säkeitä, joita silloin Candayassa yleisesti suosittiin ja joita
mainitaan _seguidillain_[9] nimellä? Siinä sydän rinnassa hypähteli,
ne kutkuttivat nauramaan, hykähdyttivät ruumista ja huumasivat kaikki
aistit. Senvuoksi sanon, armollinen herrasväki, että semmoiset säesepot
pitäisi täydellä syyllä karkoittaa Sisiliskojen saarille.[10] Mutta
syy ei oikeastaan ole heidän, vaan niiden yksinkertaisten, jotka
heitä kiittävät, ja niiden hölmöjen, jotka heitä uskovat, ja jos minä
olisin ollut niin uskollinen hoitaja kuin minun olisi pitänyt olla,
eivät hänen joutavanpäiväiset juttunsa olisi minuun tehonneet enkä
minä olisi uskonut todeksi tällaisia puheita: »Minä elän kuollen,
minä hehkun pakkasessa, minä värisen tulessa, minä toivon toivotonna,
minä lähden ja jään», ja muita samanlaisia mahdottomuuksia, joita
heidän teoksissaan vilisee. Entä sitten, kun lupaavat meille Arabian
feeniks-linnun, Ariadnen seppelen,[11] auringon orhit, Etelän
helmet, Tibarin kullan ja Pancayan[12] palsamin? Silloin he vasta
oikein päästävät kynänsä pillastumaan, sillä eihän heidän ole vaikea
luvata, mitä eivät milloinkaan aio eivätkä voi täyttää. Mutta mihin
nyt eksynkään? Oi minua onnetonta! Mikä hulluus, mikä mielettömyys
yllyttää minua kertomaan toisten virheistä, vaikka minulla on niin
paljon kertomista omistani? Oi minua onnetonta, sanon vielä kerran!
Minua eivät voittaneet hänen säkeensä, vaan oma yksinkertaisuuteni,
minua eivät suostuttaneet laulut, vaan oma kevytmielisyyteni; suuri
tietämättömyyteni ja varomattomuuteni avasivat tien ja raivasivat
polun Don Clavijolle;[13] se näet on mainitsemani ritarin nimi. Ja
niin hän sitten pääsi minun avullani kerran ja monta kertaa, ei
pettämänsä, vaan minun pettämäni Antonomasian makuuhuoneeseen hänen
todellisena puolisonaan; vaikka näet olen syntinen ihminen, en olisi
milloinkaan sallinut hänen, jollei hän ollut valtiattareni oma
puoliso, koskettaa edes hänen kengänanturaansa. Ei, ei, niin ei saa
käydä, minä en ryhdy mihinkään semmoiseen hommaan, jollei sitä ennen
ole solmittu avioliittoa! Tässä jutussa oli yksi ainoa vika, ja se
oli säädyn erilaisuus, sillä Don Clavijo oli tavallinen aatelismies,
ja prinsessa Antonomasia oli valtakunnan perijätär. Joitakin aikoja
tämä sekava juttu säilyi salassa ja minun ovelan varovaisuuteni
peitossa, kunnes minusta näytti, että sitä alkoi yhä enemmän ilmaista
eräänlainen Antonomasian vartalossa havaittava pyöristyminen. Tämä
pelko sai meidät kaikki kolme kokoontumaan salaiseen neuvotteluun,
niissä päätettiin, että Don Clavijo, ennenkuin tämä ikävä asia tulisi
ilmi, pyytäisi Antonomasiaa Vikaarilta[14] vaimokseen kirjallisen
naimalupauksen nojalla, jonka prinsessa oli hänelle antanut ja jonka
minä olin älykkäästi sommitellut niin sitovaksi, etteivät Simsoninkaan
voimat olisi kyenneet sitä rikkomaan. Tarpeellisiin toimenpiteisiin
ryhdyttiin, Vikaari sai nähdä sitoumuksen, ripitti prinsessan, joka
ilman muuta tunnusti asian, ja käski jättää hänet erään suuressa
arvossa pidetyn hovituomarin hoiviin...
Siihen virkkoi Sancho:
‒ Candayassakin siis on hovituomareita, runoilijoita ja seguidilloja,
ja minä uskallan senvuoksi vannoa, että uskon maailman olevan joka
puolelta yhtä ja samaa. Mutta pitäkää nyt kiirettä, armollinen rouva
Trifaldi; on jo myöhä, ja minä tahtoisin kuolemakseni saada kuulla,
kuinka tämä pitkä historia päättyy.
— Sen teen mielelläni — vastasi kreivitär.
Yhdeksäsneljättä luku,
jossa Trifaldi jatkaa hämmästyttävää ja merkillistä historiaansa.
Jokainen Sanchon lausuma sana huvitti herttuatarta yhtä paljon kuin se
harmitti Don Quijotea. Tämä käski Sanchon olla vaiti, ja Tuskallinen
jatkoi sanoen:
— Vihdoin, kun prinsessa monien kysymysten ja vastausten jälkeen yhä
piti päänsä luopumatta aikaisemmasta selityksestään ja sitä mitenkään
muuttamatta, lausui Vikaari tuomionsa Don Clavijon eduksi luovuttaen
prinsessan hänen lailliseksi puolisokseen, minkä prinsessa Antonomasian
äiti, kuningatar Doña Maguncia, pani niin pahakseen, että saimme
haudata hänet kolme päivää myöhemmin.
— Hän siis varmaan kuoli — virkkoi Sancho.
— Totta kai! — vastasi Trifaldin. — Ei Candayassa haudata eläviä, vaan
kuolleita.
— On sitä nähty semmoistakin, herra kamarijunkkari, — virkkoi Sancho —
että pyörtynyt ihminen on haudattu, koska on luultu hänen kuolleen, ja
minun mielestäni kuningatar Maguncian olisi pitänyt ennemmin pyörtyä
kuin kuolla, sillä elämä paikkaa paljon, eikä prinsessan mielettömyys
ollut niin suuri, että hänen olisi tarvinnut panna sitä niin pahakseen.
Jos tuo neiti olisi nainut jonkun hovipoikansa tai jonkun muun talon
palvelijan, kuten monet muut kuulemma ovat tehneet, niin vahinko olisi
ollut auttamaton, mutta kun hän meni naimisiin ritarin kanssa, joka oli
niin hieno mies ja niin hyvä-älyinen kuin meille on tässä kuvailtu,
niin totta totisesti, jos se olikin tyhmää, niin ei se kumminkaan
ollut niin tyhmää kuin puusta katsoen luulisi. Minun herrani, joka on
tässä läsnä eikä suinkaan salli minun valehtelevan, väittää ritarien,
varsinkin vaeltavien ritarien, hänen sääntöjensä mukaan voivan päästä
kuninkaiksi ja keisareiksi yhtä hyvin kuin oppineet miehet voivat
päästä piispoiksi.
— Sinä olet oikeassa, Sancho; — virkkoi Don Quijote — sillä vaeltava
ritari, jos hänellä on rahtunen hyvää onnea, on varsin mahdollinen
pääsemään maailman suurimmaksi herraksi. Mutta jatkakoon rouva
Tuskallinen kertomustaan, sillä minä aavistan, että hänellä on vielä
kerrottavana se, mikä on katkeraa tässä toistaiseksi suloisessa
historiassa.
— Aivan varmaan on kaikki katkera vielä kertomatta — vastasi kreivitär.
— Ja se onkin niin katkeraa, että siihen verrattuna metsäkurpitsa on
makeaa ja oleanderin lehdet maukkaita. Kun siis kuningatar oli kuollut
eikä pyörtynyt, me hautasimme hänet, ja tuskin olimme ehtineet hänet
peittää maan poveen ja lausua hänelle viimeiset jäähyväiset, kun
(_quis talia fando temperet a lacrymis?_[15]) ilmaantui puuhevosella
ratsastaen keskelle kuningattaren hautakumpua jättiläinen Malambruno,
Maguncian oma serkku, joka oli julma mies ja lisäksi vielä noita ja
joka serkkunsa kuoleman kostaakseen, Don Clavijon häikäilemättömyyden
rangaistukseksi ja harmistuneena Antonomasin hairahduksesta heidät
noitui jähmetyttäen heidät siihen haudalle, muuttaen prinsessan
pronssiapinaksi ja hänen rakastajansa jostakin tuntemattomasta
metallista tehdyksi hirmuiseksi krokotiiliksi, ja heidän molempien
välissä seisoo samoin metallista tehty muistopatsas, missä on
syyriankielinen kirjoitus, joka Candayan kielelle ja nyt Espanjan
kielelle käännettynä sisältää seuraavan lauseen: »Nämä uhkamieliset
rakastavaiset eivät saa takaisin alkuperäistä hahmoansa, ennenkuin
urhoollinen Manchalainen käy kanssani kaksintaisteluun, sillä
ainoastaan hänen suurta urheuttansa varten kohtalottaret varaavat
tämän ennenkuulumattoman seikkailun.» Sen tehtyään hän otti huotrasta
valtavan suuren ja leveän käyrämiekan, tarttui tukkaani ja näytti
aikovan katkaista minulta kaulan juurta myöten. Minä pelästyin,
ääni jähmettyi kurkkuuni, ja minä ihan raivostuin, mutta hillitsin
itseäni sentään niin hyvin kuin voin ja lausuin hänelle vapisevalla ja
surkealla äänellä niin monta ja niin harrasta pyyntöä, että ne saivat
hänet siirtämään tuonnemmaksi tämän ankaran rangaistuksen toimeenpanon.
Sitten hän käski tuoda eteensä kaikki linnan kamarirouvat, samat, jotka
ovat nyt tässä läsnä, selitti tuimin sanoin, mihin olimme tehneet
itsemme vikapäiksi, soimasi kamarirouvien luonnonlaatua, heidän pahoja
puuhiaan ja vielä pahempia juoniaan, syytti heitä kaikkia siitä, mikä
oli yksin minun vikani, ja sanoi, ettei tahtonut rangaista meitä
kuolemalla, vaan toisella hitaammalla rangaistuksella, joka kaikkien
ihmisten silmissä meidät ainiaaksi surmaisi. Ja hänen niin sanottuaan
me kaikki tunsimme samassa silmänräpäyksessä, kuinka kasvojemme
huokoset aukenivat, ja kasvojamme tuntui kirvelevän kuin olisi niitä
neuloilla pistelty. Me tunnustelimme heti käsillämme kasvojamme ja
havaitsimme olevamme siinä asussa, missä meidät nyt saatte nähdä.
Samassa Tuskallinen ja muut kamarirouvat siirsivät syrjään hunnut,
jotka olivat heitä verhonneet, ja paljastivat näkyviin kasvot, jotka
olivat kerrassaan parran peittämät; muutamat olivat vaaleat, toiset
tummat, muutamat valkoiset ja toiset harmahtavat, ja ne nähdessään
herttua ja herttuatar näyttivät joutuvan ihmeisiinsä, Don Quijote
ja Sancho hämmästyivät, ja kaikki läsnäolijat olivat aivan ymmällä.
Trifaldi jatkoi:
— Näin meitä rankaisi konnamainen ja ilkeämielinen Malambruno peittäen
hienon ja pehmeän hipiämme näillä harjaksilla. Jospa taivas olisi
suonut hänen mieluummin hakata kamalalla käyrämiekallaan vaikka päämme
poikki kuin himmentää kasvojemme valoa näillä meitä peittävillä
takkuisilla karvoilla. Jos näet asiaa oikein harkitsemme, armollinen
herrasväki (ja minä haluaisin sanoa, mitä nyt aion sanoa, silmät
muuttuneina kyynellähteiksi; mutta onnettomuutemme ajatteleminen ja
ne kyynelmeret, jotka niistä ovat jo vuotaneet, ovat ne kerrassaan
kuivanneet, niin että ne ovat rutikuivat, joten minun täytyy sanoa
sanottavani ilman kyyneliä), sanon siis: mikä neuvoksi parralliselle
kamarirouvalle? Kuka isä tai äiti häntä surkuttelee? Kuka suo hänelle
apua? Vaikka näet hänellä onkin hieno hipiä ja vaikka hän on kiduttanut
kasvojansa tuhannenlaisilla vesillä ja voiteilla, ei hän sittenkään
hevin löydä ottajaansa; mutta mikä hänen neuvokseen silloin, kun
hän paljastaa näkyviin kasvot, jotka ovat kuin metsän tiheikkö? Oi
te kamarirouvat ja omat kumppanini, me olemme syntyneet onnettomana
hetkenä, ja turmion tunnilla meidän isämme ovat meidät siittäneet!
Sen sanottuaan hän näytti pyörtyvän.
Neljäskymmenes luku.
Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä merkittävää historiaa.
Kaikkien, joita tällaiset historiat huvittavat, tulee toden totta
olla kiitollisia Cide Hametelle, sen alkuperäiselle tekijälle, siitä,
että hän niin huolellisesti meille kertoo kaikkein pienimmätkin
yksityisseikat jättämättä vähäpätöisintäkään päivänvaloon
vetämättä. Hän kuvailee ajatuksia, paljastaa kuvitteluja, vastaa
lukijan sanattomiin kysymyksiin, haihduttaa epäilyksiä, ratkaisee
kiistanalaisia kysymyksiä ja sanalla sanoen tyydyttää uteliaimmankin
mielen viimeisetkin vaatimukset. Oi sinä ylen kuuluisa kirjailija! Oi
sinä onnellinen Don Quijote! Oi sinä suurimaineinen Dulcinea! Oi sinä
hupainen Sancho Panza! Suotakoon teidän kaikkien yhdessä ja kunkin
erikseen elää määrättömiin aikoihin, elävien ihmisten huviksi ja
yleiseksi ajanvietteeksi!
Historia siis kertoo, että Sancho, huomattuaan Tuskallisen pyörtyneen,
virkkoi:
— Minä vannon kunniallisen miehen valan ja kaikkien esi-isieni,
Panzojen, elämän ja autuuden nimessä, etten ole koskaan kuullut enkä
nähnyt ja ettei herrani ole koskaan kertonut eikä osannut aavistaakaan
mitään tällaista seikkailua. Vieköön sinut, jotten tässä kiroamaan
rupee, tuhat saatanaa, sinä noita ja jättiläinen Malambruno! Etkö
voinut keksiä näille syntisille mitään muuta rangaistusta kuin että
heidät parroitit? Eikö olisi ollut parempi ja heille mukavampaa,
jos olisit leikannut heiltä puoli nenää keskeltä ylöspäin, vaikka
olisivatkin sitten honotelleet, kuin että heihin parran istutit? Lyönpä
vetoa, ettei heillä ole varaa kustantaa itselleen parturia.
— On aivan totta, armollinen herra, — vastasi eräs kahdentoista
joukosta — ettei meillä ole varoja somistaa itseämme, ja siitä syystä
me muutamat olemme keksineet säästäväisen keinon: käytämme piki- tai
vetolaastaria. Sen me panemme kasvoihimme, ja kun sitten kiskaisemme
sen tuimasti irti, olemme niin sileät ja kiiltävät kuin kivihuhmaren
pohja; vaikka näet Candayassa on naisia, jotka kiertelevät talosta
taloon poistamassa ihokarvoja ja tasoittamassa kulmakarvoja ja monella
muulla tavalla naisia kaunistamassa, emme me, emäntäni kamarirouvat,
ole koskaan huolineet päästää heitä linnaan, sillä useimmat heistä
haiskahtavat pahentuneilta eivätkä suinkaan ole ensimmäisen
luokan naisia. Jos emme nyt saa apua herra Don Quijotelta, olemme
auttamattomissa ja joudumme kantamaan partaamme hautaan saakka.
— Minä repisin oman partani,[16] — sanoi Don Quijote vaikka olisin
maurien maassa, jos voisin siten vapauttaa teidät parroistanne.
Samassa Trifaldi toipui pyörtymyksestään ja sanoi: Tuon lupauksen
kaiku, oi urhoollinen ritari, tunkeutui keskellä pyörtymystä minun
korviini saaden minut toipumaan ja tulemaan täysin tajuihini,
ja sentähden minä jälleen rukoilen teitä, kuuluisa vaeltaja ja
kukistamaton herra, panemaan täytäntöön suotuisan lupauksenne.
— Minun tähteni se ei jää täytäntöön panematta; — vastasi Don Quijote —
ajatelkaa, armollinen rouva, mitä minun tulee tehdä, sillä mieleni on
erittäin altis teitä palvelemaan.
— Seikka on se, — vastasi Tuskallinen — että täältä Candayan
kuningaskuntaan on maitse kulkien viisituhatta peninkulmaa,
pari enemmän tai vähemmän, mutta kulkien suoraan linnuntietä
kolmetuhattakaksisataakaksikymmentäseitsemän peninkulmaa. Tulee myös
tietää, että Malambruno sanoi minulle, että hän, jos kohtalo soisi
minulle ritarin, joka meidät vapauttaa, lähettäisi ritarille ratsun,
joka on paljon parempi eikä niin äksy kuin tavalliset kievarikonit,
sillä se tulee olemaan sama puuhevonen, jolla urhoollinen Pietari
kiidätti pois ryöstämänsä kauniin Magalonan. Tätä ratsua ohjataan
puikolla, joka on sen etupuolessa ohjasten virassa, ja se lentää
ilmojen halki niin kevyesti, että näyttää siltä kuin sitä lennättäisi
itse piru. Ikivanhan perintätiedon mukaan tämän hevosen valmisti tuo
tunnettu tietäjä Merlin. Hän lainasi sen Pietarille, joka oli hänen
ystävänsä ja teki sillä pitkiä matkoja ja, kuten sanottu, ryösti
kauniin Magalonan; hän kuljetti neitiä takanaan hevosen selässä ilmojen
halki jättäen kaikki katselijat suu auki töllistelemään; mutta hän
lainasi ratsua vain semmoiselle henkilölle, josta hän piti tai joka
hänelle maksoi parhaan korvauksen, ja suuren Pietarin ajoilta tähän
saakka emme tiedä ketään, joka olisi sen selkään noussut. Malambruno on
noitatempuillaan anastanut sen Merliniltä, pitää sitä nyt hallussaan
ja käyttää sitä matkoillaan, joita hän tavan takaa tekee maailman eri
osiin, niin että hän voi olla tänään täällä, huomenna Ranskassa ja
ylihuomenna Potosissa. Ja parasta vielä, ettei tämä ratsu syö eikä nuku
eikä kuluta kenkiä, vaan liikkuu siivetönnä ilman halki niin kevyesti
ja tasaisesti, että ratsastaja voi pitää kädessään vedellä täytettyä
kuppia läikähdyttämättä siitä pisaraakaan; ja siksi kaunis Magalona
niin mielellään sillä ratsasti.
Siihen virkkoi Sancho:
‒ Mitä rauhalliseen ja tasaiseen kulkuun tulee, niin kyllä minä harmoni
takaan, vaikka se ei liiku ilmassa; mutta jos tulee kysymykseen maassa
liikkuminen, niin minä panen sen kilpaan minkä maailman konkarin kanssa
tahansa.
Kaikki nauroivat, ja Tuskallinen jatkoi:
— Ja mainittu ratsu (jos Malambruno todella tahtoo lopettaa meidän
onnettomuutemme) on täällä meidän luonamme, ennenkuin yöstä on ehtinyt
kulua puolta tuntia; hän näet ilmoitti minulle, että merkki, jonka hän
minulle antaisi, jotta tietäisin hänen löytäneen etsimänsä ritarin,
olisi siinä, että hän täsmällisesti ja nopeasti lähettäisi minulle
hevosen, olinpa missä tahansa.
— Montako sen hevosen selkään mahtuu? — kysyi Sancho.
Tuskallinen vastasi:
— Kaksi henkilöä, toinen satulaan ja toinen lautasille; ja enimmäkseen
ne henkilöt ovat ritari ja hänen aseenkantajansa, kun ei ole mitään
ryöstettyä neitiä.
Minun tekisi mieli tietää, rouva Tuskallinen, — sanoi Sancho mikä sen
hevosen nimi on.
Sen nimi — vastasi Tuskallinen — ei ole semmoinen kuin Bellerophonin
hevosen, jota nimitettiin Pegasoksi, ei semmoinen kuin Aleksanteri
Suuren ratsun, jota mainittiin Bukephalon nimellä, ei semmoinen kuin
raivoisan Rolandin orhin, jonka nimi oli Brigliadoro, ei sen nimi
myöskään ole Bayardo, kuten Montalbanin Rinaldon ratsun, ei Frontin,
kuten Rudigerin hevosen, ei Bootes eikä Peritoa, kuten Auringon ratsuja
sanotaan nimitettävän, eikä se myöskään ole nimeltään Orelia, kuten
ratsu, jota käytti onneton Rodrigo, goottien viimeinen kuningas,
lähtiessään taisteluun, missä menetti henkensä ja valtakuntansa.
— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että tuolle hevoselle, koska sille
ei ole annettu mitään noiden tunnettujen ratsujen kuuluisaa nimeä, ei
myöskään ole annettu herrani hevosen Rocinanten nimeä, joka kuitenkin
on soveliaampi kuin kaikki tässä mainitut.
— Olette oikeassa; — vastasi parrakas kreivitär — mutta siitä
huolimatta nimi sopii sille hyvin, sillä se on _Tappiniekka Liitopuu_,
mikä on paikallaan, koska se on puinen, koska siinä on tappi
etupuolessa ja koska se liikkuu erittäin liukkaasti, ja niinmuodoin se,
mitä nimeen tulee, voi hyvin kilpailla kuuluisan Rocinanten kanssa.
— Nimi ei minustakaan ole huono; — vastasi Sancho — mutta mimmoisilla
ohjaksilla tai marhaminnalla sitä tyyrätään?
— Sanoin jo, — vastasi Trifaldi — että sitä ohjataan tapista;
vääntämällä sitä puoleen tai toiseen ratsastaja saa hevosen liikkumaan
miten haluaa, joko ilman halki tai maata hipoen, niin että se melkein
maata lakaisee, tai siitä keskiväliltä, jota tietä tuleekin etsiä ja
noudattaa kaikissa hyvin harkituissa yrityksissä.
— Mielelläni sen näkisin; — vastasi Sancho — mutta jos luullaan minun
sen selkään istuvan, satulaan tai lautasille, niin se on yhtä paljon
kuin jos tahdottaisiin poimia päärynöitä jalavasta. Onpa laitaa, että
minun, joka hädin tuskin pysyn harmoni selässä ja satulassa, silkkiä
pehmeämmällä istuimella, nyt tahdottaisiin nousevan hevosen lautasille,
jotka ovat pelkkää puuta, ilman minkäänlaista tyynyä tai pielusta!
Minä en jumaliste aio antaa möyhentää itseäni, jotta joku pääsisi
parrastaan; ajelkoon kukin partansa, miten mieli tekee, minä en aio
lähteä herraani seuraamaan niin pitkälle matkalle. Sitä vähemmän, kun
en suinkaan ole niin tarpeellinen näiden partojen raaputtamisessa kuin
päästettäessä neiti Dulcineaa lumouksesta.
— Olette kyllä, ystäväni; — vastasi Trifaldi — vieläpä niin, ettemme
tietääkseni saa mitään aikaan, jos te ette ole mukana.
— Herra varjelkoon! — huusi Sancho. — Mitä tekemistä on aseenkantajilla
herrojensa seikkailuissa? Pitääkö herrojen saada koko kunnia niistä,
jotka he saattavat onnelliseen päätökseen, ja meillekö jää koko työ
ja vaiva? Voi päiviäni! Jos historian kirjoittajat edes sanoisivat:
»Se ja se ritari suoritti semmoisen ja semmoisen seikkailun, mutta sen
ja sen aseenkantajansa avulla, jota ilman hänen olisi ollut mahdoton
sitä suorittaa...» Mutta he kirjoittavat vain aivan kuivasti: »Don
Paralipomenon Kolmitähtinen suoriutui seikkailustaan kuuden hirviön
kanssa», ollenkaan mainitsematta hänen aseenkantajaansa, joka oli läsnä
joka kohdassa, aivan kuin ei häntä olisi maailmassa ollutkaan! Hyvä
herrasväki, nyt minä sanon vielä kerran, että herrani saa lähteä yksin,
ja onnea vain matkalle; minä jään tänne armollisen rouva herttuattaren
luo, ja voihan sattua, että herrani palattuaan havaitsee neiti
Dulcinean asian olevan kolmatta ja viidettä osaa paremmalla kannalla,
sillä minä aion joutohetkinäni antaa itselleni semmoisia paukkuja,
ettei niiden jäljelle karva kasva.
— Siitä huolimatta teidän tulee lähteä hänen kanssaan, jos se
tarpeelliseksi katsotaan, hyvä Sancho, — sanoi herttuatar — sillä teitä
tulevat pyytämään kunnon ihmiset, eikä suinkaan näiden rouvien pidä
jäädä niin partaisiksi teidän joutavan pelkonne tähden; sehän olisi
liian pahasti tehty.
— Herra varjelkoon vielä kerran! — virkkoi Sancho. — Jos tämä
laupeudentyö tehtäisiin joidenkin siveiden neitien tähden tai joidenkin
orpotyttöjen hyväksi, niin ihminen voisi lähteä näkemään millaista
vaivaa tahansa, mutta jos semmoinen kärsimys täytyy ottaa kantaakseen,
jotta kamarirouvat pääsevät parroistaan, niin hiisi sen vieköön, vaikka
näkisin ne kaikki parrallisina suurimmasta pienimpään ja kainoimmasta
kaikkein putsatuimpaan.
— Pahasti te pitelette kamarirouvia, hyvä Sancho; — virkkoi herttuatar
— te noudatatte kovin tarkoin toledolaisen apteekkarinne mielipidettä.
Mutta siinä ette todellakaan tee oikein, sillä talossani on
kamarirouvia, jotka kelpaavat kamarirouvien esikuviksi; tässähän on
hyvä Doña Rodriguez, josta minun ei sovi mitään muuta sanoa.
— Vaikka teidän ylhäisyytenne muuta sanoisi, — virkkoi Rodriguez —
niin Jumala tietää, mitä siinä kaikessa on perällistä, ja olimmepa me
kamarirouvat hyviä tai huonoja, partaisia tai siloisia, niin äitimme
ovat sentään meidät maailmaan synnyttäneet samoinkuin muut naiset, ja
koska Jumala on meidät tänne saattanut, niin hän tietää, miksi on sen
tehnyt, ja minä luotan hänen armoonsa enkä kenenkään partaan.
— No niin, rouva Rodriguez, — sanoi Don Quijote ‒ ja te, rouva
Trifaldi, seurueinenne, minä toivon, että taivas katsahtaa armollisin
silmin teidän ahdistukseenne; Sanchon tulee tehdä, mitä minä käsken,
ja tulkoon nyt Tappipuu, jotta pääsen taistelemaan Malambrunon kanssa;
minä näet tiedän, ettei mikään partaveitsi voi helpommin ajella teidän
armojenne partoja kuin minun miekkani ajelee pois pään Malambrunon
hartioilta, sillä Jumala on pitkämielinen pahoille, mutta ei ikuisesti.
— Ah! — virkkoi siihen Tuskallinen. — Katselkoot taivaitten
kaikki tähdet lempein silmin teidän korkeuttanne, te urhoollinen
ritari, ja vuodattakoot sieluunne kaikkea menestystä ja miehuutta,
jotta teistä tulee kilpi ja suoja herjallisille ja masentuneille
kamarirouville, joita apteekkarit inhoavat, aseenkantajat panettelevat
ja hovipojat puijaavat, niin että onneton se tyttöriepu, joka ei ole
kukoistusiällänsä ruvennut mieluummin nunnaksi kuin kamarineidiksi.
Voi meitä poloisia kamarirouvia! Vaikka polveutuisimme suoraan
alenevassa linjassa isän puolelta itse Troian Hektorista, eivät
emäntämme sittenkään voisi olla meitä sinuttelematta, ikäänkuin
luulisivat senvuoksi olevansa oikeita kuningattaria! Oi sinä Malambruno
jättiläinen, joka aina pidät sanasi, vaikka olet noita, lähetä meille
jo verraton Tappilintu, jotta onnettomuutemme loppuisi; jos näet
tässä tulee lämmin ja partamme yhä jäävät paikoilleen, niin voi kovaa
kohtaloamme!
Trifaldi lausui tuon niin lämpimin tuntein, että sai kaikkien
läsnäolevien silmät kyyneltymään ja Sanchonkin silmät kostumaan. Hän
teki sydämessään päätöksen seurata herraansa maailman ääriin saakka,
jos noiden kunnianarvoisien kasvojen karvapeitteestä vapautuminen siitä
riippui.
Yhdesviidettä luku.
Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen seikkailun loppu.
Sillävälin tuli ilta ja sen mukana se määrätty hetki, jolloin kuuluisan
ratsun Tappiniekan piti saapua. Ratsun viipyminen sai jo Don Quijoten
levottomaksi, sillä hänestä tuntui, että Malambrunon viivytellessä
oli syynä joko se, ettei hän, Don Quijote, ollut ritari, jolle
tämä seikkailu oli varattu, tai ettei Malambruno uskaltanut käydä
kaksintaisteluun hänen kanssaan. Mutta nytpä saapui puutarhaan yhtäkkiä
neljä villi-ihmistä, jotka olivat kaikki tuoreeseen murattiin verhotut
ja kantoivat olkapäillään suurta puuhevosta. He laskivat sen maahan, ja
eräs villeistä sanoi:
‒ Tämän laitoksen selkään nouskoon ritari, joka uskaltaa sen tehdä.
‒ Minä — sanoi Sancho — en sitä tee, sillä minä en uskalla enkä ole
mikään ritari.
Mutta villi jatkoi:
‒ Ja lautasille sijoittukoon aseenkantaja, jos hänellä semmoinen on,
ja luottakoon hän urhoolliseen Malambrunoon, sillä häntä ei tule
vahingoittamaan mikään muu ase eikä mikään muu ilkeys kuin hänen
vastustajansa miekka. Ei tarvitse muuta kuin vääntää tätä tappia, joka
on hevosen kaulassa, jotta se vie heidät ilmojen läpi sinne, missä
Malambruno heitä odottaa. Koska korkealla yläilmoissa liikkuminen
saattaa heidän päätänsä huimata, tulee heidän peittää silmänsä,
kunnes hevonen hirnuu, mikä on merkki siitä, että he ovat matkansa
suorittaneet.
Kun tuo oli sanottu, jättivät villi-ihmiset Tappiniekan ja palasivat
sievästi takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet. Nähtyään ratsun
Tuskallinen lausui Don Quijotelle melkein kyynelsilmin:
— Urhoollinen ritari, Malambruno on pitänyt lupauksensa, hevonen
on läsnä, meidän partamme kasvavat, ja me kaikki rukoilemme sinua
jokaisella partakarvallamme, että meidät ajelet ja silität, sillä
sinun tarvitsee vain nousta hevosen selkään aseenkantajasi kanssa ja
onnellisesti aloittaa outo retkenne.
— Minä teen sen, armollinen rouva kreivitär Trifaldi, erittäin
mielelläni ja auliisti, huolimatta ottaa mitään tyynyä tai pukea
ylleni kannuksia, sillä en tahdo viivytellä; niin suuri on haluni
nähdä teidät, armollinen rouva, ja kaikki nämä kamarirouvat puhtaiksi
ajeltuina ja siloisina.
— Minä en sitä tee, — sanoi Sancho — en hyvällä enkä huonolla
halulla, en millään muotoa, ja jollei tätä parrankaaputtelua voida
toimittaa minun nousematta hevosen lautasille, niin herrani saa etsiä
seuralaisekseen toisen aseenkantajan, ja nämä armolliset rouvat
keksikööt jonkin toisen keinon kasvojensa puhdistamiseksi, sillä
minä en ole mikään poppamies enkä halua lähteä ilmaretkelle. Ja mitä
sanovatkaan saarelaiseni, kun saavat tietää, että heidän hallitsijansa
lentää ilmassa? Entä toinen seikka: täältähän on Candayaan kolmetuhatta
peninkulmaa ja vielä enemmän; jos hevonen väsyy tai jättiläinen ei
viitsi enää odottaa, niin voi kulua vuosia puoli tusinaa, ennenkuin
ehdimme tänne takaisin, ja silloin ei taida enää olla mitään saaria
eikä saarelaisia, jotka minut tuntevat ja tunnustavat. Koska vielä
yleisesti sanotaan, että viipymisestä koituu vaaraa ja että jos lehmä
sulle tarjotaan, käy sukkelasti ottamaan, niin näiden armollisten
rouvien parrat suokoot minulle anteeksi, sillä pyhä Pietari voi hyvin
Roomassa, minä tarkoitan, että voin hyvin tässä talossa, jossa minulle
osoitetaan niin suurta armoa ja jonka herralta toivon niin suurta
onnea, käskynhaltiaksi pääsyä.
Siihen virkkoi herttua: