— Sancho ystäväni, teille lupaamani saari ei ole liikkuvainen eikä

pakene pois; sillä on niin syvät, maan uumeniin saakka ulottuvat

juuret, ettei sitä hevin temmata ylös eikä järkytetä sijoiltaan, ja

koska hyvin tiedätte minun tietävän, ettei ole mitään huomattavaa

tointa, jota ei saavuteta jonkinlaisilla lahjuksilla, milloin

suuremmilla, milloin pienemmillä, niin minä vaadin nyt teiltä

käskynhaltianvirastanne korvaukseksi, että lähdette herranne Don

Quijoten kanssa saattaaksenne loppuun ja päätökseen tämän muistettavan

seikkailun, ja käyköön sitten joko niin, että palaatte Tappiniekan

selässä niin pian kuin sen nopeus edellyttää, tai että kovan onnen

vuoksi joudutte kulkemaan takaisin jalkaisin kuin pyhiinvaeltaja,

krouvista krouviin ja majapaikasta majapaikkaan, joka tapauksessa

löydätte palatessanne saarenne siitä, mihin sen jätätte, ja havaitsette

saarelaistenne yhä haluavan tervehtiä teitä käskynhaltianaan, ja

minun hyväntahtoisuuteni tulee olemaan ennallaan. Älkää ollenkaan

epäilkö sanojeni todenperäisyyttä, herra Sancho, sillä niin menetellen

tekisitte ilmeistä vääryyttä halulleni palvella teitä.

— Älkää sanoko enempää, armollinen herra; — vastasi Sancho — minä olen

vaivainen aseenkantaja enkä kykene kantamaan hartioillani niin suuria

kohteliaisuuksia; nouskoon isäntäni ratsun selkään, sidottakoon silmäni

ja suljettakoon minut Jumalan huomaan; mutta ilmoitettakoon minulle,

voinko tuolla yläilmoissa lentäessäni sulkeutua Herramme suojelukseen

tai huutaa enkeleitä avukseni ja turvakseni.

Siihen vastasi Trifaldi:

— Te voitte huoleti sulkeutua Jumalan suojelukseen, Sancho, tai

kenen huomaan tahansa; vaikka näet Malambruno on noita, on hän

silti kristitty ja tekee noitatemppunsa erittäin ymmärtäväisesti ja

varovaisesti, ketään loukkaamatta.

— Olkoon siis menneeksi, — sanoi Sancho — auttakoon minua Jumala ja

Gaetan pyhä kolmiyhteys.

— Vanutusmyllyjen luona sattuneen muistettavan seikkailun jälkeen —

sanoi Don Quijote — en ole nähnyt Sanchoa milloinkaan niin peloissaan

kuin nyt, ja jos olisin yhtä taikauskoinen kuin muut, saisi hänen

arkuutensa minutkin hiukan levottomaksi. Mutta tulehan tänne, Sancho,

minä haluan arvoisan herrasväen luvalla lausua sinulle pari sanaa

kahden kesken.

Hän vei Sanchon puutarhan puitten alle, tarttui hänen molempiin

käsiinsä ja sanoi:

‒ Sinä huomaat, Sancho veikko, että edessämme on pitkä matka, ja

Jumala yksin tietää, milloin sieltä palaamme ja saammeko aikaa

ja tilaisuutta keskustelemiseen, senvuoksi kehoitan sinua nyt

vetäytymään huoneeseesi, kuin lähtisit sieltä hakemaan jotakin,

mitä matkalla välttämättä tarvitaan, ja antamaan itsellesi siellä

kädenkäänteessä ainakin viisisataa iskua, jotka vähennetään niistä

kolmestatuhannestakolmestasadasta, jotka olet velvollinen itsellesi

antamaan — kun näet alku on hyvä, on harvoin loppu paha.

— Jumaliste, — sanoi Sancho — teidän armonne on varmaan päästä vialla!

Tuohan on aivan kuin se vanha sananparsi: »Piikuutta meiltä pyydetään,

vaikka näin pyöreitä ollaan.» Nytkö, kun minun täytyy asettua istumaan

paljaalle laudalle, teidän armonne vaatii minua pieksemään pakaroitani?

Totta totisesti, teidän armonne tekee vääryyttä. Lähdetään nyt

ajelemaan noiden kamarirouvien partoja; minä lupaan teidän armollenne

kunniasanallani takaisin tultua täyttäväni velvollisuuteni niin

joutuin, että teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen; ja tämä saa nyt

riittää.

Don Quijote vastasi:

— Olkoon menneeksi, kelpo Sancho; minä tyydyn lupaukseesi ja uskon,

että sen täytät, sillä olethan rehellinen mies, vaikka muuten

viheliäinen.

— En minä viheriäinen ole, vaan tummanruskea; — sanoi Sancho — mutta

vaikka olisin sekaväriä, pitäisin sanani sittenkin.

Sitten he palasivat noustakseen Tappiniekan selkään, ja Don Quijote

sanoi ylös kiivetessään:

— Peittäkää silmänne, Sancho, ja nouskaa lautasille, Sancho. Hän, joka

niin kaukaisista maista lähettää meitä hakemaan, ei tietenkään tee sitä

meitä pettääkseen, sillä vähän hänelle voi kunniaa koitua, jos pettää

sen, joka häneen luottaa, ja vaikka kaikki kävisi toisin kuin otaksun,

ei mikään ilkeys voi himmentää kunniaa, jonka voitamme käydessämme

suorittamaan tätä mainetyötä.

— Lähdetään, armollinen herra; — sanoi Sancho — näiden armollisten

rouvain parrat ja kyynelet ovat sydämelläni niin, etten syö yhtään

maukasta suupalaa, ennenkuin näen heidät jälleen siloisina. Nouskaa te

hevosen selkään, armollinen herra, ja sitokaa te ensin silmänne; jos

näet minun tulee sijoittua lautasille, on selvää, että sen, joka istuu

satulassa, tulee nousta ensin.

— Se on totta — vastasi Don Quijote.

Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyysi Tuskallista sitomaan oikein

hyvin hänen silmänsä, mutta niin tehtyä hän otti siteen silmiltään ja

sanoi:

— Jollen väärin muista, olen lukenut Vergiliuksesta, että tuo

Troian Palladion oli puuhevonen, jonka kreikkalaiset lahjoittivat

Pallas-jumalattarelle ja jonka vatsa oli täynnä asestettuja ritareita,

jotka sitten Troian lopullisesti kukistivat; saattaa siis olla syytä

ensin katsoa, mitä Tappiniekalla on mahassaan.

— Sitä ei kannata tehdä, — sanoi Tuskallinen — sillä minä takaan sen

ja tiedän, ettei Malambruno suinkaan ole ilkeä eikä kavala; teidän

armonne, herra Don Quijote, voi nousta sen selkään yhtään pelkäämättä,

ja kostettakoon minulle, jos teille mitään pahaa sattuu.

Don Quijotesta tuntui, että olisi hänen urhoollisuutensa maineelle

vahingoksi, jos hän vielä jotakin mainitsisi omasta turvallisuudestaan,

ja niin hän enemmittä puheitta nousi Tappiniekan selkään ja koetteli

tappia, joka kääntyi aivan helposti. Koska hänellä ei ollut jalustimia

ja hänen säärensä riippuivat suoraan alaspäin, niin hän muistutti

ilmeisesti johonkin flaamilaiseen seinäverhoon maalattua tai kudottua

roomalaisen triumfikulkueen hahmoa. Vähitellen ja vastahakoisesti

nousi Sanchokin paikalleen sijoittuen ratsun lautasille niin

hyvin kuin osasi. Istumapaikka tuntui hänestä sangen kovalta eikä

suinkaan mukavalta, ja siksi hän pyysi herttualta, että hänelle,

jos mahdollista, annettaisiin jokin tyyny tai pielus, vaikkapa

herttuattaren jakkaralta tai jonkin hovipojan sängystä, sillä tämän

ratsun lautaset tuntuivat olevan pikemmin marmoria kuin puuta.

Trifaldi vastasi siihen, ettei Tappiniekka sietänyt mitään valjaita

eikä vaippoja, että Sancho korkeintaan voi sijoittua siihen sivuttain,

niinkuin naiset ratsastaessaan, ja ettei istumapaikka niin ollen

tuntuisi ylen kovalta. Sancho noudatti kehoitusta, lausui jäähyväisensä

ja antoi sitoa silmänsä, mutta otti sitten siteen pois, katseli

puutarhassa olevia ja pyysi liikutettuna ja kyynelet silmissä heitä

kaikkia auttamaan häntä tässä vaarallisessa yrityksessä lukemalla kukin

isämeidän ja avemarian, jotta Jumala toimittaisi jonkun lukemaan samat

rukoukset heidän puolestaan, jos he vuorostaan joutuisivat semmoiseen

vaaran paikkaan. Siihen virkkoi Don Quijote:

— Sinä heittiö, oletko ehkä hirsipuussa, vai onko viimeinen hetkesi

tullut, kun tarvitset sellaisia esirukouksia? Etkö sinä, kurja pelkuri,

istu samassa paikassa, missä istui kaunis Magalona ja mistä hän astui

alas, ei hautaan, vaan Ranskan kuningattareksi, jos aikakirjat eivät

valehtele? Ja minä, joka istun vieressäsi, enkö minä voi asettua

urhoollisen Pietarin rinnalle, joka rasitti painollaan samaa paikkaa,

jota minun painoni nyt rasittaa? Peitä silmäsi, peitä silmäsi, sinä

raukkamainen otus, äläkä anna pelkosi tulla huulillesi ainakaan minun

läsnäollessani.

— Sidottakoon siis silmäni — vastasi Sancho. — Koska minun ei sallita

sulkeutua Jumalan huomaan eikä anneta toisten tehdä niin minun

puolestani, niin onko ihme, jos pelkään, että tässä liikkuu joukko

perkeleitä, jotka lennättävät meidät Peralvilloon?[17]

He peittivät nyt silmänsä, ja Don Quijote, havaitessaan hyvin

sijoittuneensa, tarttui tappiin, ja hän oli tuskin ehtinyt siihen

koskettaa, kun kaikki kamarirouvat ja muut läsnäolijat koroittivat

äänensä ja huusivat:

— Jumalan haltuun, urhoollinen ritari!

— Jumalan huomaan, peloton aseenkantaja!

— Nyt, nyt te jo kiidätte ilmassa halkoen sitä nopeammin kuin nuoli!

— Nyt teidän menoanne jo hämmästyvät ja ihmettelevät kaikki, jotka

täältä maasta teitä katselevat!

— Pidä kiinni, urhoollinen Sancho; sinä näytät huojuvan! Katso, ettet

putoa, sillä sinun lankeemuksesi olisi suurempi kuin sen uhkarohkean

nuorukaisen, joka tahtoi ajaa isänsä, auringonjumalan, vaunuja!

Sancho kuuli huudon, painui lähemmäksi isäntäänsä, kiersi käsivartensa

hänen ympärilleen ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, kuinka ne sanovat, että olemme jo niin korkealla,

vaikka heidän äänensä kuuluu tänne ja tuntuu siltä kuin he puhuisivat

tuossa vieressämme?

— Älä siitä välitä, Sancho; nämä seikat ja tällaiset lennot ovat

asioiden tavallisen menon ulkopuolella, ja senvuoksi voit nähdä ja

kuulla kuinka paljon haluat tuhannen peninkulman päähän. Mutta älä

purista minua niin kovin, sillä sinä voit syöstä minut alas. Minä en

tosiaankaan tiedä, miksi olet niin huolissasi ja peloissasi, sillä

uskallan vannoa, etten ole ikäpäivinäni ratsastanut juhdalla, joka

liikkuu tasaisemmin; minusta tuntuu kerrassaan kuin emme hievahtaisi

paikaltamme. Heitä pois pelko, ystäväni; tämä käy aivan niinkuin käydä

pitää, ja tuulikin on peräntakainen.

— Niin on laita, — vastasi Sancho — sillä tältä puolen tuulee niin

lujasti, että tuntuu kuin tuhannet palkeet puhaltaisivat.

Sancho ei erehtynyt, sillä häntä kohti puhallettiin ilmaa suurilla

palkeilla. Herttua, herttuatar ja heidän hovimestarinsa olivat

suunnitelleet tämän seikkailun niin hyvin ja täydellisesti, ettei siitä

puuttunut mitään.

Don Quijotekin tunsi nyt tuulen ja sanoi:

— Aivan varmaan, Sancho, olemme jo ehtineet toiseen ilmapiiriin, missä

rakeet ja lumi syntyvät; ukkosen jyrinä, salamat ja ukonvaajat syntyvät

kolmannessa piirissä, ja jos tällä tavalla yhä ylenemme, joudumme kohta

tulipiiriin, enkä minä tiedä, kuinka käännän tätä tappia, jotta emme

yhä kohotessamme viimein pala poroksi.

Samassa heidän kasvojaan kuumennettiin pitkään keppiin kiinnitetyillä

rohdintukoilla, joita oli helppo sytyttää ja sammuttaa ja joita

loitolla ojennettiin heitä kohti. Sancho tunsi lämmön ja sanoi:

— Minut saa tappaa, jollemme ole jo tulleet tuliseutuun tai ainakin

hyvin lähelle, sillä iso osa partaani on jo kärventynyt, ja minun,

armollinen herra, tekee kovin mieli ottaa side silmiltäni nähdäkseni,

missäpäin nyt olemme.

— Älä ota, — vastasi Don Quijote — vaan muista todenperäistä kertomusta

lisensiaatti Torralbasta,[18] jota paholaiset lennättivät ilman halki

hänen ratsastaessaan ruokokepillä, silmät ummistettuina; hän ehti

kahdessatoista tunnissa Roomaan ja astui maahan Torre de Nonalle,

joka on eräs sen kaupungin katu, näki koko ryöstön ja valloituksen

ja Bourbonin kuoleman,[19] ja seuraavana aamuna hän oli jo taas

Madridissa, missä teki selkoa kaikesta näkemästään; hän kertoi myös,

että ilman halki kuljettaessa paholainen käski hänen avata silmänsä,

että hän noudatti kehoitusta ja huomasi, kuten hänestä näytti, olevansa

niin lähellä kuuta, että olisi voinut kädellään sitä koskettaa, eikä

uskaltanut katsahtaa alas maahan, koska pelkäsi pyörtyvänsä. Meidän ei

siis ole hyvä ottaa siteitä silmiltämme, Sancho; hän, joka on meistä

vastuussa, pitää kyllä meistä huolen, ja me kenties nyt liitelemme ja

kohoamme ylöspäin laskeutuaksemme yhtäkkiä Candayan kuningaskuntaan,

niinkuin haukka syöksyy haikaran kimppuun saadakseen sen kynsiinsä,

kohosipa se kuinka korkealle tahansa; ja vaikka meistä tuntuu, ettei

ole kulunut puolta tuntia siitä, kun lähdimme puutarhasta, saat uskoa

sanani, että olemme sittenkin kulkeneet pitkän matkan.

— En tiedä, miten on laita, — vastasi Sancho Panza — tiedän vain sanoa,

että neiti Magallanes tai Magalona, jos hän tyytyi istumaan tämän

ratsun lautasilla, ei voinut olla kovin arkalihainen.

Molempien sankarien koko keskustelun kuulivat herttua ja herttuatar

ja muut puutarhassa olevat, ja se huvitti heitä erinomaisesti. Koska

he nyt tahtoivat saattaa päätökseen tämän harvinaisen ja hyvin

suunnitellun seikkailun, sytytettiin Tappiniekan häntä tappuratukolla

tuleen, ja hevonen, joka oli täynnä räiskyviä raketteja, räjähti heti

kamalasti paukahtaen ja heittäen Don Quijoten ja Sancho Panzan maahan,

molemmat puolittain kärventyneinä.

Sillävälin oli kamarirouvien parrakas joukko ja heidän kerallaan

Trifaldi hävinnyt puutarhasta, ja toiset sinne jääneet makasivat maassa

kuin tajuttomina. Don Quijote ja Sancho nousivat pahoin pideltyinä,

katselivat joka puolelle ja ällistyivät kovin huomatessaan olevansa

samassa puutarhassa, mistä olivat matkaan lähteneet, ja nähdessään

maassa makaavan niin paljon ihmisiä. Mutta heidän ihmetyksensä vielä

lisääntyi, kun he huomasivat eräässä kohden puutarhassa suuren maahan

isketyn peitsen ja siinä riippumassa kaksi viheriää silkkinyöriä ja

hohtavan valkoisen pergamentin, johon oli suurin, kultaisin kirjaimin

kirjoitettu seuraavaa:

»Mainio ritari Don Quijote Manchalainen on pelkällä uskalluksellaan

saattanut loppuun kreivitär Trifaldin, myös kamarirouva Tuskallisen

nimellä tunnetun, sekä hänen seurueensa seikkailun. Malambruno

selittää olevansa tyytyväinen ja saaneensa kaikki, mitä halusi,

kamarirouvien leuat ovat nyt sileät ja puhtaat, ja kuningas Don

Clavijo ja kuningatar Antonomasia ovat päässeet takaisin entisiin

oloihinsa. Kun nyt aseenkantaja vielä suomii itseänsä määräyksen

mukaan, niin valkoinen kyyhkynen pääsee vapaaksi mitoittavista

kanahaukoista, jotka sitä vainoavat, ja rientää rakkaan kuhertajansa

syliin; niin näet on määrännyt tietäjä Merlin, kaikkien noitien

ylinoita.»

Luettuaan, mitä pergamenttiin oli kirjoitettu, Don Quijote käsitti

selvästi, että siinä puhuttiin Dulcinean vapauttamisesta, kiitti

hartaasti taivasta, että oli niin vähällä vaaralla suorittanut niin

suuren teon tekemällä nyt näkymättömissä olevien kamarirouvien kasvot

yhtä hienohipiäisiksi kuin ne olivat olleet ennen, lähti herttuan ja

herttuattaren luo, jotka eivät olleet vielä tulleet tajuihinsa, tarttui

herttuan käteen ja sanoi hänelle:

— Hei, jalo herra, rohkeutta, eihän tässä ole mitään hätää! Seikkailu

on jo päättynyt, eikä kukaan ole vahingoittunut, kuten selvästi

osoittaa tähän salkoon kiinnitetty kirjoitus.

Herttua tuli vähitellen tajuihinsa, kuin ihminen, joka herää sikeästä

unesta, ja samoin herttuatar ja kaikki muut, jotka puutarhassa

makasivat. He ilmaisivat ihmetystään ja säikähdystään niin vilkkaasti,

että melkein voivat itsekin uskoa todella tapahtuneen, mitä olivat

osanneet niin hyvin piloillaan teeskennellä. Herttua luki pergamentin,

silmät puolittain suljettuina, ja kiiruhti sitten käsivarret

ojennettuina syleilemään Don Quijotea ja sanomaan hänelle, että hän

oli oivallisin ritari, mitä maailmassa oli milloinkaan nähty. Sancho

käveli etsien Tuskallista nähdäkseen, millaiset hänen kasvonsa olivat

parrattomina ja oliko hän niin kaunis kuin hänen pulska ulkomuotonsa

edellytti, mutta hänelle sanottiin, että palavan Tappiniekan

pudotessa ilmasta alas maahan kamarirouvien koko joukko ja heidän

mukanaan Trifaldi oli kadonnut ja että he olivat jo parrattomat ja

haivenettomat. Herttuatar kysyi Sancholta, kuinka hän oli voinut tuolla

pitkällä matkalla. Sancho vastasi siihen:

— Armollinen rouva, minä tunsin, että me, kuten herrani sanoi, lensimme

tulipiirin läpi, ja aioin hiukan irroittaa sidettä silmiltäni, mutta

isäntäni, jolta pyysin siihen lupaa, ei sallinut. Koska minussa on

hitunen uteliaan vikaa ja halua ottaa selkoa siitä, mitä minulta

kielletään ja salataan, niin siirsin sittenkin aivan varovaisesti

ja kenenkään huomaamatta silmilläni olevaa sidettä nenän juuresta

hiukan syrjään, katselin sitten maahan, ja minusta näytti, ettei koko

maa ollut suurempi kuin sinapinsiemen, ja siinä kävelevät ihmiset

eivät olleet paljon pähkinää suurempia, mistä voidaan havaita, kuinka

korkealla meidän silloin täytyi olla.

Herttuatar virkkoi tuohon:

— Hyvä Sancho, ajatelkaa, mitä sanotte; tuntuuhan siltä kuin ette olisi

nähnyt maata, mutta kyllä sen pinnalla käveleviä ihmisiä; ja jos kerran

maa näytti teistä sinapinsiemenen kokoiselta, mutta jokainen ihminen

oli pähkinän kokoinen, niin yhden, ainoan ihmisen olisi täytynyt

peittää koko maa.

— Totta kyllä, — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta minä näin sen

noin niinkuin vitalikkoon ja näin »en kokonaan.

— Ajatelkaahan, Sancho, — sanoi herttuatar — mitä puhutte; eihän voi

noin vain vitalikkoon nähdä kaikkea, mitä katselee.

— En minä ymmärrä semmoista katselua; — vastasi Sancho — tiedän vain,

että teidän armonne olisi hyvä muistaa, että meitä lennätti noituus

ja että minä noituuden avulla voin nähdä koko maan ja kaikki ihmiset,

katselinpa niitä miten tahansa, ja jollei tätä uskota, niin teidän

armonne ei varmaan usko sitäkään, että minä, hiukan raottaessani

sidettä kulmakarvojeni kohdalta, huomasin olevani niin lähellä

taivasta, ettei minusta siihen ollut puoltatoista korttelia, ja

kaiken sen nimessä, mihin voin vannoessani vedota, armollinen rouva,

se on siivottoman suuri. Ja sitten sattui niin, että jouduimme sille

puolelle, missä on ne seitsemän kiliä,[20] ja koska olin poikapahasena

kotipuolessa vuohipaimenena, teki minun nyt, ne nähdessäni, Jumalan ja

omantuntoni nimessä, mieli leikkiä niiden kanssa kotvan aikaa...! Ja

jollei se haluni olisi täyttynyt, niin luulen, että olisin harmiini

pakahtunut. Minä siis otan ja menen, ja mitä teen? En hiiskahtanut

mitään kenellekään, en herrallenikaan, vaan astuin aivan hiljaa ja

varovasti Tappilinnun selästä ja leikin kilien kanssa, jotka ovat

kuin luojan kukkia, kultaisia, leikin lähes kolme neljännestuntia, ja

Tappilintu ei liikahtanut paikaltaan eikä lähtenyt eteenpäin.

— Mitä huvia oli herra Don Quijotella — kysyi herttua — sillä aikaa

kuin kelpo Sancho leikki vuohien kanssa?

Siihen vastasi Don Quijote:

— Koska kaikki nämä seikat ja tapahtumat ovat tavallisen

luonnonjärjestyksen ulkopuolella, ei ole kummakaan, jos Sancho sanoo,

mitä sanoo. Itsestäni tiedän ilmoittaa, etten avannut silmieni sidettä

alapuolelta enempää kuin yläpuoleltakaan enkä nähnyt taivasta, en

maata, en merta enkä erämaata. Tosin huomasin liikkuvani ilmapiirin

läpi, vieläpä tulevani lähelle tulipiiriä, mutta en voi uskoa

kulkeneemme sitä kauemmas, sillä tulipiiri sijaitsee kuutaivaan ja

ilman uloimman piirin välillä, joten emme voineet saapua siihen

taivaaseen, missä Sanchon mainitsemat seitsemän kiliä sijaitsevat, sitä

ennen palamatta poroksi, ja koska emme palaneet, niin Sancho valehtelee

tai Sancho näkee unta.

— En valehtele enkä näe unta; — vastasi Sancho — jollette usko, kysykää

minulta niiden vuohien merkkejä, niin saatte nähdä, puhunko totta vai

en.

— Kertokaa niistä, Sancho — sanoi herttuatar.

— Niistä on — vastasi Sancho — kaksi viheriää, kaksi punaista, kaksi

sinistä ja yksi sekavärinen.

— Ne ovat uudenlaisia vuohia, — sanoi herttua — sillä täällä meidän

maisessa piirissämme ei sellaisia värejä esiinny, tarkoitan senvärisiä

vuohia.

Onhan selvä asia, — sanoi Sancho, — että täytyy olla eroa taivaan ja

maan vuohien välillä.

— Kuulkaahan, Sancho, — kysyi herttua — näittekö niiden vuohien

joukossa yhtään pukkia?

— En, armollinen herra; — vastasi Sancho — mutta kuulin sanottavan,

ettei kuun sarvien yläpuolella ole mitään sarvipäitä.

He eivät halunneet kysellä häneltä enempää hänen matkastaan, sillä

heistä tuntui, että Sancholla riitti juonta kuinka pitkän taivaallisen

retken kuvailemiseen tahansa ja kaiken sen kertomiseen, mitä siellä

tapahtui, vaikka hän ei ollut puutarhasta liikahtanut.

Niin siis päättyi kamarirouva Tuskallisen seikkailu, josta herttua ja

herttuatar saivat naurunaihetta, ei ainoastaan sillä kertaa, vaan koko

iäkseen, ja Sancho puheenaihetta vuosisadoiksi, jos olisi niin kauan

elänyt. Mutta Don Quijote meni Sanchon luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sancho, koska vaaditte uskomaan, mitä kerrotte nähneenne taivaassa,

niin minä vaadin teitä uskomaan, mitä olen kertonut nähneeni Montesinon

luolassa. Enempää en teille sano.

Kahdesviidettä luku.

Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho Panzalle, ennenkuin tämä

lähti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista hyvin harkituista seikoista.

Herttua ja herttuatar olivat niin tyytyväiset kamarirouva Tuskallisen

seikkailun onnelliseen ja hauskaan päätökseen, että päättivät jatkaa

kepposiaan, koska huomasivat löytäneensä oikean miehen, joka piti

niitä tosina. Tehtyään suunnitelmansa ja annettuaan palvelijoilleen

ja alustalaisilleen käskyn, miten heidän tuli kohdella Sanchoa hänen

tultuaan luvatun saaren käskynhaltiaksi, herttua sanoi Sancholle eräänä

päivänä, nimittäin Tappiniekan lennon jälkeisenä päivänä, että hänen

piti varustautua ja valmistautua lähtemään käskynhaltiaksi, koska hänen

saarelaisensa jo odottivat häntä kuin keväistä sadetta. Sancho kumarsi

ja sanoi:

— Tultuani alas taivaasta ja sen korkealta huipulta katseltuani maata

ja havaittuani, kuinka pieni se on, minun entinen suuri haluni päästä

käskynhaltiaksi on hiukan laimentunut; mikä suuri asia näet onkaan,

jos hallitsee jotakin sinapinsiementä, tai miltä arvo tai herruus on

siinä, että hallitsee puolta tusinaa pähkinänkokoisia ihmisiä; enempää

näet ei arvioni mukaan koko maailmassa ollut. Jos teidän ylhäisyytenne

suvaitsisi sen sijaan antaa minulle kappaleen taivasta, vaikka vain

puolen peninkulman pituudelta, niin ottaisin sen mieluummin kuin

maailman parhaan saaren.

— Huomatkaa, hyvä Sancho, — vastasi herttua — etten minä voi antaa

kenellekään taivaan kaistaletta, en edes kynnen kokoista; sellaiset

palkinnot ja armonosoitukset ovat varatut yksin Jumalalle. Minä annan

teille, mitä antaa voin, nimittäin saaren, ihan valmiin, pyöreän

ja sievän ja ylen hedelmällisen ja viljavan, missä te, jos osaatte

viisaasti menetellä, voitte hankkia itsellenne sekä maan että taivaan

aarteita.

— Olkoon menneeksi; — vastasi Sancho — saari tänne vain. Minä kyllä

koetan olla semmoinen käskynhaltia, että kaikkien lurjusten uhalla

tulen taivaaseen, eikä siihen ole syynä mikään himo päästä erkanemaan

alhaisesta säädystäni tai kohoamaan suurellisten rinnalle, vaan pelkkä

halu saada kokea, miltä maistuu olla käskynhaltiana.

— Jos sitä kerran maistatte, Sancho, — sanoi herttua — niin teidän

tekee sitä aina mieli, sillä kaikkein ihaninta on käskeä ja saada

toiset tottelemaan. Kun herranne pääsee niin pitkälle, että hänestä

tulee keisari, kuten varmaan tuleekin, jos hänen asiansa edistyvät'

entiseen tapaan, niin häneltä ei varmaankaan sitä arvoa riistetä miten

hyvänsä, ja hänen sisintä sieluansa tulee kiusaamaan ja kiduttamaan,

ettei hän jo aikaisemmin ollut siihen toimeen ruvennut.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä uskon, että on hauska

komentaa, vaikka vain karjalaumaa.

— Te olette minun miehiäni, Sancho, sillä teillä on selko kaikesta,

— vastasi herttua — ja minä toivon, että teistä tulee sellainen

käskynhaltia kuin hyvä ymmärrykselle lupaa. Mutta riittäköön tällä

kertaa, ja muistakaa, että teidän tulee huomispäivänä lähteä saarta

hallitsemaan; tänään iltapäivällä teille toimitetaan sopiva puku,

jota tulette käyttämään, ja kaikkea muuta, mitä matkaan lähtiessänne

välttämättä tarvitsette.

— Pukekoot minut, miten mielivät, — sanoi Sancho — sillä olinpa missä

asussa tahansa, minä olen sittenkin aina Sancho Panza.

Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2 · 第 4 / 28 段