tai arvon mukaan, joka ihmisellä on; eihän olisi oikein, jos lakimies
pukeutuisi niinkuin sotilas tai sotilas niinkuin pappi. Teidän, Sancho,
tulee pukeutua osaksi kuin kirjanoppinut, osaksi kuin sotapäällikkö,
sillä saaressa, jonka teille annan, tarvitaan aseita yhtä paljon kuin
opillista sivistystä ja opillista sivistystä yhtä paljon kuin aseita.
— Opillista sivistystä minulla ei paljoa ole, — vastasi Sancho — sillä
minä en tunne aakkosiakaan, mutta minusta voi tulla hyvä käskynhaltia,
kun vain pidän Kristuksen mielessäni.[21] Aseita minä käyttelen, mitä
minulle annetaan, kunnes kaadun, ja sitten Jumalan haltuun.
‒ Jos Sancho pitää mielessään niin hyvää asiaa, sanoi herttua — niin
hän ei voi mitenkään eksyä harhateille.
Samassa tuli Don Quijote, sai kuulla, mistä oli kysymys ja että Sanchon
piti kiireen kaupalla lähteä käskynhaltiaksi. Hän tarttui nyt herttuan
luvalla Sanchon käteen ja lähti hänen kanssaan omaan huoneeseensa
aikoen antaa hänelle hyviä neuvoja, kuinka hänen piti virkaansa
toimittaa. Kun he siis olivat tulleet hänen huoneeseensa, sulki hän
oven jälkeensä, pakotti melkein väkisin Sanchon istumaan viereensä ja
lausui hänelle rauhallisella äänellä:
— Minä kiitän taivasta sanomattomasti, Sancho ystäväni, siitä, että
olet onnistunut kohtaamaan ja osaksesi saamaan hyvän onnen, ennenkuin
minulle on mitään onnellista sattunut. Minä, joka olisin suotuisan
kohtalon vallitessa auliisti korvannut palveluksesi, huomaan nousuni
olevan vasta alullaan, sinä sitävastoin havaitset, että kaikki toiveesi
ovat täyttyneet ennen aikojaan ja aivan vastoin kaikkia järjellisiä
odotuksia. Toiset lahjovat, ahdistelevat, pyytävät, ajavat asiaansa
aamuvarhaisesta, rukoilevat, pyrkivät itsepintaisesti toiveittensa
perille kumminkaan saavuttamatta, mitä tavoittelevat; sitten tulee
joku toinen, ja miten onkaan, hän pääsee aivan arvaamatta virkaan
ja toimeen, jota monet muut ovat tavoitelleet, joten tässä on
hyvin paikallaan se lause, että autuasta perään, vaivaista vatsaan
onni potkii. Sinä, joka varman mielipiteeni mukaan olet hölmö, et
nouse varhain aamulla, et valvo öitäsi etkä ole mitenkään uuttera,
havaitset nyt, vain siitä syystä, että sinua on koskettanut vaeltavan
ritariuden henkäys, yhtäkkiä olevasi saaren käskynhaltia, ikäänkuin
siinä ei olisi mitään ihmettelemistä. Minä sanon tämän kaiken, hyvä
Sancho, varoittaakseni sinua otaksumasta, että olet itse ansainnut
tämän armon, ja kehoittaakseni sinua kiittämään taivasta, joka kaikki
min suopeasti säätää, sekä sen jälkeen sitä suurta ylevyyttä, joka
sisältyy vaeltavaan ritarikuntaan. Koska mielesi nyt on taipuvainen
uskomaan, mitä olen sinulle sanonut, niin kuuntele, oi poikani, tätä
Catoasi, joka tahtoo sinua neuvoa ja olla pohjantähtesi ja oppaasi
kuljettaakseen sinut turvalliseen satamaan myrskyiseltä mereltä, jolle
nyt aiot lähteä; virat ja korkeat toimet näet eivät ole mitään muuta
kuin pohjaton vaikeuksien kuilu.
Ensinnäkin, oi poikani, sinun tulee pelätä Jumalaa, sillä jumalanpelko
on viisauden alku, ja viisaana et voi mitenkään eksyä harhaan.
Toiseksi sinun pitää havaita, kuka olet, ja pyrkiä tuntemaan
itseäsi, mikä on vaikeinta tuntemista, mitä ajatella saattaa. Itsesi
tuntemisesta johtuu, ettet paisu kuin sammakko, joka tahtoi olla
härän kokoinen; jos näet niin menettelet, niin se muisto, että olet
kotipuolessasi sikoja paimentanut, on kuin ruma jalkapari hulluutesi
riikinkukonpyrstön alla.
— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta siinä virassa minä olin pienenä
poikana; myöhemmin, hiukan miestyttyäni, minä paimensin hanhia enkä
sikoja. Mutta tämä ei mielestäni asiaan vaikuta, sillä eiväthän kaikki
hallitusmiehet ole kuninkaitten sukua.
— Olet oikeassa, — virkkoi Don Quijote — ja siksi tulee niiden, jotka
eivät ole jaloa sukuperää, liittää vitkansa arvokkuuteen leppoisaa
ystävällisyyttä, mikä viisauden johtamana torjuu kaikki ilkeät
parjaukset, joita mikään sääty ei voi välttää. Pidä kunniassa, Sancho,
alhaista sukuperääsi äläkä häpeä sanoa polveutuvasi talonpojista;
kun havaitaan, ettet sitä häpeä, ei kukaan yritä sinua sillä asialla
suututtaa. Ja ylpeile ennemmin siitä, että olet alhainen, mutta kelpo
mies, kuin siitä, että olet korska syntinen, Lukemattomat ovat ne,
jotka alhaisesta suvusta syntyneinä ovat kohonneet kaikkein korkeimpiin
asemiin, paaveiksi ja keisareiksi, ja tämän tosiasian vahvistukseksi
voisin mainita sinulle niin monta esimerkkiä, että väsyisit niitä
kuulemaan.
Huomaa, Sancho: jos valitset välineeksesi hyveen ja ylpeilet hyvien
tekojen tekemisestä, niin sinulla ei ole mitään syytä kadehtia niitä,
joiden teot ovat ruhtinaallisia ja ylhäisiä, sillä veri peritään, mutta
hyve hankitaan, ja hyveellä on arvo itsessään, mutta verellä ei.
Jos siis on niin laita, kuten onkin, niin siinä tapauksessa, että
saarella ollessasi joku sukulaisistasi tulee sinua tervehtimään, älä
torju tai halveksi häntä, vaan ota hänet ystävällisesti vastaan,
kestitse häntä ja anna hänelle lahjoja, sillä siten täytät, mitä käskee
taivas, jonka tahto on, ettei kenenkään tule ylenkatsoa sen luomia
olentoja, ja teet, mitä olet velkaa luonnollisille sukulaisuuden
siteille.
Jos sinä otat mukaan vaimosi (ei näet ole hyvä, että henkilö, joka
on kauan käskynhaltiana, elää ilman omaa vaimoa), niin opeta häntä,
sivistä häntä ja hio hänestä pois hänen synnynnäinen karkeutensa; sillä
kaikki, mitä älykäs käskynhaltia voi saada aikaan, voi sivistymätön ja
typerä vaimo tuhota ja hävittää.
Jos satut jäämään leskeksi (mikä voi tapahtua) ja virkasi nojalla
etsit itsellesi vaimoa korkeammasta säädystä, älä ota sellaista,
joka on sinulle kuin ongenkoukku ja vapa, millä kalastetaan lahjoja
selkäsi takana, sillä minä sanon sinulle totisesti, että kaikesta,
mitä tuomarin vaimo sillä tavalla ottaa vastaan, tulee miehen vastata
suurena tilinteon päivänä, jolloin hän, kuoltuansa, joutuu maksamaan
nelin kerroin ne erät, joista ei ole tehnyt eläessään tiliä.
Älä antaudu milloinkaan mielivallan lain ohjattavaksi; sitä kuuntelevat
yleensä mielellään tietämättömät kuvitellen olevansa terävä-älyisiä.
Saakoot köyhän kyynelet sinulta osakseen suurempaa myötätuntoa, mutta
ei suurempaa oikeutta, kuin rikkaan selitykset.
Yritä saada selville asian todellinen tila niin hyvin rikkaan lupausten
ja lahjojen kuin köyhän nyyhkytysten ja hartaitten rukousten takaa.
Jos kohtuullisuus voi ja jos sen pitää tulla kysymykseen, älä rasita
rikoksen tekijää lain koko ankaruudella; ankara tuomari näet ei ole
paremmassa maineessa kuin sääliväinen.
Jos sallit oikeuden sauvan joskus taittua, älköön syynä olko lahjan
painavuus, vaan armeliaisuus.
Jos joudut tuomitsemaan jonkun vihollisesi jutussa, käännä ajatuksesi
pois kärsimästäsi vääryydestä ja kiinnitä ne asiaan sellaisenaan.
Älköön oma intohimosi sokaisko sinua vieraan ihmisen asiassa, sillä
virheet, joita sinä teet, ovat useimmiten auttamattomia, ja jos ne
voidaan korjata, niin se tapahtuu maineesi, vieläpä omaisuutesikin
kustannuksella.
Jos joku kaunis nainen tulee pyytämään sinulta oikeutta, käännä
katseesi pois hänen kyynelistään äläkä kuuntele hänen valitustaan, vaan
harkitse rauhallisesti hänen anomuksensa sisältöä, jollet halua, että
järkesi hukkuu hänen itkuunsa ja vilpittömyytesi hänen huokauksiinsa.
Älä solvaa sanoilla henkilöä, jota sinun täytyy rangaista teolla,
sillä onnettomalle riittää rangaistuksen tuska ilman siihen liitettyjä
loukkaavia sanoja.
Pidä syytettyä, joka joutuu tuomiovaltasi alaiseksi, onnettomana
ihmisenä, jota rasittaa meidän turmeltunut luontomme, ja käyttäydy
omasta puolestasi armeliaasti ja lempeästi tekemättä mitään vääryyttä
vastapuolelle; vaikka näet Jumalan kaikki ominaisuudet ovat yhden
veroiset, niin meidän katsantokannaltamme hänen laupeutensa loistaa ja
säteilee ihanammin kuin hänen vanhurskautensa.
Jos noudatat näitä neuvoja ja sääntöjä, Sancho, niin saat elää kauan
maan päällä, maineesi tulee olemaan ikuinen, palkkasi runsas, onnesi
sanomattoman suuri, sinä voit naittaa lapsesi mielesi mukaan, he ja
lapsenlapsesi saavat maallista hyvyyttä ja kunniaa, sinä tulet elämään
rauhassa ja ystävyydessä ihmisten kanssa, elämäsi lopulla sinut
saavuttaa kuolema leppoisassa ja kypsässä vanhuudessa, ja jälkeläisesi
kolmannessa polvessa sulkevat silmäsi viimeiseen uneen hellillä,
hennoilla kätösillään. Mitä tässä olen sinulle sanonut, on sanottu
sielusi opetukseksi ja kaunistukseksi; kuuntele nyt neuvoja, joita
noudattaen voit kaunistaa ruumistasi.
Kolmasviidettä luku.
Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.
Kukapa olisi voinut kuunnella Don Quijoten esittämää puhetta pitämättä
häntä erittäin älykkäänä ja vielä enemmän oikeamielisenä henkilönä?
Mutta, kuten tätä suurta historiaa esitettäessä on moneen kertaan
huomautettu, hänen hulluutensa ilmeni ainoastaan silloin, kun
kosketettiin hänen ritariseikkojansa; kaikissa muissa puheissaan hän
osoitti selvää ja hämmentymätöntä ymmärrystä, niin että hänen tekonsa
alinomaa kumosivat hänen ajatuksiansa ja hänen ajatuksensa hänen
tekojansa. Sancholle vielä antamissaan neuvoissa hän osoitti olevansa
erittäin leikkisä ja ilmaisi huomattavassa määrässä sekä älyänsä että
hulluuttansa. Sancho kuunteli häntä sangen tarkkaavaisesti ja yritti
painaa mieleensä hänen neuvojansa, ikäänkuin olisi tosiaan tahtonut
ne mielessään säilyttää niiden avulla onnellisesti synnyttääkseen
hallituksensa, jota hänen mielensä nyt oli raskaana. Don Quijote siis
jatkoi sanoen:
— Mitä tulee oman henkilösi ja huoneesi hallitsemiseen, Sancho,
velvoitan sinua ensinnäkin olemaan siivollinen ja leikkaamaan kyntesi
ja varoitan sinua niitä kasvattamasta, kuten tekevät muutamat,
tietämättömyydessään luulotellen, että pitkät kynnet käsiä koristavat,
ikäänkuin sellainen liikakasvu ja lisä, jonka he jättävät lyhentämättä,
olisi ihmisen kynsi, vaikka se pikemmin on sisiliskoja pyydystävän
tornihaukan kynsi, sanalla sanoen: törkeä ja ruma siivottomuus.
Älä käy, Sancho, huolimattomasti puettuna äläkä reuhota vyötönnä;
huolimaton vaatetus näet ilmaisee velttoa mieltä, jollei sellainen
epäjärjestys ja huolimattomuus johdu ovelasta teeskentelystä, kuten
Julius Caesarista arveltiin.
Tutki varovasti, kuinka paljon sinulla voi olla tuloja virastasi,
ja jos tulosi sallivat, että annat palvelijoillesi liverit, niin
anna mieluummin säädylliset ja kestävät kuin koreat ja upeat ja jaa
ne palvelijaisi ja köyhien kesken; minä tarkoitan: jos voit antaa
sellaisen puvun kuudelle palvelijallesi, niin anna se kolmelle
ja lahjoita toiset kolme köyhille; siten saat palvelijoita sekä
taivasta että maata varten. Tätä uutta palvelijain pukemistapaa eivät
turhamaiset ymmärrä.
Älä syö kynsilaukkaa ja sipulia, jotta ihmiset eivät hajustasi huomaa
moukkamaisuuttasi.
Kävele hitaasti, puhu rauhallisesti, mutta ei niin, että näyttää siltä
kuin kuuntelisit omaa puhettasi; sillä kaikki teeskentely on pahasta.
Syö vähän päivälliseksi ja vielä vähemmän illalliseksi, sillä koko
ruumiin terveys taotaan vatsan työpajassa.
Juo kohtuullisesti ja muista, ettei henkilö, joka nauttii liian paljon
viiniä, kykene säilyttämään salaisuutta eikä pitämään sanaansa.
Varo, Sancho, pureksimasta ruokaa molemmilla leukapielilläsi ja
erukteeraamasta kenenkään läsnäollessa.
— Tuota erukteeraamista minä en ymmärrä — sanoi Sancho.
Don Quijote sanoi:
— Erukteeraaminen, Sancho, merkitsee röyhtäisemistä. Tämä on kielen
kaikkein rumimpia sanoja, vaikka erittäin kuvaava, ja senvuoksi
ovat hienot ihmiset turvautuneet latinankieleen ja käyttävät
röyhtäisemisestä puhuessaan sanaa erukteerata; ja vaikka joku ei
sellaisia sanoja ymmärrä, ei se mitään haittaa, sillä ne tulevat
vähitellen käytäntöön ja helposti ymmärrettäviksi. Siten rikastutetaan
kieltä, jota vallitsee ihmisten suuri joukko ja käytäntö.
— Totisesti, armollinen herra, — sanoi Sancho — yksi niistä neuvoista
ja opetuksista, jotka aion painaa mieleeni, on se, ettei saa
röyhkäistä; minulle näet semmoista sattuu tämän tästä.
— Erukteerata, Sancho, ei röyhkäistä — sanoi Don Quijote.
— Minä puhun tästä puoleen erupteeraamisesta, — vastasi Sancho — enkä
totisesti sitä unohda.
— Sinun, Sancho, ei myöskään pidä sekoittaa puheeseesi niin ylen
paljon sananlaskuja kuin tapasi on. Sananlaskut tosin ovat lyhyitä
mietelauselmia, mutta sinä käytät niitä usein niin sopimattomasti, että
ne tuntuvat pikemmin mielettömyyksiltä kuin mietelauseilta.
— Sen voi korjata yksin Jumala; — vastasi Sancho — minä näet osaan
sananlaskuja enemmän kuin mahtuu kokonaiseen kirjaan, ja minun
puhuessani niitä tulee suuhun yhtä haavaa niin paljon, että ne
tyrkkivät toisiaan ulos pyrkiessään, ja kieli heittää ulos minkä
sattuu, vaikka se ei erinomaisesti asiaan sopisikaan; mutta tästä
puoleen minä varon sanomasta mitään, mikä ei sovi virkani arvoon. Sanon
siis vain, ettei hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä, ja
parempi katsoa kuin katua, ja hätäkös sen, joka tornissa soittelee, ja
kyllä moni hankkii, muttei osaa hallita.
— Kas niin, Sancho! — virkkoi Don Quijote. — Laskettelet jo taas
sananlaskuja pitkät sarjat; kuka sinua estää! Kuollen koira tapansa
jättää! Tuskin olen päässyt sinulle sanomasta, että sinun täytyy
vähentää sananlaskujasi, kun samassa latelet niitä kokonaisen litanian,
ja ne sopivat käsittelemäämme asiaan kuin nyrkki silmään. Katsohan,
Sancho, en minä sinulle sano, että oikeaan kohtaan sovitettu sananlasku
näyttää huonolta, mutta jos latoo sananlaskuja toisen toisensa jälkeen,
miten sattuu, niin puhe tulee typerää ja alhaista.
Kun nouset hevosen selkään, älä nojaudu taaksepäin satulan takakaaren
yli, älä pidä sääriäsi jäykkinä ja ojennettuina, niin että ne ulkonevat
hevosen vatsasta, mutta älä myöskään ratsasta niin huolimattomasti,
että näyttää kuin istuisit harmosi selässä; ratsastustapa näet tekee
toisista herroja, toisista tallirenkejä.
Älä nuku liikaa, sillä aamulla vireä pyörii, ehtoolla laiska hyörii, ja
huomaa, Sancho, että ahkeruus kovan onnen voittaa; laiskuus sitävastoin
ei milloinkaan johda toivotuille perille.
Viimeinen neuvoni, jonka nyt tahdon sinulle antaa, ei tosin tarkoita
ruumiin kaunistusta, mutta toivon kuitenkin, että painat sen
muistiisi, sillä uskon siitä olevan sinulle yhtä paljon hyötyä kuin
aikaisemmin antamistani; ja se on tämä: sinun ei pidä milloinkaan käydä
kiistelemään sukujohdoista, ei ainakaan niitä toisiinsa vertailemaan,
sillä niiden joukossa, joita toisiinsa verrataan, täytyy toisen
välttämättä olla parempi, joten sydämestään vihaa se, jota alennat,
mutta ei millään tavalla kiitä se, jota ylennät.
Pukunasi olkoot pitkät housut, väljä nuttu, hiukan pitempi
päällystakki; polvihousuja sinun ei pidä ajatellakaan, sillä ne eivät
sovi ritareille enempää kuin käskynhaltioillekaan.
Nämä neuvot ovat nyt johtuneet mieleeni sinulle annettaviksi, Sancho;
aikojen kuluessa ja tilaisuuden tarjoutuessa tulen tarjoamaan sinulle
lisää oppia, jos muistat antaa minulle tietoa oloistasi.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä huomaan, että
teidän armonne on lausunut minulle ainoastaan hyviä, hurskaita ja
hyödyllisiä asioita; mutta mitä ne pyhittävät, kun en muista niistä
yhtään ainoata? Se neuvo, ettei saa antaa kynsien kasvaa ja että pitää
naida toistamiseen, jos niikseen tulee, kyllä pysyy pääkopassani, mutta
muuta moskaa ja sekamelskaa ja hölynpölyä en muista nyt enkä tule
koskaan muistamaan enempää kuin viimevuotisia pilviä, ja senvuoksi on
välttämätöntä antaa ne minulle kirjallisesti; voinhan näet, vaikka en
osaa lukea enkä kirjoittaa, antaa neuvot rippi-isälleni, jotta hän
takoo ne päähäni ja palauttaa niitä mieleeni, kun tarve vaatii.
— Jumala paratkoon, — vastasi Don Quijote — kuinka sopimatonta onkaan,
ettei käskynhaltia osaa lukea eikä kirjoittaa! Sinun näet tulee tietää,
Sancho, että ihmisen lukutaidottomuus tai vasenkätisyys merkitsee
jompaakumpaa; joko, että hänellä on ollut ylen vähäpätöiset ja
alhaiset vanhemmat, tai että hän itse on ollut niin kunnoton ja kehno,
ettei hyvä käytös eikä hyvä oppi ole voinut häneen juurtua. Tuo on
sinussa suuri puutos, ja siksi toivoisin sinun oppivan ainakin nimesi
kirjoittamaan.
— Kyllä minä nimeni osaan kirjoittaa; — vastasi Sancho — ollessani
oltermannina kotikylässäni minä opin piirtämään muutamia kirjaimia kuin
tavarapaalien merkkejä, ja niitä sanottiin minun nimekseni; voinhan
sitäpaitsi teeskennellä, että oikea käteni on rampa, ja antaa jonkun
toisen kirjoittaa nimeni, sillä kaikkeen keino keksitään, paitsi
kuolemaan, ja kun tästä valtaan pääsen, teen mitä mieleni tekee, ja
sitäpaitsi, eihän hätää mitään, kun on isä kylänvoutina... Ja kun
olen käskynhaltia, joka on paljon suurempi herra kuin kylänvouti,
niin tulkoot vain, kyllä minä niille näytän! Koettakoot vain katsoa
minua yli olkansa ja puhua minusta pahaa takanapäin. Yrittäkööt vain
tulla villoja hakemaan, niin saavat lähteä takaisin kerittyinä, ja
kyllä Jumala omansa löytää, ja mitä rikas paistaa, sen köyhä maistaa,
ja koska minusta tulee rikas, kun pääsen käskynhaltiaksi, ja samalla
antelias, kuten aikomukseni on, niin minussa ei pidä näkyä mitään
vikaa. Ei, jos on liian makea, niin kärpäset syövät; mikä kultaa, se
kunniaa, tapasi isoäitini sanoa, ja mitä pappikaan paremmallensa mahtaa?
— Sinä kirottu Sancho! — virkkoi siihen Don Quijote. —
Kuusikymmentätuhatta paholaista vieköön sinut ja sinun sananlaskusi!
Sinä olet ladellut niitä nyt kokonaisen tunnin, ja jokainen niistä
on ollut minulle pitkä kidutus. Minä vakuutan sinulle, että nuo
sananlaskut vielä vievät sinut hirteen; niiden tähden alustalaisesi
riistävät sinulta käskynhaltianviran tai nousevat kapinaan sinua
vastaan. Sano minulle, mistä sinä ne keksit, sinä hölmö, ja kuinka
niitä käytät, mieletön. Jos minä aion esittää yhden ainoan ja sovittaa
sen oikeaan paikkaan, niin saan hiota ja ponnistella kuin olisin ojaa
luomassa.
— Herra nähköön, rakas armollinen isäntä, — virkkoi Sancho — vähistäpä
teidän armonne valittaa. Miksi hiidessä teitä kaivelee, että minä
käytän, mitä minulle kuuluu, koska minulla ei mitään muuta omaa ole
kuin sananlaskuja toinen toisensa jälkeen? Nytkin johtuu mieleeni
neljä, jotka tulevat kuin kinnas käteen, mutta minä en niitä sano,
sillä Sancho-poika osaa olla vaiti ajallansa.
— Sinä et ole se Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sinä et osaa olla
vaiti oikealla hetkellä, vaan puhua jaarittelet, kun ei pitäisi; mutta
siitä huolimatta haluaisin tietää, mitkä olivat ne neljä sananpartta,
jotka johtuivat mieleesi ja sopivat hyvin tähän asiaan; minä näet
haeskelen muististani, joka on sangen hyvä, mutta en löydä yhtään
ainoata.
— Mikä voisikaan sopia paremmin — sanoi Sancho kuin nämä: »älä pistä
sormeasi toisen poskihampaisiin» ja »talo työlle, vieras tielle»,
ja »mitäs te meidän emännästä?» ja »saviruukku kiveen tai kivi
saviruukkuun, saviruukun aina kehnosti käy», jotka kaikki sopivat tähän
mainiosti. Kenenkään ei pidä ruveta riitelemään käskynhaltian tai sen
henkilön kanssa, jolla käskyvalta on, sillä siinä käy vain huonosti,
niinkuin sen, joka pistää sormensa toisen poskihampaisiin, ja vaikka
ne eivät olisi poskihampaitakaan, vaan tavallisia hampaita, niin se
ei tee mitään eroa, ja käskynhaltiaa vastaan ei sovi mukista, eikä
ole mitään sanomista, jos käsketään korjaamaan luunsa toisen miehen
talosta tai kysytään, mitä tahtoo toisen miehen eukosta. Ja mitä
kiveen ja saviruukkuun tulee, niin senhän sokeakin huomaa. Sen, joka
näkee raiskan toisen silmässä, tulee siis nähdä malka omassaan, jottei
hänestä sanota: pata kattilaa soimaa, ja tietäähän teidän armonne, että
hölmö on viisaampi kotonaan kuin viisas kylässä.
— Eipä suinkaan, Sancho; — vastasi Don Quijote — hölmö ei tiedä mitään
kotonaan enempää kuin kylässäkään, koska tyhmyyden pohjalle ei voida
rakentaa mitään järjen rakennusta. Mutta jätetään tämä nyt sikseen,
Sancho; jos hallitset huonosti, niin syy on sinun ja häpeä minun,
mutta minä lohdutan itseäni sillä, että olen tehnyt velvollisuuteni
neuvomalla sinua niin vilpittömästi ja järkevästi kuin olen osannut;
olen siis täyttänyt velvollisuuteni ja lupaukseni. Jumalan haltuun,
Sancho, ja Jumala sinua itseäsi hallitkoon hallituksessasi, ja hän
sinut vapauttakoon huolesta, joka minua yhä vaivaa, nimittäin, että
panet koko saaresi mullin mallin, minkä olisin voinut ehkäistä
ilmoittamalla herttualle, kuka olet, ja kertomalla hänelle, ettei sinun
pieni, paksu persoonasi ole muuta kuin säkki täynnä sananlaskuja ja
juonia.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos teidän armonne on sitä
mieltä, etten minä kelpaa tähän käskynhaltianvirkaan, niin minä luovun
siitä heti paikalla, sillä minulle on tärkeämpi kynnenmustuaisen verta
sieluani kuin koko ruumiini, ja voinhan elää yhtä hyvin Sanchona
leivästä ja sipulista kuin käskynhaltiana peltopyistä ja salvokukoista,
ja sitäpaitsi on huomattava, että nukkuessaan kaikki ovat yhtäläisiä,
suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat, ja jos teidän armonne oikein asiaa
ajattelee, niin tulette huomaamaan, ettei koko tätä käskynhaltiahommaa
ole pannut päähäni kukaan muu kuin teidän armonne, sillä minä en
ymmärrä saarten hallitsemisesta enempää kuin korppikotka, ja jos
uskotte, että piru minut perii, jos rupean käskynhaltiaksi, niin minä
tahdon mieluummin päästä Sanchona taivaaseen kuin käskynhaltiana
helvettiin.
— Jumaliste, Sancho, — sanoi Don Quijote — yksin näiden viime sanojesi
vuoksi katson sinut kyllin arvokkaaksi hallitsemaan tuhansia saaria.
Sinulla on hyvä luonnonlaatu, jonka puuttuessa ei olekaan mitään
arvokasta tietoa. Rukoile Jumalaa avuksesi ja koeta olla eksymättä
tärkeimmästä tarkoituksestasi, toisin sanoen, yritä aina vakavasti
toimia oikein kaikissa kohdallesi sattuvissa seikoissa, sillä taivas
suosii aina hyviä aikeita. Mutta lähtekäämme nyt aterioimaan; minä
luulen, että herrasväki jo meitä odottaa.
Neljäsviidettä luku.
Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi ja Don Quijotelle
linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.