kääntäjä ole tulkinnut tätä lukua niinkuin Cide Hamete oli sen
kirjoittanut. Mauri näet oli tähän saakka ehdittyään puhjennut
jonkinlaiseen itsesoimaukseen, että oli ryhtynyt kirjoittamaan
niin kuivaa ja niin ahdasrajaista historiaa kuin tämä Don Quijoten
historia, koska hänen piti mielestään aina puhua vain Don Quijotesta
ja Sanchosta uskaltamatta ulottaa esitystään muihin sivukertomuksiin
ja vakavampiin ja mielenkiintoisempiin välikohtauksiin; ja hän sanoi,
että niin ollen, kun täytyy aina käyttää ajatustaan, kättään ja
kynäänsä kirjoittamaan yhdestä ainoasta aiheesta ja puhua muutamien
harvojen henkilöitten suulla, siitä koitui sietämätön työ, jonka
hedelmästä ei ollut tekijälle mitään hyötyä, ja että hän tämän
epäkohdan välttämiseksi oli edellisessä osassa käyttänyt sellaista
keinoa, että oli liittänyt historiaansa muutamia kertomuksia, kuten
kertomuksen _Mielettömästä uteliaisuudesta_ ja _Orjuuteen joutuneesta
kapteenista_, jotka ovat kuin erillään tästä historiasta, kun sen
sijaan muut kerrotut tapahtumat ovat itse Don Quijotelle sattuneita
seikkoja, joita ei sopinut jättää kirjoittamatta. Hän sanoo myös
ajatelleensa, että monet, jotka kiinnittävät tarkkaavaisuutensa sitä
vaativiin Don Quijoten urotöihin, eivät ollenkaan välittäisi historiaan
liitetyistä kertomuksista, vaan sivuuttaisivat ne kiireesti tai
harmistuneina, ollenkaan ottamatta huomioon niihin sisältyvää hienoa
ja taiteellista työtä, joka olisi ilmennyt aivan selvästi, jos ne
olisi julkaistu erikseen eikä Don Quijoten hullutuksiin ja Sanchon
typeryyksiin liitettyinä. Hän ei siis tahtonut ottaa tähän toiseen
osaan mitään irrallisia tai löyhästi siihen liittyviä kertomuksia,
vaan ainoastaan muutamia todellisuudessa esiintyvien tapahtumien
aiheuttamia välikohtauksia, jotka heti voi sellaisiksi havaita, ja
niitäkin vain säästäen ja käyttäen niin vähän sanoja kuin niitten
esittäminen vaatii. Koska hän siis pysyttelee kertomuksen ahtaissa
puitteissa, vaikka hänellä on kykyä, voimaa ja ymmärrystä kuvailla
koko maailmankaikkeutta, niin hän pyytää, ettei hänen työtänsä pidetä
halpana, vaan annetaan hänelle kiitosta, ei siitä, mitä hän on
kirjoittanut, vaan siitä, mitä on jättänyt kirjoittamatta.
Sitten hän jatkaa historiaansa kertoen, että Don Quijote, lopetettuaan
päivällisaterian sinä päivänä, jona hän antoi Sancholle neuvoja, jätti
ne hänelle samana iltapäivänä kirjoitettuina, jotta hän saisi etsiä
henkilön, joka ne hänelle lukisi. Mutta Sancho kadotti ne melkein heti
saatuaan, ja ne joutuivat herttualle, joka näytti ne herttuattarelle,
ja he molemmat ihmettelivät jälleen Don Quijoten hulluutta ja
mielevyyttä. Nyt he jatkoivat kujeitaan ja lähettivät samana
iltapäivänä Sanchon suuren seurueen kanssa siihen paikkaan, jonka piti
olla hänen saarensa. Henkilö, jonka haltuun Sancho oli uskottu, sattui
olemaan muudan herttuan hovimestari, erittäin älykäs ja hupainen mies
(hupainen luonnonlaatu näet aina edellyttää älyä), joka oli aikaisemmin
esiintynyt kreivitär Trifaldina, ja näiden ominaisuuksiensa vuoksi
ja saatuaan herrasväeltään tarkat ohjeet, kuinka hänen piti Sanchon
kanssa menetellä, hän onnistui aikeissaan mainiosti. Sattui sitten,
että Sancho, nähdessään tämän hovimestarin, havaitsi hänet Trifaldin
näköiseksi ja kääntyi sanomaan herralleen:
— Armollinen herra, vieköön minut piru tästä paikasta kuin höyhenen,
jos teidän armonne ei täydy minulle tunnustaa, että tämän herttuan
hovimestarin naama on kamarirouva Tuskallisen naama.
Don Quijote katseli tarkkaavasti hovimestaria ja katseltuaan sanoi
Sancholle:
— Pirulla ei ole mitään syytä viedä sinua, Sancho, tai kuljettaa
sinua kuin höyhentä (en edes oikein ymmärrä mitä tarkoitat), sillä
Tuskallisen kasvot ovat samat kuin tämän hovimestarin, mutta
hovimestari ei silti ole Tuskallinen; jos näet hän se olisi, niin
siihen sisältyisi erittäin vaikea ristiriita, eikä nyt ole aikaa ryhtyä
sellaisiin tutkimuksiin, sillä siinä joutuisimme sekaviin sokkeloihin.
Usko minua, ystäväni: tässä on rukoiltava Jumalaa oikein hartaasti
varjelemaan meitä molempia pahoilta velhoilta ja ilkeiltä noidilta.
— Ei se ole mitään pilaa, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan
seikka on se, että minä kuulin hänen äsken puhuvan, ja tuntuipa
totisesti siltä kuin korviini olisi kaikunut Trifaldin ääni. Olkoon
menneeksi, minä olen vaiti; mutta kyllä minä tästä lähtien pidän
varani ja katson, havaitsenko jotakin muuta merkkiä, joka epäilystäni
vahvistaa tai sitä kumoaa.
— Se sinun tulee tehdä, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja anna minulle
tieto kaikesta, mitä siinä suhteessa havaitset, ja kaikesta muusta,
mitä käskynhaltiana ollessasi joudut kokemaan.
Sancho lähti vihdoin, siviilivirkamiehen asussa ja mukanaan suuri
seurue. Hänellä oli yllään avara kellervä viitta ja samasta
kankaasta tehty lakki, hän ratsasti muuliaasilla lyhyin jalustimin,
ja hänen jäljessään tuli herttuan käskystä hänen harmonsa, jolla
oli uudenuutukaiset valjaat ja silkkiloimet. Sancho käänsi tavan
takaa päätään katsellakseen aasiansa ja matkusti sen seurassa niin
tyytyväisenä, ettei olisi vaihtanut asemaa Saksan keisarinkaan kanssa.
Sanoessaan jäähyväisiä herttualle ja herttuattarelle hän suuteli heidän
käsiään, sai herransa siunauksen, jonka tämä antoi hänelle kyynelet
silmissä, ja alkoi sitä vastaanottaessaan itkeä tillittää.
Salli nyt, hyvä lukija, kelpo Sanchon mennä menojaan kaikessa rauhassa
ja onnekseen ja varaudu sinä kyllältäsi nauramaan, sillä nauraa sinun
täytyy, kun saat kuulla, kuinka hän virassaan käyttäytyi. Sillävälin
voit kääntää tarkkaavaisuutesi siihen, mitä hänen herralleen sattui
samana yönä, ja jollet niille seikoille ääneen naura, niin ainakin
irvistelet kuin apina, sillä Don Quijoten seikkailujen kunniaksi täytyy
joko ilmaista ihmetystään tai hymyillä. Kerrotaan siis, että Sanchon
tuskin ehdittyä lähteä Don Quijote tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja
että hän, jos olisi voinut peruuttaa määräyksen ja ottaa Sancholta
pois käskynhaltianviran, olisi niin tehnyt. Herttuatar huomasi hänen
alakuloisuutensa ja kysyi häneltä, miksi hän oli niin surullinen;
jos syynä oli Sanchon poislähtö, niin olihan talossa aseenkantajia,
kamarirouvia ja neitejä, jotka häntä palvelisivat aivan hänen mielensä
mukaan.
— On totta, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — että kaipaan
Sanchoa; mutta se ei ole suurimpana syynä siihen, että näytän
murheelliselta, ja niistä monista tarjouksista, jotka teidän
ylhäisyytenne minulle esittää, otan vastaan ja valitsen yhden ainoan,
nimittäin tarjouksessa ilmenevän hyväntahtoisuuden, ja muuten pyydän
hartaasti teidän ylhäisyyttänne sallimaan ja suostumaan siihen, että
saan olla yksin huoneessani ja itse itseäni palvella.
— Totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — se ei käy
päinsä; teitä tulee palvella neljän kamarineitini, jotka ovat kauniita
kuin kukkaset.
— Minulle — vastasi Don Quijote — he eivät tule olemaan kuin kukkasia,
vaan kuin okaita, jotka lävistävät sieluni. He eivät pääse minun
huoneeseeni, ei sinnepäinkään, se on yhtä varmaa kuin ettei heillä
ole siipiä. Jos teidän korkeutenne haluaa edelleen osoittaa minulle
suosiota, jota en suinkaan ansaitse, niin sallikaa minun itse hoitaa
itseäni ja tulla toimeen omin neuvoin suojissani, niin että asetan
seinän himojeni ja hyveeni välille; en näet tahdo luopua hyvästä
tavastani, vaikka teidän korkeutenne osoittaa minulle niin erinomaista
auliutta. Sanalla sanoen, minä nukun mieluummin täysissä pukimissa kuin
sallin kenenkään itseäni riisua.
— Ei sanaakaan enää, armollinen herra Don Quijote — virkkoi herttuatar.
— Minä lupaan antaa määräyksen, ettei huoneeseenne saa päästää
kärpästäkään, tytöstä puhumattakaan. Minä en ole sellainen henkilö,
että herra Don Quijoten siveyden tulee joutua vahinkoon minun tähteni;
mikäli näet olen voinut havaita, on juuri siveys kaikkein huomattavin
hänen monien hyveillensä joukossa. Teidän armonne voi riisuutua ja
pukeutua omin neuvoin ja yksinään, milloin ja miten haluaa; kukaan
ei tule teitä häiritsemään, sillä te löydätte huoneestanne kaikki ne
astiat, joita tarvitsee nukkuessaan lukitun oven takana, jottei mikään
luonnollinen tarve pakota sitä avaamaan. Tuhansia vuosisatoja eläköön
suuri Dulcinea Tobosolainen, ja levitköön hänen nimensä maine yli koko
maanpiirin, koska hän ansaitsee niin urhoollisen ja siveän ritarin
rakkauden, ja valakoon suopea kaitselmus käskynhaltiamme Sancho Panzan
poveen halun saattaa pian päätökseen lihansa kiduttamisen, jotta
maailma saa jälleen nauttia niin ylhäisen naisen kauneudesta.
Siihen virkkoi Don Quijote:
— Teidän korkeutenne on puhunut täysin arvonsa mukaisesti; jalojen
naisten huulille näet ei voi tulla minkään kehnon naisen nimi, ja
Dulcinea on tuleva maailmassa onnellisemmaksi ja kuuluisammaksi,
koska teidän ylhäisyytenne on häntä ylistänyt, kuin kaikkien niitten
kiitosten vuoksi, joita maailman suurimmat kaunopuhujat voivat hänestä
lausua.
— No niin, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — illallisen aika
lähestyy, ja herttua jo varmaan odottaa; teidän armonne suvaitkoon
tulla, ja lähtekäämme aterialle, niin pääsette aikaisin makuulle,
sillä teidän Candayaan tekemänne matka oli sentään niin pitkä, että se
varmaan teitä väsyttää.
— Minä en tunne minkäänlaista väsymystä, armollinen rouva; — vastasi
Don Quijote — voin vannoa teidän ylhäisyydellenne, etten ole
milloinkaan eläessäni ratsastanut rauhallisemmalla ja tasaisemmin
kulkevalla ratsulla kuin Tappiniekka, enkä minä ymmärrä, mikä voi saada
Malambrunon luopumaan niin liukkaasti liikkuvasta ja miellyttävästä
ratsusta ja muitta mutkitta sytyttämään sen tuleen.
— Voi otaksua, — vastasi herttuatar — että hän, kaduttuaan Trifaldille,
hänen seurueelleen ja muille henkilöille tekemäänsä pahaa sekä
ilkitöitä, joihin hän velhona ja noitana varmaan on tehnyt itsensä
vikapääksi, on tahtonut tuhota kaikki toimessaan käyttelemänsä välineet
ja on polttanut poroksi kaikkein tärkeimmän, sen, joka aiheutti
hänelle suurinta levottomuutta harhailemalla maasta maahan, nimittäin
Tappiniekan, jonka hehkuva tuhka ja pergamenttinen voitonmerkki
säilyttävät ikuisiin aikoihin suuren Don Quijote Manchalaisen urheuden
mainetta.
Don Quijote kiitti jälleen herttuatarta ja vetäytyi illallisen
jälkeen huoneensa yksinäisyyteen sallimatta kenenkään sinne tulla
palvelijantöitä toimittamaan. Niin kovin hän pelkäsi joutuvansa
tilanteeseen, joka saattaisi houkutella tai pakottaakin hänet
unohtamaan siveän uskollisuutensa valtiatartaan Dulcineaa kohtaan;
hänellä näet oli aina mielessään esikuvana oivallinen Amadis,
vaeltavien ritarien kukka ja kuvastin. Hän sulki oven jälkeensä,
riisuutui kahden vahakynttilän valossa, ja hänen riisuessaan
jalkineitaan häneltä pääsi (oi onnettomuutta, jota hänenlaisensa
henkilö ei suinkaan ollut ansainnut!) häneltä pääsi, ei huokauksia eikä
muutakaan, mikä olisi voinut saattaa huonoon valoon hänen moitteettoman
käytöksensä, vaan pääsi repeämään pari tusinaa silmukkaa toisesta
sukasta, joka harveni seulaksi. Kelpo herramme tuli siitä kovin
murheelliseksi, ja hän olisi mielellään antanut unssin hopeaa, jos
olisi saanut pienen vyyhden viheriää silkkiä; sanon viheriää silkkiä,
sillä hänen sukkansa olivat viheriät.
Tässä kohden Benengeli huudahti ja kirjoitti: »Oi köyhyys, köyhyys!
En ymmärrä, mikä sai suuren cordobalaisen runoilijan[22] nimittämään
sinua pyhäksi lahjaksi, josta ei kiitetä. Vaikka olen mauri, tiedän
seurustelustani kristittyjen kanssa, että pyhyyden luovat rakkaus,
nöyryys, usko, kuuliaisuus ja köyhyys; mutta siitä huolimatta väitän,
että ihmisen, joka tyytyy olemaan köyhä, täytyy olla hyvin jumalinen,
mikäli ei ole puheena köyhyys, josta eräs heidän pyhimpiä miehiään[23]
on sanonut: 'Käyttäkää kaikkea kuin ette sitä käyttäisi', ja tätä he
nimittävät hengelliseksi köyhyydeksi; mutta sinä toinen köyhyys (sillä
sinusta minä tässä puhun), miksi ahdistat hidalgoja ja jalosukuisia
miehiä enemmän kuin muita? Miksi pakotat heitä peittämään musteella
jalkineittensa halkeamia ja tyytymään siihen, että heidän nutuissaan
toiset napit ovat silkistä, toiset jouhista, toiset lasista tehtyjä?
Miksi heidän kauluksensa ovat enimmälti ryppyisiä eikä tärkättyjä ja
silitettyjä?» Tästä näemme, kuinka kauan maailmassa on jo käytetty
tärkättyjä ja silitettyjä kauluksia. Sitten hän jatkoi: »Onneton se
jalosukuinen, jonka täytyy ylläpitää omaa kunniaansa nauttimalla
vaivaista ateriaansa suljetun oven takana ja ulos lähtiessään tehdä
hammastikustaan teeskentelijä, koska hän ei ole syönyt mitään, minkä
vuoksi sellainen puhdistus olisi tarpeellinen. Onneton se, sanon minä,
joka on kunnialtaan niin vauhko, että pelkää ihmisten peninkulman
päähän havaitsevan hänen paikatut kenkänsä, hänen hikeytyneen hattunsa,
hänen nukkavierun nuttunsa ja hänen suoliansa kurnivan nälän!»
Kaikki nämä seikat johtuivat Don Quijoten mieleen, kun hänen sukkansa
repesi, mutta hän tyyntyi havaitessaan, että Sancho oli jättänyt
hänelle matkasaappaat, jotka hän päätti ottaa jalkoihinsa seuraavana
päivänä. Hän meni vihdoin makuulle mietteissään ja murheellisena,
osalta siksi, että kaipasi Sanchoa, osalta siksi, että häneltä olivat
revenneet sukat, jotka hän olisi parsinut eriväriselläkin silkillä,
mikä on kaikkein ilmeisimpiä köyhyyden merkkejä, joita hidalgo voi
osoittaa alinomaisessa puutteessaan. Hän sammutti kynttilät, mutta
huoneessa oli niin lämmin, ettei hän voinut nukkua. Hän nousi sängystä,
avasi hiukan ristikkoikkunaa, joka oli kauniin puutarhan puolella, ja
huomasi ja kuuli sitä avatessaan, että puutarhassa oli ihmisiä, jotka
keskustelivat. Hän kuunteli tarkkaavasti. Alhaalla olevat koroittivat
ääntään, niin että hän kuuli selvästi seuraavan keskustelun:
— Älä vaadi minua laulamaan, Emerentia, sillä tiedäthän, että siitä
lähtien kuin tuo muukalainen tuli tähän linnaan ja silmäni saivat
hänet nähdä, en voi enää laulaa, vaan ainoastaan itkeä, ja sitäpaitsi
armollinen rouva herttuattaremme nukkuu pikemmin kevyesti kuin
sikeästi, enkä minä tahtoisi, että hän tapaa meidät täällä, vaikka
minulle luvattaisiin kaikki maailman aarteet. Mutta lauluni olisi
turha siinäkin tapauksessa, että ritari nukkuisi heräämättä sitä
kuulemaan, hän, tuo uusi Aeneas, joka on saapunut näille maille minua
ylenkatsomaan ja minut hylkäämään.
— Ole huoletta, rakas Altisidora, — kuului toinen ääni vastaavan —
sillä herttuatar ja kaikki muut linnassa asuvat varmaan nukkuvat,
lukuunottamatta häntä, joka on sydämesi valtias ja sielusi herättäjä,
sillä minä kuulin vastikään hänen huoneensa ikkunan avautuvan, ja hän
on varmaan valveilla. Laula, murheellinen ystäväni, laula hiljaa ja
suloisesti harppusi säestyksellä, ja jos herttuatar sen kuulee, niin
voimmehan sanoa, että kuumuus estää meitä nukkumasta.
— Vaikeus ei ole siinä, rakas Emerentia, — vastasi Altisidora — vaan
siinä, etten haluaisi laulullani ilmaista sydämeni tunteita, koska
ne, jotka eivät tunne lemmen suurta valtaa, voisivat pitää minua
kevytmielisenä ja julkeana tyttönä. Mutta kävi miten kävi, parempi on
puna kasvoissa kuin haava sydämessä.
Samassa kuului harpun suloisia säveliä. Ne kuullessaan Don Quijote
kovin hämmästyi, sillä samassa silmänräpäyksessä palautuivat hänen
muistiinsa ne monet monituiset samanlaiset seikkailut, joita
hän oli lukenut mielettömistä ritarikertomuksistaan ja joissa
puhuttiin ikkunoista, ristikoista ja puutarhoista, serenadeista,
lemmentunnustuksista ja muista hullutuksista. Hän kuvitteli heti,
että joku herttuattaren kamarineideistä oli häneen rakastunut ja että
häveliäisyys pakotti hänet salaamaan kiintymyksensä. Hän pelkäsi
joutuvansa antautumaan, mutta päätti lujasti varoa häviötä, sulkeutui
koko sydämestään ja sielustaan valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen
varjelukseen, päätti kuunnella musiikkia ja osoittaakseen olevansa
läsnä oli aivastavinaan, mikä tyttöjä kovin ilahdutti, koska he juuri
toivoivat, että Don Quijote heidät kuuksi. Kun siis harppu oli koeteltu
ja viritetty, alkoi Altisidora laulaa seuraavaa romanssia:
Oi sinä, joka lepäilet
välissä hienoin lakanain
ja oiot illast' aamuhan
niin jalkojasi vain.
sä ritareista urhokkain
ja Manchan poika uljahin,
sä, joka loistat kirkkaammin
kuin puhtain kultakin.
Nyt kuule ääntä impyen,
mi kaunis on, mut onneton:
sun silmiesi auringot
sai poven polttohon.
Sä seikkailuja etsien
niin monta kärsiväistä näät;
voit auttaa, mutta tuskilleen
sä kylmäks silti jäät.
Voi lausu, nuori sankari,
jos toivot taivaan satamaa,
sun kotis onko Libya
vai Jacan vuorimaa,[24]
sua imettikö käärmehet,
ja hoivasiko lapsuuttas
maat synkät, vuoret korkeat
tai korpi varjokas?
Kas Dulcinea tosiaan,
tuo tyttö pulska, pullea,
kesyttäneensä tiikerin
voi kyllä kerskata.
Siks kunniaan hän nouseekin
Henaresista Jaramaan,
ja Pisuergast' Arlanzaan[25]
myös hänet mainitaan.
Jos osansa hän vaihettais,
niin sais hän päälle kaupan sen
muu puvuistani koreimman,
tuon kultaripsuisen.
Oi jospa syliis päästä vois
tai vuotees ääreen tulla sais
vain hilsett' edes kynsimään
suloisten suortuvais.
Ma liian paljon pyytelen,
oon siihen aivan arvoton;
mut jalkojasi hieroisin,
se mulle kylliks on.
Oi kuinka kauniit päähineet
ja viitat kultapäärmehin
ja kengät hopein kirjatut
ma sulle antaisin!
Myös helmet kaikkein kauneimmat
mun sydämeni sulle sois,
niin suuret, että nimeltään
ne _ainokaiset_ ois.[26]
Oi Manchalainen Nero, et
Tarpeijan kukkulaltas saa
noin tuimin silmin kiihdyttää
sa Roomas roihuntaa.
Oon lapsi, hento tyttönen,
en vielä viittätoistakaan;
kuut' yhdeksän on siihen näät,
sen pyydän uskomaan.
Oon vailla virhett' yhtäkään,
en ole rampa, romuluu;
kuin liljanvarret kutrini
maan puoleen kurkoittuu.
Vaikk' onkin suuni leveä
ja nenä latuskainen lie,
on hampaani kuin topaasit,
ne maineeseen mun vie.
Niin kauniisti ei kenenkään
soi ääni kuin soi minun vain;
ja keskimittaa lyhemmäks'
oon jäänyt varreltani.
Nää kaikki sulot saaliiks saat,
jos mulle suot sen suosion;
oon hovineitsyt — nimeni
Altisidora on.
Siihen päättyi lemmensairaan Altisidoran laulu, ja siitä alkoi
kosiskellun Don Quijoten säikähdys. Hän huokasi syvään ja virkkoi
itsekseen: »Miksi pitääkään minun olla niin onneton vaeltava ritari,
että joka-ainoa neito minut nähdessään heti minuun rakastuu...!
Miksi pitääkään verrattoman Dulcinea Tobosolaisen olla niin
kovaonninen, ettei hänen sallita yksin nauttia minun verratonta
uskollisuuttani...! Mitä te oikeastaan tahdotte, kuningattaret? Miksi
vainoatte häntä, keisarinnat? Miksi ahdistatte häntä niin kovin, te
neljän-, viidentoista vuoden ikäiset neidot? Sallikaa, sallikaa sen
onnettoman riemuita, iloita ja ylpeillä kohtalosta, jonka Amor on
suvainnut hänelle suoda jättämällä sydämeni ja sieluni hänen haltuunsa.
Huomaa, sinä lemmensairas lauma, että minä olen yksin Dulcinealle
mantelitahdasta ja rintasokeria, mutta kaikille muille piikiveä;
hänelle minä olen hunajaa, mutta teille karvasta vettä; minulle on yksin
Dulcinea kaunis, älykäs, siveä, oivallinen ja jalosukuinen; kaikki muut
ovat rumia, yksinkertaisia, kevytmielisiä ja halpasukuisia. Luonto on
minut maailmaan luonut, jotta olisin hänen omansa enkä kenenkään muun
naisen. Itkeköön tai laulakoon Altisidora ja olkoon epätoivoissaan se
daami, jonka tähden minua peitottiin noidutun maurin linnassa; minä
kuulun Dulcinealle, vaikka minut keitettäisiin tai paistettaisiin,
hänen tähtensä minä säilyn puhtaana, jalosukuisena ja siveänä maailman
kaikkien noitamahtien uhalla.» Niin sanottuaan hän paukahdutti ikkunan
kiinni ja meni harmistuneena ja vihoissaan, kuin olisi häntä kohdannut
jokin suuri onnettomuus, takaisin sänkyynsä; ja sinne me nyt hänet
jätämme, sillä meitä kutsuu suuri Sancho Panza, joka tahtoo aloittaa
mainion käskynhaltiana-olonsa.
Viidesviidettä luku.
Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja ja kuinka hän alkoi
sitä hallita.
Oi sinä antipodien alinomainen paljastaja, sinä maailman soihtu,
taivaan silmä, vedenviilentäjien suloinen pyörittäjä,[27] sinä, joka
olet täällä Tyrnbriläinen, tuolla Phoibos, milloin jousimies, milloin
lääkäri, runoustaiteen isä, soitannon keksijä, sinä, joka aina nouset
etkä milloinkaan laske, vaikka siltä näyttää, oi Aurinko, jonka avulla
ihminen siittää ihmisen, sinua minä huudan avukseni ja rukoilen
hälventämään mieleni pimeyttä, jotta voisin esittää kohta kohdalta
kertomuksen suuren Sancho Panzan hallituksesta, sillä ilman sinua
tunnen olevani hervoton, väsynyt ja epäselvä.
Sanon siis, että Sancho saapui koko seurueensa kanssa pieneen
kaupunkiin, jossa oli suunnilleen tuhat asukasta ja joka oli herttuan
omistamista paikkakunnista huomattavimpia. Hänelle uskoteltiin, että
sen nimi oli Baratarian[28] saari, joko siitä syystä, että paikkakunnan
nimi todella oli _Baratario_, tai siksi, että käskynhaltianviran
luovuttaminen hänelle oli pelkkää petosta. Sanchon saavuttua muurien
ympäröimän pienen kaupungin portille tuli paikkakunnan raati ottamaan
häntä vastaan, soitettiin kelloilla, ja kaikki asukkaat ilmaisivat
iloa sekä veivät hänet riemusaatossa pääkirkkoon, missä pidettiin
kiitosjumalanpalvelus. Sitten toimitettiin eräitä naurettavia
juhlamenoja, joiden kestäessä kaupungin avaimet jätettiin Sancholle ja
hänet tunnustettiin Baratarian saaren alinomaiseksi käskynhaltiaksi.
Uuden käskynhaltian puku, hänen partansa ja koko hänen pieni ja
turpea hahmonsa hämmästyttivät kaikkia, joilla ei ollut tietoa asian
todellisesta laadusta, vieläpä niitäkin, jotka sen tunsivat ja
joita oli paljon. Vihdoin hänet kuljetettiin kirkosta oikeussaliin,
istutettiin tuomioistuimelle, ja herttuan hovimestari lausui:
— Armollinen herra käskynhaltia, tässä saaressa on ikivanhana tapana,
että sen, joka tulee ottamaan haltuunsa tämän kuuluisan saaren,
pitää vastata erääseen hänelle esitettävään ja hiukan monimutkaiseen
ja pulmalliseen kysymykseen. Vastauksesta saaren asukkaat oppivat
tuntemaan uuden käskynhaltian älyn, ja niin he joko iloitsevat tai ovat
pahoillaan hänen saapumisestansa.
Hovimestarin niin puhuessa Sancho katseli vastakkaiseen seinään
kirjoitettuja lukuisia suuria kirjaimia ja, koska ei osannut lukea,
kysyi, mitä maalauksia seinässä oli. Hänelle vastattiin:
— Armollinen herra, siihen on kirjoitettu ja merkitty päivä, jona
teidän armonne otti tämän saaren haltuunsa, ja kirjoituksen sisältö on
tämä: »Tänä päivänä, siinä ja siinä kuussa, sinä ja sinä vuonna, otti
tämän saaren haltuunsa herra Don Sancho Panza, joka siitä nauttikoon
monet vuodet.»
— Ketä siinä mainitaan Don Sancho Panzan nimellä? kysyi Sancho.
— Teidän armoanne; — vastasi hovimestari — tähän saareen ei ole
saapunut ketään muuta Panzaa kuin hän, joka nyt istuu siinä tuolissa.
— Kuulkaahan, hyvä ystävä, — sanoi Sancho ‒ minun nimessäni ei ole
mitään _Donia_, eikä koko suvussani ole semmoista ollut. Nimeni on
kerta kaikkiaan Sancho Panza; Sancho oli isäni ja Sancho isoisäni
nimi; ja kaikki he olivat Panzoja, eikä siinä ole tarvittu mitään
_Donin_ tai _Doñan_ laisia lisiä. Minusta tuntuu kuin tässä saaressa
täytyisi olla Doneja enemmän kuin pieniä kiviä; mutta jääköön sikseen,
Jumala kyllä tietää, mitä tarkoitan, ja voi käydä niin, että minä,
jos tämä hallitukseni kestää muutamia päiviä, kitken pois kaikki
nuo Donit, joita on niin paljon, että niistä on varmaan sama vaiva
kuin hyttysistä. Antakaa nyt kuulua, mikä on se kysymyksenne, herra
hovimestari, niin minä vastaan siihen parhaan taitoni mukaan, olkoot
asukkaat sitten pahoillaan tai ei.
Samassa astui tuomiosaliin kaksi miestä, toinen talonpojan puvussa,
toinen räätälin asussa — hänellä näet oli kädessään sakset — ja räätäli
sanoi:
— Armollinen herra käskynhaltia, minä ja tämä talonpoika tulemme
teidän armonne eteen siitä syystä, että tämä hyvä mies astui eilen
työhuoneeseeni (minä näet olen, kaikkien läsnäolijoitten suosiollisella
luvalla, opinkäynyt räätälimestari, Jumalalle olkoon siitä kiitos),
pisti käteeni kappaleen verkaa ja kysyi minulta: »Hyvä herra, riittääkö
tämä verka yhteen hilkkaan?» Minä mittailin verankappaletta ja vastasin
hänelle myöntävästi, mutta minä luulen ja luulen syystäkin hänen
luulleen, että aikomukseni oli näpistää hiukan hänen verkaansa, ja
siihen oli aiheena hänen oma kehnoutensa ja ne huonot ajatukset, joita
ihmisillä yleensä on räätäleistä, ja niin hän vaati minua katsomaan,
eikö se riittäisi kahteen. Minä arvasin hänen ajatuksensa ja vastasin
myöntävästi; hän pysyi yhä alkuperäisessä ilkeässä luulossaan, lisäsi
yhä hilkkojen lukumäärää, ja minä myöntelin yhä, kunnes ehdimme viiteen
hilkkaan. Nyt hän on tullut niitä hakemaan, ja minä jätän ne hänelle,
mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minulta maksua
verastaan tai verkaansa takaisin.
— Onko tämä kaikki totta, hyvä ystävä? — kysyi Sancho.
— On, armollinen herra; — vastasi mies — mutta suvaitkoon teidän
armonne käskeä häntä näyttämään ne viisi hilkkaa, jotka hän on minulle
valmistanut.
— Sen teen mielelläni — vastasi räätäli.