa, jos hän sattuu sairastumaan, ja tärkeimpänä tehtävänäni
on olla läsnä hänen nauttiessaan päivällistä ja illallista antaakseni
hänen syödä, mitä pidän hänelle sopivana, ja estääkseni häntä syömästä
semmoista, minkä uskon tekevän hänelle vahinkoa ja tuottavan vauriota
hänen vatsalleen. Siitä syystä käskin ottaa pois hedelmäkulhon, koska
hedelmät ovat liian vetisiä, ja samoin käskin viedä pois vadin,
jossa oli tuo toinen ruokalaji, koska se oli liian kuumaa ja liiaksi
höystettyä, mikä kiihoittaa janoa; henkilö, joka juo paljon, näet
surmaa ja hävittää perusnestettään, josta elämä riippuu.
— Jos niin on, niin nuo tuossa vadissa olevat paistetut peltopyyt,
jotka näyttävät hyvin kypsennetyiltä, eivät voi tehdä minulle mitään
vahingoa.
Siihen vastasi lääkäri:
— Niitä ei armollinen herra käskynhaltia saa syödä niin kauan kuin minä
elän.
— Mikä siitä estää? — kysyi Sancho.
Lääkäri vastasi:
— Se, että mestarimme Hippokrates, lääketieteen johtotähti ja valo,
lausuu eräässä aforismissaan: _Omnis saturatio mala, perdicis autem
pessima_.[30] Se merkitsee: »Kaikki ylenkylläisyys on pahaa, mutta
peltokanoista johtuva kaikkein pahinta.»