pakene pois; sillä on niin syvät, maan uumeniin saakka ulottuvat
juuret, ettei sitä hevin temmata ylös eikä järkytetä sijoiltaan, ja
koska hyvin tiedätte minun tietävän, ettei ole mitään huomattavaa
tointa, jota ei saavuteta jonkinlaisilla lahjuksilla, milloin
suuremmilla, milloin pienemmillä, niin minä vaadin nyt teiltä
käskynhaltianvirastanne korvaukseksi, että lähdette herranne Don
Quijoten kanssa saattaaksenne loppuun ja päätökseen tämän muistettavan
seikkailun, ja käyköön sitten joko niin, että palaatte Tappiniekan
selässä niin pian kuin sen nopeus edellyttää, tai että kovan onnen
vuoksi joudutte kulkemaan takaisin jalkaisin kuin pyhiinvaeltaja,
krouvista krouviin ja majapaikasta majapaikkaan, joka tapauksessa
löydätte palatessanne saarenne siitä, mihin sen jätätte, ja havaitsette
saarelaistenne yhä haluavan tervehtiä teitä käskynhaltianaan, ja
minun hyväntahtoisuuteni tulee olemaan ennallaan. Älkää ollenkaan
epäilkö sanojeni todenperäisyyttä, herra Sancho, sillä niin menetellen
tekisitte ilmeistä vääryyttä halulleni palvella teitä.
— Älkää sanoko enempää, armollinen herra; — vastasi Sancho — minä olen
vaivainen aseenkantaja enkä kykene kantamaan hartioillani niin suuria
kohteliaisuuksia; nouskoon isäntäni ratsun selkään, sidottakoon silmäni
ja suljettakoon minut Jumalan huomaan; mutta ilmoitettakoon minulle,
voinko tuolla yläilmoissa lentäessäni sulkeutua Herramme suojelukseen
tai huutaa enkeleitä avukseni ja turvakseni.
Siihen vastasi Trifaldi:
— Te voitte huoleti sulkeutua Jumalan suojelukseen, Sancho, tai
kenen huomaan tahansa; vaikka näet Malambruno on noita, on hän
silti kristitty ja tekee noitatemppunsa erittäin ymmärtäväisesti ja
varovaisesti, ketään loukkaamatta.
— Olkoon siis menneeksi, — sanoi Sancho — auttakoon minua Jumala ja
Gaetan pyhä kolmiyhteys.
— Vanutusmyllyjen luona sattuneen muistettavan seikkailun jälkeen —
sanoi Don Quijote — en ole nähnyt Sanchoa milloinkaan niin peloissaan
kuin nyt, ja jos olisin yhtä taikauskoinen kuin muut, saisi hänen
arkuutensa minutkin hiukan levottomaksi. Mutta tulehan tänne, Sancho,
minä haluan arvoisan herrasväen luvalla lausua sinulle pari sanaa
kahden kesken.
Hän vei Sanchon puutarhan puitten alle, tarttui hänen molempiin
käsiinsä ja sanoi:
‒ Sinä huomaat, Sancho veikko, että edessämme on pitkä matka, ja
Jumala yksin tietää, milloin sieltä palaamme ja saammeko aikaa
ja tilaisuutta keskustelemiseen, senvuoksi kehoitan sinua nyt
vetäytymään huoneeseesi, kuin lähtisit sieltä hakemaan jotakin,
mitä matkalla välttämättä tarvitaan, ja antamaan itsellesi siellä
kädenkäänteessä ainakin viisisataa iskua, jotka vähennetään niistä
kolmestatuhannestakolmestasadasta, jotka olet velvollinen itsellesi
antamaan — kun näet alku on hyvä, on harvoin loppu paha.
— Jumaliste, — sanoi Sancho — teidän armonne on varmaan päästä vialla!
Tuohan on aivan kuin se vanha sananparsi: »Piikuutta meiltä pyydetään,
vaikka näin pyöreitä ollaan.» Nytkö, kun minun täytyy asettua istumaan
paljaalle laudalle, teidän armonne vaatii minua pieksemään pakaroitani?
Totta totisesti, teidän armonne tekee vääryyttä. Lähdetään nyt
ajelemaan noiden kamarirouvien partoja; minä lupaan teidän armollenne
kunniasanallani takaisin tultua täyttäväni velvollisuuteni niin
joutuin, että teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen; ja tämä saa nyt
riittää.
Don Quijote vastasi:
— Olkoon menneeksi, kelpo Sancho; minä tyydyn lupaukseesi ja uskon,
että sen täytät, sillä olethan rehellinen mies, vaikka muuten
viheliäinen.
— En minä viheriäinen ole, vaan tummanruskea; — sanoi Sancho — mutta
vaikka olisin sekaväriä, pitäisin sanani sittenkin.
Sitten he palasivat noustakseen Tappiniekan selkään, ja Don Quijote
sanoi ylös kiivetessään:
— Peittäkää silmänne, Sancho, ja nouskaa lautasille, Sancho. Hän, joka
niin kaukaisista maista lähettää meitä hakemaan, ei tietenkään tee sitä
meitä pettääkseen, sillä vähän hänelle voi kunniaa koitua, jos pettää
sen, joka häneen luottaa, ja vaikka kaikki kävisi toisin kuin otaksun,
ei mikään ilkeys voi himmentää kunniaa, jonka voitamme käydessämme
suorittamaan tätä mainetyötä.
— Lähdetään, armollinen herra; — sanoi Sancho — näiden armollisten
rouvain parrat ja kyynelet ovat sydämelläni niin, etten syö yhtään
maukasta suupalaa, ennenkuin näen heidät jälleen siloisina. Nouskaa te
hevosen selkään, armollinen herra, ja sitokaa te ensin silmänne; jos
näet minun tulee sijoittua lautasille, on selvää, että sen, joka istuu
satulassa, tulee nousta ensin.
— Se on totta — vastasi Don Quijote.
Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyysi Tuskallista sitomaan oikein
hyvin hänen silmänsä, mutta niin tehtyä hän otti siteen silmiltään ja
sanoi:
— Jollen väärin muista, olen lukenut Vergiliuksesta, että tuo
Troian Palladion oli puuhevonen, jonka kreikkalaiset lahjoittivat
Pallas-jumalattarelle ja jonka vatsa oli täynnä asestettuja ritareita,
jotka sitten Troian lopullisesti kukistivat; saattaa siis olla syytä
ensin katsoa, mitä Tappiniekalla on mahassaan.
— Sitä ei kannata tehdä, — sanoi Tuskallinen — sillä minä takaan sen
ja tiedän, ettei Malambruno suinkaan ole ilkeä eikä kavala; teidän
armonne, herra Don Quijote, voi nousta sen selkään yhtään pelkäämättä,
ja kostettakoon minulle, jos teille mitään pahaa sattuu.
Don Quijotesta tuntui, että olisi hänen urhoollisuutensa maineelle
vahingoksi, jos hän vielä jotakin mainitsisi omasta turvallisuudestaan,
ja niin hän enemmittä puheitta nousi Tappiniekan selkään ja koetteli
tappia, joka kääntyi aivan helposti. Koska hänellä ei ollut jalustimia
ja hänen säärensä riippuivat suoraan alaspäin, niin hän muistutti
ilmeisesti johonkin flaamilaiseen seinäverhoon maalattua tai kudottua
roomalaisen triumfikulkueen hahmoa. Vähitellen ja vastahakoisesti
nousi Sanchokin paikalleen sijoittuen ratsun lautasille niin
hyvin kuin osasi. Istumapaikka tuntui hänestä sangen kovalta eikä
suinkaan mukavalta, ja siksi hän pyysi herttualta, että hänelle,
jos mahdollista, annettaisiin jokin tyyny tai pielus, vaikkapa
herttuattaren jakkaralta tai jonkin hovipojan sängystä, sillä tämän
ratsun lautaset tuntuivat olevan pikemmin marmoria kuin puuta.
Trifaldi vastasi siihen, ettei Tappiniekka sietänyt mitään valjaita
eikä vaippoja, että Sancho korkeintaan voi sijoittua siihen sivuttain,
niinkuin naiset ratsastaessaan, ja ettei istumapaikka niin ollen
tuntuisi ylen kovalta. Sancho noudatti kehoitusta, lausui jäähyväisensä
ja antoi sitoa silmänsä, mutta otti sitten siteen pois, katseli
puutarhassa olevia ja pyysi liikutettuna ja kyynelet silmissä heitä
kaikkia auttamaan häntä tässä vaarallisessa yrityksessä lukemalla kukin
isämeidän ja avemarian, jotta Jumala toimittaisi jonkun lukemaan samat
rukoukset heidän puolestaan, jos he vuorostaan joutuisivat semmoiseen
vaaran paikkaan. Siihen virkkoi Don Quijote:
— Sinä heittiö, oletko ehkä hirsipuussa, vai onko viimeinen hetkesi
tullut, kun tarvitset sellaisia esirukouksia? Etkö sinä, kurja pelkuri,
istu samassa paikassa, missä istui kaunis Magalona ja mistä hän astui
alas, ei hautaan, vaan Ranskan kuningattareksi, jos aikakirjat eivät
valehtele? Ja minä, joka istun vieressäsi, enkö minä voi asettua
urhoollisen Pietarin rinnalle, joka rasitti painollaan samaa paikkaa,
jota minun painoni nyt rasittaa? Peitä silmäsi, peitä silmäsi, sinä
raukkamainen otus, äläkä anna pelkosi tulla huulillesi ainakaan minun
läsnäollessani.
— Sidottakoon siis silmäni — vastasi Sancho. — Koska minun ei sallita
sulkeutua Jumalan huomaan eikä anneta toisten tehdä niin minun
puolestani, niin onko ihme, jos pelkään, että tässä liikkuu joukko
perkeleitä, jotka lennättävät meidät Peralvilloon?[17]
He peittivät nyt silmänsä, ja Don Quijote, havaitessaan hyvin
sijoittuneensa, tarttui tappiin, ja hän oli tuskin ehtinyt siihen
koskettaa, kun kaikki kamarirouvat ja muut läsnäolijat koroittivat
äänensä ja huusivat:
— Jumalan haltuun, urhoollinen ritari!
— Jumalan huomaan, peloton aseenkantaja!
— Nyt, nyt te jo kiidätte ilmassa halkoen sitä nopeammin kuin nuoli!
— Nyt teidän menoanne jo hämmästyvät ja ihmettelevät kaikki, jotka
täältä maasta teitä katselevat!
— Pidä kiinni, urhoollinen Sancho; sinä näytät huojuvan! Katso, ettet
putoa, sillä sinun lankeemuksesi olisi suurempi kuin sen uhkarohkean
nuorukaisen, joka tahtoi ajaa isänsä, auringonjumalan, vaunuja!
Sancho kuuli huudon, painui lähemmäksi isäntäänsä, kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, kuinka ne sanovat, että olemme jo niin korkealla,
vaikka heidän äänensä kuuluu tänne ja tuntuu siltä kuin he puhuisivat
tuossa vieressämme?
— Älä siitä välitä, Sancho; nämä seikat ja tällaiset lennot ovat
asioiden tavallisen menon ulkopuolella, ja senvuoksi voit nähdä ja
kuulla kuinka paljon haluat tuhannen peninkulman päähän. Mutta älä
purista minua niin kovin, sillä sinä voit syöstä minut alas. Minä en
tosiaankaan tiedä, miksi olet niin huolissasi ja peloissasi, sillä
uskallan vannoa, etten ole ikäpäivinäni ratsastanut juhdalla, joka
liikkuu tasaisemmin; minusta tuntuu kerrassaan kuin emme hievahtaisi
paikaltamme. Heitä pois pelko, ystäväni; tämä käy aivan niinkuin käydä
pitää, ja tuulikin on peräntakainen.
— Niin on laita, — vastasi Sancho — sillä tältä puolen tuulee niin
lujasti, että tuntuu kuin tuhannet palkeet puhaltaisivat.
Sancho ei erehtynyt, sillä häntä kohti puhallettiin ilmaa suurilla
palkeilla. Herttua, herttuatar ja heidän hovimestarinsa olivat
suunnitelleet tämän seikkailun niin hyvin ja täydellisesti, ettei siitä
puuttunut mitään.
Don Quijotekin tunsi nyt tuulen ja sanoi:
— Aivan varmaan, Sancho, olemme jo ehtineet toiseen ilmapiiriin, missä
rakeet ja lumi syntyvät; ukkosen jyrinä, salamat ja ukonvaajat syntyvät
kolmannessa piirissä, ja jos tällä tavalla yhä ylenemme, joudumme kohta
tulipiiriin, enkä minä tiedä, kuinka käännän tätä tappia, jotta emme
yhä kohotessamme viimein pala poroksi.
Samassa heidän kasvojaan kuumennettiin pitkään keppiin kiinnitetyillä
rohdintukoilla, joita oli helppo sytyttää ja sammuttaa ja joita
loitolla ojennettiin heitä kohti. Sancho tunsi lämmön ja sanoi:
— Minut saa tappaa, jollemme ole jo tulleet tuliseutuun tai ainakin
hyvin lähelle, sillä iso osa partaani on jo kärventynyt, ja minun,
armollinen herra, tekee kovin mieli ottaa side silmiltäni nähdäkseni,
missäpäin nyt olemme.
— Älä ota, — vastasi Don Quijote — vaan muista todenperäistä kertomusta
lisensiaatti Torralbasta,[18] jota paholaiset lennättivät ilman halki
hänen ratsastaessaan ruokokepillä, silmät ummistettuina; hän ehti
kahdessatoista tunnissa Roomaan ja astui maahan Torre de Nonalle,
joka on eräs sen kaupungin katu, näki koko ryöstön ja valloituksen
ja Bourbonin kuoleman,[19] ja seuraavana aamuna hän oli jo taas
Madridissa, missä teki selkoa kaikesta näkemästään; hän kertoi myös,
että ilman halki kuljettaessa paholainen käski hänen avata silmänsä,
että hän noudatti kehoitusta ja huomasi, kuten hänestä näytti, olevansa
niin lähellä kuuta, että olisi voinut kädellään sitä koskettaa, eikä
uskaltanut katsahtaa alas maahan, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Meidän ei
siis ole hyvä ottaa siteitä silmiltämme, Sancho; hän, joka on meistä
vastuussa, pitää kyllä meistä huolen, ja me kenties nyt liitelemme ja
kohoamme ylöspäin laskeutuaksemme yhtäkkiä Candayan kuningaskuntaan,
niinkuin haukka syöksyy haikaran kimppuun saadakseen sen kynsiinsä,
kohosipa se kuinka korkealle tahansa; ja vaikka meistä tuntuu, ettei
ole kulunut puolta tuntia siitä, kun lähdimme puutarhasta, saat uskoa
sanani, että olemme sittenkin kulkeneet pitkän matkan.
— En tiedä, miten on laita, — vastasi Sancho Panza — tiedän vain sanoa,
että neiti Magallanes tai Magalona, jos hän tyytyi istumaan tämän
ratsun lautasilla, ei voinut olla kovin arkalihainen.
Molempien sankarien koko keskustelun kuulivat herttua ja herttuatar
ja muut puutarhassa olevat, ja se huvitti heitä erinomaisesti. Koska
he nyt tahtoivat saattaa päätökseen tämän harvinaisen ja hyvin
suunnitellun seikkailun, sytytettiin Tappiniekan häntä tappuratukolla
tuleen, ja hevonen, joka oli täynnä räiskyviä raketteja, räjähti heti
kamalasti paukahtaen ja heittäen Don Quijoten ja Sancho Panzan maahan,
molemmat puolittain kärventyneinä.
Sillävälin oli kamarirouvien parrakas joukko ja heidän kerallaan
Trifaldi hävinnyt puutarhasta, ja toiset sinne jääneet makasivat maassa
kuin tajuttomina. Don Quijote ja Sancho nousivat pahoin pideltyinä,
katselivat joka puolelle ja ällistyivät kovin huomatessaan olevansa
samassa puutarhassa, mistä olivat matkaan lähteneet, ja nähdessään
maassa makaavan niin paljon ihmisiä. Mutta heidän ihmetyksensä vielä
lisääntyi, kun he huomasivat eräässä kohden puutarhassa suuren maahan
isketyn peitsen ja siinä riippumassa kaksi viheriää silkkinyöriä ja
hohtavan valkoisen pergamentin, johon oli suurin, kultaisin kirjaimin
kirjoitettu seuraavaa:
»Mainio ritari Don Quijote Manchalainen on pelkällä uskalluksellaan
saattanut loppuun kreivitär Trifaldin, myös kamarirouva Tuskallisen
nimellä tunnetun, sekä hänen seurueensa seikkailun. Malambruno
selittää olevansa tyytyväinen ja saaneensa kaikki, mitä halusi,
kamarirouvien leuat ovat nyt sileät ja puhtaat, ja kuningas Don
Clavijo ja kuningatar Antonomasia ovat päässeet takaisin entisiin
oloihinsa. Kun nyt aseenkantaja vielä suomii itseänsä määräyksen
mukaan, niin valkoinen kyyhkynen pääsee vapaaksi mitoittavista
kanahaukoista, jotka sitä vainoavat, ja rientää rakkaan kuhertajansa
syliin; niin näet on määrännyt tietäjä Merlin, kaikkien noitien
ylinoita.»
Luettuaan, mitä pergamenttiin oli kirjoitettu, Don Quijote käsitti
selvästi, että siinä puhuttiin Dulcinean vapauttamisesta, kiitti
hartaasti taivasta, että oli niin vähällä vaaralla suorittanut niin
suuren teon tekemällä nyt näkymättömissä olevien kamarirouvien kasvot
yhtä hienohipiäisiksi kuin ne olivat olleet ennen, lähti herttuan ja
herttuattaren luo, jotka eivät olleet vielä tulleet tajuihinsa, tarttui
herttuan käteen ja sanoi hänelle:
— Hei, jalo herra, rohkeutta, eihän tässä ole mitään hätää! Seikkailu
on jo päättynyt, eikä kukaan ole vahingoittunut, kuten selvästi
osoittaa tähän salkoon kiinnitetty kirjoitus.
Herttua tuli vähitellen tajuihinsa, kuin ihminen, joka herää sikeästä
unesta, ja samoin herttuatar ja kaikki muut, jotka puutarhassa
makasivat. He ilmaisivat ihmetystään ja säikähdystään niin vilkkaasti,
että melkein voivat itsekin uskoa todella tapahtuneen, mitä olivat
osanneet niin hyvin piloillaan teeskennellä. Herttua luki pergamentin,
silmät puolittain suljettuina, ja kiiruhti sitten käsivarret
ojennettuina syleilemään Don Quijotea ja sanomaan hänelle, että hän
oli oivallisin ritari, mitä maailmassa oli milloinkaan nähty. Sancho
käveli etsien Tuskallista nähdäkseen, millaiset hänen kasvonsa olivat
parrattomina ja oliko hän niin kaunis kuin hänen pulska ulkomuotonsa
edellytti, mutta hänelle sanottiin, että palavan Tappiniekan
pudotessa ilmasta alas maahan kamarirouvien koko joukko ja heidän
mukanaan Trifaldi oli kadonnut ja että he olivat jo parrattomat ja
haivenettomat. Herttuatar kysyi Sancholta, kuinka hän oli voinut tuolla
pitkällä matkalla. Sancho vastasi siihen:
— Armollinen rouva, minä tunsin, että me, kuten herrani sanoi, lensimme
tulipiirin läpi, ja aioin hiukan irroittaa sidettä silmiltäni, mutta
isäntäni, jolta pyysin siihen lupaa, ei sallinut. Koska minussa on
hitunen uteliaan vikaa ja halua ottaa selkoa siitä, mitä minulta
kielletään ja salataan, niin siirsin sittenkin aivan varovaisesti
ja kenenkään huomaamatta silmilläni olevaa sidettä nenän juuresta
hiukan syrjään, katselin sitten maahan, ja minusta näytti, ettei koko
maa ollut suurempi kuin sinapinsiemen, ja siinä kävelevät ihmiset
eivät olleet paljon pähkinää suurempia, mistä voidaan havaita, kuinka
korkealla meidän silloin täytyi olla.
Herttuatar virkkoi tuohon:
— Hyvä Sancho, ajatelkaa, mitä sanotte; tuntuuhan siltä kuin ette olisi
nähnyt maata, mutta kyllä sen pinnalla käveleviä ihmisiä; ja jos kerran
maa näytti teistä sinapinsiemenen kokoiselta, mutta jokainen ihminen
oli pähkinän kokoinen, niin yhden, ainoan ihmisen olisi täytynyt
peittää koko maa.
— Totta kyllä, — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta minä näin sen
noin niinkuin vitalikkoon ja näin »en kokonaan.
— Ajatelkaahan, Sancho, — sanoi herttuatar — mitä puhutte; eihän voi
noin vain vitalikkoon nähdä kaikkea, mitä katselee.
— En minä ymmärrä semmoista katselua; — vastasi Sancho — tiedän vain,
että teidän armonne olisi hyvä muistaa, että meitä lennätti noituus
ja että minä noituuden avulla voin nähdä koko maan ja kaikki ihmiset,
katselinpa niitä miten tahansa, ja jollei tätä uskota, niin teidän
armonne ei varmaan usko sitäkään, että minä, hiukan raottaessani
sidettä kulmakarvojeni kohdalta, huomasin olevani niin lähellä
taivasta, ettei minusta siihen ollut puoltatoista korttelia, ja
kaiken sen nimessä, mihin voin vannoessani vedota, armollinen rouva,
se on siivottoman suuri. Ja sitten sattui niin, että jouduimme sille
puolelle, missä on ne seitsemän kiliä,[20] ja koska olin poikapahasena
kotipuolessa vuohipaimenena, teki minun nyt, ne nähdessäni, Jumalan ja
omantuntoni nimessä, mieli leikkiä niiden kanssa kotvan aikaa...! Ja
jollei se haluni olisi täyttynyt, niin luulen, että olisin harmiini
pakahtunut. Minä siis otan ja menen, ja mitä teen? En hiiskahtanut
mitään kenellekään, en herrallenikaan, vaan astuin aivan hiljaa ja
varovasti Tappilinnun selästä ja leikin kilien kanssa, jotka ovat
kuin luojan kukkia, kultaisia, leikin lähes kolme neljännestuntia, ja
Tappilintu ei liikahtanut paikaltaan eikä lähtenyt eteenpäin.
— Mitä huvia oli herra Don Quijotella — kysyi herttua — sillä aikaa
kuin kelpo Sancho leikki vuohien kanssa?
Siihen vastasi Don Quijote:
— Koska kaikki nämä seikat ja tapahtumat ovat tavallisen
luonnonjärjestyksen ulkopuolella, ei ole kummakaan, jos Sancho sanoo,
mitä sanoo. Itsestäni tiedän ilmoittaa, etten avannut silmieni sidettä
alapuolelta enempää kuin yläpuoleltakaan enkä nähnyt taivasta, en
maata, en merta enkä erämaata. Tosin huomasin liikkuvani ilmapiirin
läpi, vieläpä tulevani lähelle tulipiiriä, mutta en voi uskoa
kulkeneemme sitä kauemmas, sillä tulipiiri sijaitsee kuutaivaan ja
ilman uloimman piirin välillä, joten emme voineet saapua siihen
taivaaseen, missä Sanchon mainitsemat seitsemän kiliä sijaitsevat, sitä
ennen palamatta poroksi, ja koska emme palaneet, niin Sancho valehtelee
tai Sancho näkee unta.
— En valehtele enkä näe unta; — vastasi Sancho — jollette usko, kysykää
minulta niiden vuohien merkkejä, niin saatte nähdä, puhunko totta vai
en.
— Kertokaa niistä, Sancho — sanoi herttuatar.
— Niistä on — vastasi Sancho — kaksi viheriää, kaksi punaista, kaksi
sinistä ja yksi sekavärinen.
— Ne ovat uudenlaisia vuohia, — sanoi herttua — sillä täällä meidän
maisessa piirissämme ei sellaisia värejä esiinny, tarkoitan senvärisiä
vuohia.
Onhan selvä asia, — sanoi Sancho, — että täytyy olla eroa taivaan ja
maan vuohien välillä.
— Kuulkaahan, Sancho, — kysyi herttua — näittekö niiden vuohien
joukossa yhtään pukkia?
— En, armollinen herra; — vastasi Sancho — mutta kuulin sanottavan,
ettei kuun sarvien yläpuolella ole mitään sarvipäitä.
He eivät halunneet kysellä häneltä enempää hänen matkastaan, sillä
heistä tuntui, että Sancholla riitti juonta kuinka pitkän taivaallisen
retken kuvailemiseen tahansa ja kaiken sen kertomiseen, mitä siellä
tapahtui, vaikka hän ei ollut puutarhasta liikahtanut.
Niin siis päättyi kamarirouva Tuskallisen seikkailu, josta herttua ja
herttuatar saivat naurunaihetta, ei ainoastaan sillä kertaa, vaan koko
iäkseen, ja Sancho puheenaihetta vuosisadoiksi, jos olisi niin kauan
elänyt. Mutta Don Quijote meni Sanchon luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Sancho, koska vaaditte uskomaan, mitä kerrotte nähneenne taivaassa,
niin minä vaadin teitä uskomaan, mitä olen kertonut nähneeni Montesinon
luolassa. Enempää en teille sano.
Kahdesviidettä luku.
Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho Panzalle, ennenkuin tämä
lähti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista hyvin harkituista seikoista.
Herttua ja herttuatar olivat niin tyytyväiset kamarirouva Tuskallisen
seikkailun onnelliseen ja hauskaan päätökseen, että päättivät jatkaa
kepposiaan, koska huomasivat löytäneensä oikean miehen, joka piti
niitä tosina. Tehtyään suunnitelmansa ja annettuaan palvelijoilleen
ja alustalaisilleen käskyn, miten heidän tuli kohdella Sanchoa hänen
tultuaan luvatun saaren käskynhaltiaksi, herttua sanoi Sancholle eräänä
päivänä, nimittäin Tappiniekan lennon jälkeisenä päivänä, että hänen
piti varustautua ja valmistautua lähtemään käskynhaltiaksi, koska hänen
saarelaisensa jo odottivat häntä kuin keväistä sadetta. Sancho kumarsi
ja sanoi:
— Tultuani alas taivaasta ja sen korkealta huipulta katseltuani maata
ja havaittuani, kuinka pieni se on, minun entinen suuri haluni päästä
käskynhaltiaksi on hiukan laimentunut; mikä suuri asia näet onkaan,
jos hallitsee jotakin sinapinsiementä, tai miltä arvo tai herruus on
siinä, että hallitsee puolta tusinaa pähkinänkokoisia ihmisiä; enempää
näet ei arvioni mukaan koko maailmassa ollut. Jos teidän ylhäisyytenne
suvaitsisi sen sijaan antaa minulle kappaleen taivasta, vaikka vain
puolen peninkulman pituudelta, niin ottaisin sen mieluummin kuin
maailman parhaan saaren.
— Huomatkaa, hyvä Sancho, — vastasi herttua — etten minä voi antaa
kenellekään taivaan kaistaletta, en edes kynnen kokoista; sellaiset
palkinnot ja armonosoitukset ovat varatut yksin Jumalalle. Minä annan
teille, mitä antaa voin, nimittäin saaren, ihan valmiin, pyöreän
ja sievän ja ylen hedelmällisen ja viljavan, missä te, jos osaatte
viisaasti menetellä, voitte hankkia itsellenne sekä maan että taivaan
aarteita.
— Olkoon menneeksi; — vastasi Sancho — saari tänne vain. Minä kyllä
koetan olla semmoinen käskynhaltia, että kaikkien lurjusten uhalla
tulen taivaaseen, eikä siihen ole syynä mikään himo päästä erkanemaan
alhaisesta säädystäni tai kohoamaan suurellisten rinnalle, vaan pelkkä
halu saada kokea, miltä maistuu olla käskynhaltiana.
— Jos sitä kerran maistatte, Sancho, — sanoi herttua — niin teidän
tekee sitä aina mieli, sillä kaikkein ihaninta on käskeä ja saada
toiset tottelemaan. Kun herranne pääsee niin pitkälle, että hänestä
tulee keisari, kuten varmaan tuleekin, jos hänen asiansa edistyvät'
entiseen tapaan, niin häneltä ei varmaankaan sitä arvoa riistetä miten
hyvänsä, ja hänen sisintä sieluansa tulee kiusaamaan ja kiduttamaan,
ettei hän jo aikaisemmin ollut siihen toimeen ruvennut.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä uskon, että on hauska
komentaa, vaikka vain karjalaumaa.
— Te olette minun miehiäni, Sancho, sillä teillä on selko kaikesta,
— vastasi herttua — ja minä toivon, että teistä tulee sellainen
käskynhaltia kuin hyvä ymmärrykselle lupaa. Mutta riittäköön tällä
kertaa, ja muistakaa, että teidän tulee huomispäivänä lähteä saarta
hallitsemaan; tänään iltapäivällä teille toimitetaan sopiva puku,
jota tulette käyttämään, ja kaikkea muuta, mitä matkaan lähtiessänne
välttämättä tarvitsette.
— Pukekoot minut, miten mielivät, — sanoi Sancho — sillä olinpa missä
asussa tahansa, minä olen sittenkin aina Sancho Panza.