herttuan eteen, joka toisten läsnäolevien kanssa seisoi häntä
odottamassa; mutta herttua ei millään ehdolla sallinut hänen puhua,
jollei hän sitä ennen noussut. Peloittava hahmo teki niin ja siirsi
noustuaan hunnun kasvoiltaan paljastaen kaikkein kamalimman, pisimmän,
valkoisimman ja tuuheimman parran, mitä ihmissilmät olivat milloinkaan
nähneet, päästi sitten leveästä ja laajasta rinnastaan syvän ja
sointuisan äänen, kiinnitti katseensa herttuaan ja lausui:
‒ Korkea ja suurivaltainen herra, minua mainitaan Trifaldin[4]
Valkoparran nimellä. Minä olen kreivitär Trifaldin asepalvelua,
hänen, jota nimitetään myös kamarirouva Tuskalliseksi ja jolta minä
tuon teidän korkeudellenne viestiä, nimittäin pyyntöä, että teidän
ylhäisyytenne suvaitsisi antaa hänelle luvan ja vapauden astua
sisään ilmoittamaan huolensa, mikä on kaikkein ennenkuulumattomimpia
ja ihmeellisimpiä, mitä kaikkein murheellisinkaan mieli on voinut
maailmassa koskaan kuvitella. Ja hän tahtoo ensiksi tietää, asustaako
tässä teidän linnassanne urhoollinen ja milloinkaan voittamaton ritari
Don Quijote Manchalainen, jota etsimään hän on tullut jalkaisin ja
paastoten Candayan kuningaskunnasta tänne teidän valtakuntaanne
saakka, mitä sopii ja tuleekin pitää ihmeenä tai ilmettynä noituutena.
Hän odottaa tämän linnoituksen tai huvilinnan portilla ja on valmis
astumaan sisään heti teiltä suosiollisen luvan saatuaan. Olen puhunut.
Sitten hän ryki, siveli molemmin käsin partaansa ylhäältä alas asti ja
odotti aivan rauhallisesti herttuan vastausta, joka kuului näin:
— Kelpo asepalvelija Trifaldin Valkoparta, me olemme jo monta
päivää sitten saaneet kuulla armollisen rouvan kreivitär Trifaldin
onnettomuudesta, hänen, jota noidat nimittävät kamarirouva
Tuskalliseksi. Te, hämmästyttävä kamarijunkkari, voitte kernaasti sanoa
hänelle, että hän saa tulla sisään ja että täällä on urhea ritari
Don Quijote Manchalainen, jalomielinen ritari, jolta hän varmaan voi
toivoa kaikkea mahdollista suojaa ja apua, ja samoin voitte hänelle
sanoa minun puolestani, että jos hän avustustani tarvitsee, hän
varmaan sitä saa, sillä minä olen velvollinen sitä hänelle antamaan
jo senvuoksi, että olen ritari, jonka asiana ja tehtävänä on suoda
apuaan kaikenlaisille naisille, erittäinkin leskirouville, jotka ovat
joutuneet kärsimään vahinkoa ja surua, kuten hänen armonsa laita
varmaan on.
Tuon kuultuaan Trifaldin taivutti polvensa maahan, antoi
pillipiiparille ja rummunlyöjille merkin soiton aloittamiseen
ja poistui sitten puutarhasta saman musiikin tahdissa ja yhtä
juhlallisesti kuin oli tullut, jättäen kaikki ihmettelemään
ulkomuotoaan ja ryhtiään. Herttua kääntyi nyt sanomaan Don Quijotelle:
— Suurimaineinen ritari, ilkeyden ja tietämättömyyden pimeys ei
lopultakaan voi peittää eikä himmentää urheuden ja miehuuden valoa.
Sanon tämän siksi, että teidän hyvyytenne on ehtinyt viettää tässä
linnassa tuskin viikkoakaan, kun teitä jo tullaan etsimään etäisistä
ja maan äärillä sijaitsevista maista; eikä vallasvaunuissa tai
dromedaareilla ratsastaen, vaan jalkaisin ja paastoten saapuvat tänne
surulliset ja huolenalaiset, luottaen siihen, että saavat teidän
urhoolliselta käsivarreltanne apua huoliinsa ja vaivoihinsa, mikä
kaikki on teidän suurten urotöittenne ansiota, joiden maine kiertelee
koko tunnetussa maailmassa.
— Armollinen herra herttua, — vastasi Don Quijote — toivoisin
nyt olevan tässä läsnä sen siunatun hengenmiehen, joka taannoin
ruokapöydässä osoitti sellaista ynseyttä ja vihamielisyyttä
vaeltavia ritareita kohtaan, jotta hän saisi omin silmin nähdä,
ovatko mainitut ritarit maailmassa tarpeellisia; nyt hän varmaan
saisi kouraantuntuvasti havaita, etteivät ylenmäärin murheelliset ja
lohduttomat henkilöt lähde tärkeissä tapauksissa ja suunnattomissa
onnettomuuksissa etsimään apua oppineilta, ei kyliensä suntioilta
eikä sellaisilta ritareilta, jotka eivät tule milloinkaan pääsemään
oman kylänsä rajoja kauemmaksi, ei joutilaalta hovimieheltä, joka
mieluummin utelee uusia juoruja kerrottavakseen ja levitettäväkseen
kuin pyrkii suorittamaan tekoja ja urotöitä toisten kerrottaviksi
ja kirjaan merkittäviksi. Huolten lievitystä, apua hädässä, suojaa
neidoille ja lohdutusta leskille ei saada miltään muilta henkilöiltä
paremmin kuin vaeltavilta ritareilta, ja siitä, että itse kuulun heidän
joukkoonsa, minä kiitän taivasta lukemattomat kerrat ja katson hyvin
käytetyksi jokaisen vaikeuden ja vaivan, joka voi tielleni osua tässä
kunniakkaassa toimessa. Tulkoon siis tuo kamarirouva ja pyytäköön mitä
mielii; minä kyllä annan hänelle hänen kaipaamaansa apua käsivarteni
voimalla ja miehuullisen henkeni pelottomalla päättäväisyydellä.
Seitsemäsneljättä luku,
jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa.
Herttua ja herttuatar olivat kovin mielissään, kun näkivät, kuinka
alttiisti Don Quijote suostui heidän suunnitelmaansa, ja Sancho virkkoi
nyt:
— Minä toivon hartaasti, ettei tämä armollinen kamarirouva millään
tavalla estä minua pääsemästä käskynhaltiaksi lupauksen mukaan; muistan
näet erään toledolaisen apteekkarin, joka jaaritteli kuin kottarainen,
sanoneen, ettei mikään asia voi hyvin menestyä, jos kamarirouvat siihen
sekaantuvat. Herra varjelkoon, kuinka se apteekkari pani kamarirouvat
pataluhiksi! Koska siis kaikki kamarirouvat ovat kiusallisia ja
hävyttömiä, olipa heidän säätynsä ja arvonsa mikä tahansa, niin minä
ajattelen, millaisia ovatkaan tuskalliset, jommoiseksi on sanottu tuota
kreivitär Kolmilievettä eli Kolmihäntää! Meidän puolessa näet liepeet
ja hännät, hännät ja liepeet ovat yhtä kaikki.
‒ Vaikene, hyvä Sancho; — sanoi Don Quijote — koska näet tämä
armollinen kamarirouva saapuu minua etsimään niin kaukaisista maista,
ei hän suinkaan kuulu niihin, joita apteekkarilla oli luettelossaan,
varsinkaan, kun hän on kreivitär ja koska kreivittäret, kamarirouvina
palvellessaan, palvelevat kuningattaria ja keisarinnoja, mutta ovat
kotonaan ylhäisiä naisia, joilla on palvelijoinaan toisia kamarirouvia.
Siihen virkkoi läsnäoleva Doña Rodriguez:
— Armollisella rouva herttuattarella on palveluksessaan kamarirouvia,
jotka voisivat olla kreivittäriä, jos onni olisi heille suopea; mutta
laki on niinkuin luetaan, ja älköön kukaan puhuko pahaa kamarirouvista,
varsinkaan vanhoista ja naimattomista; vaikka näet en itse olekaan
semmoinen, voin varsin hyvin käsittää ja arvata, kuinka paljon
paremmassa asemassa on naimaton kamarineiti kuin sitä virkaa tekevä
leskirouva, ja se, joka meitä kalvaa, ei säästä toisiakaan.
— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — on apteekkarini mielestä
kamarirouvissa niin paljon kalvamista, että taitaa olla parempi jättää
velli hämmentämättä, vaikka se pohjaan palaisi.
— Aseenkantajat ne meitä aina hämmästelevät; — vastasi Doña Rodriguez
— häärivät aina eteishuoneissa kuin peikot ja vaanivat jokaista
askeltamme vapaina hetkinään, joita on paljon, kuluttavat aikaansa
meistä juoruamalla, puhuvat pahaa vielä kuolleista luistamme ja
tärvelevät hyvän maineemme. Mutta minä lähetän terveiset niille
liikkuville puupölkyille, että kirvelipä heitä miten tahansa, me elämme
sittenkin maailmassa ja ylhäisissä taloissa, vaikka lopulta kuolisimme
nälkään ja peittäisimme mustaan nunnanpukuun hienon tai ryppyisen
hipiämme, niinkuin juhlakulkueen ohi liikkuessa peitetään tunkio
korealla matolla. Totisesti, jos minun sallittaisiin ja jos sattuisi
tilaisuutta, niin todistaisin sekä läsnäoleville että koko maailmalle,
ettei ole yhtään sellaista hyvettä, joka ei ole kamarirouvissa kuin
kotonaan.
— Minä uskon, — sanoi herttuatar — että kelpo Doña Rodriguez on
oikeassa ja sangen oikeassa; mutta hänen on paras odottaa sopivaa aikaa
puhuakseen itsensä ja muiden kamarirouvien puolesta, saattaakseen
häpeään tuon ilkeän apteekkarin huonot ajatukset ja temmatakseen
juurineen pois saman mielipiteen suuren Sancho Panzan povesta.
Sancho virkkoi siihen:
— Siitä lähtien, kun olen ollut aikeissa ruveta käskynhaltiaksi,
olen luopunut kaikista joutavista aseenkantaja-houreista enkä välitä
kaikista maailman kamarirouvista vähän vähääkään.
He olisivat luultavasti jutelleet kamarirouvista enemmänkin, elleivät
olisi kuulleet pillipiiparin ja rumpalien alkavan jälleen soittaa,
mistä arvasivat kamarirouva Tuskallisen olevan tulossa. Herttuatar
kysyi herttualta, oliko ehkä soveliasta lähteä häntä vastaan, koska hän
oli kreivitär ja ylhäinen henkilö.
— Mikäli hän on kreivitär, — ehätti Sancho vastaamaan ennen herttuaa
— olen kyllä sitä mieltä, että teidän korkeuksienne sopii mennä häntä
vastaanottamaan, mutta mikäli hän on kamarirouva, ei minun mielestäni
kannata paikaltaan hievahtaa.
‒ Kuka sinun käskee siihen sekaantua, Sancho? — sanoi Don Quijote.
‒ Kukako käskee, armollinen herra? — vastasi Sancho. — Minä käsken
itse ja voin sen tehdä, koska olen aseenkantaja, joka on oppinut
kaikki kohteliaisuuden säännöt teidän armonne koulussa, joka on
kaikkein kohteliain ja sivistynein ritari, mitä on koko sivistyneessä
maailmassa, ja olenhan kuullut teidän armonne sanovan, että näissä
asioissa tulee yhtä paljon vahinkoa liiasta kuin liian vähästä, ja
vähästä viisas yskän ymmärtää.
— Niin on laita kuin Sancho sanoo; — virkkoi herttua — katsotaan nyt,
miltä tuo kreivitär näyttää, ja sen mukaan voimme sitten arvioida,
kuinka suurta kohteliaisuutta hänelle on osoitettava.
Samassa tulivat puutarhaan pillipiipari ja rumpalit samoinkuin
edellisellä kerralla.
Ja tähän kirjan tekijä lopetti tämän lyhyen luvun aloittaen uuden,
missä jatkuu sama seikkailu, joka on merkillisimpiä koko historiassa.
Kahdeksasneljättä luku,
jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen kertoi kovasta
kohtalostaan.
Murheellisten soittoniekkojen jäljessä asteli nyt puutarhaan noin
kaksitoista kamarirouvaa, kahdessa rivissä ja kaikki avaroissa
nunnanpuvuissa, jotka näyttivät olevan vanutettua villakangasta, sekä
ohuissa, valkoisissa musliinihunnuissa, jotka olivat niin pitkät, että
peittymättä jäi vain hameenhelmus. Heidän jäljessään tuli kreivitär
Trifaldi, jota talutti asepalvelija Trifaldin Valkoparta, puettuna
pörhistämättömään mustaan boijiin, joka oli niin erinomaisen hienoa,
että pörhistämisen jälkeenkin olisi joka-ainoa nukkamykkyrä ollut
Martosin isojen herneitten kokoinen. Häntä eli laahus, tai miten sitä
tahdomme nimittää, oli kolmijakoinen, ja liepeitä kantamassa oli kolme
samoin surupukuista paashia. Koko puku muodosti liepeitten kolmen
terävän kulman kanssa silmiinpistävän mittausopillisen kuvion, ja
senvuoksi kaikki, jotka tuon kolmijakoisen laahuksen näkivät, johtuivat
ajattelemaan, että hänen nimensä oli juuri siitä syystä kreivitär
Trifaldi, kuin olisi sanottu: kreivitär Kolmiliepeinen. Benengeli
sanookin, että todella oli niin laita ja että hänen oikea nimensä oli
kreivitär Sudenheimo, koska hänen kreivikunnassaan oli paljon susia,
ja että häntä olisi mainittu kreivitär Ketunheimon nimellä, jos siellä
olisi sattunut susien asemesta olemaan kettuja, koska niillä seuduilla
ylhäiset yleensä ottavat itselleen nimen siitä tai niistä olioista,
mitä heidän tiluksillaan on runsaimmin; mutta tämä kreivitär oli uutta
laahusmuotia suosien luopunut Sudenheimon nimestä ja valinnut nimen
Trifaldi eli Kolmiliepeinen.
Kaksitoista kamarirouvaa ja heidän emäntänsä liikkuivat nyt eteenpäin
juhlallisessa kulkueessa, kasvoilla mustat hunnut, ei niin läpinäkyvät
kuin Trifaldinilla, vaan niin tiheät, ettei niiden takaa kuultanut
mitään. Tämän kamarirouvasaattueen ilmaannuttua täysin näkyviin
herttua, herttuatar ja Don Quijote nousivat seisomaan, ja kaikki
hitaasti etenevän kulkueen katselijat noudattivat heidän esimerkkiään.
Kamarirouvat pysähtyivät ja muodostivat kunniakujan, jota pitkin lähti
etenemään rouva Tuskallinen, yhä Trifaldinin taluttamana. Sen nähtyään
herttua, herttuatar ja Don Quijote astuivat noin kaksitoista askelta
ottaakseen hänet vastaan. Hän polvistui ja lausui pikemmin karhealla ja
käheällä kuin vienolla ja sointuisalla äänellä:
— Älkööt teidän korkeutenne osoittako tälle palvelijallenne, tarkoitan
palvelijattarellenne, niin suurta kohteliaisuutta; minä näet olen niin
tuskallinen, etten kykene puolestani vastaamaan niinkuin tulee, koska
merkillinen ja ennenkuulumaton onnettomuuteni on riistänyt minulta
ymmärryksen ja vienyt sen, en tiedä minne, mutta nähtävästi hyvin
kauas; sillä mitä enemmän sitä etsin, sen vähemmän sitä löydän.
— Mieletön olisi se henkilö, armollinen rouva kreivitär, vastasi
herttua — joka ei teidän persoonastanne havaitsisi arvoanne, joka ilman
enempiä tutkimuksia varmaan ansaitsee kaiken kohteliaisuuden kerman ja
kaiken moitteettoman käytöksen kukan.
Hän tarttui tulijan käteen, nosti hänet seisomaan ja vei hänet
tuolille herttuattaren viereen, joka myös otti hänet vastaan
erittäin kohteliaasti. Don Quijote oli vaiti, ja Sancho oli menehtyä
uteliaisuuteen halutessaan nähdä kreivitär Trifaldin ja jonkun
hänen kamarirouvansa kasvot; mutta se oli mahdotonta, jolleivät he
vapaaehtoisesti poistaneet huntuja kasvoiltaan. Kaikkien hiljaa
ja sanattomina odottaessa, kuka vaitiolon lopettaisi, kamarirouva
Tuskallinen teki sen näin sanoen:
— Minä uskon varmaan, suurivaltaisin armollinen herra, ihanaisin
armollinen rouva ja kaikkein älykkäimmät läsnäolijat, että minun
sanomaton huoleni tulee saamaan teidän ylen urhoollisissa sydämissänne
yhtä ystävällisen kuin jalomielisen ja tuskaisen vastaanoton; se
näet on semmoinen, että se voi liikuttaa marmorilohkareita, sulattaa
timantteja ja pehmentää maailman paatuneimmankin sydämen teräksisen
pinnan; mutta ennenkuin se tulee julkisesti teidän kuuluviinne (jotta
en sanoisi korviinne), haluaisin, että minulle tehtäisiin tiettäväksi,
onko tässä kerhossa, kokouksessa ja seurassa kaikkein kirkastetuin
ritari Don Quijote Manchalaisin ja hänen kaikkein aseenkantajallisin
Panzansa.
‒ Panza — virkkoi Sancho, ennenkuin kukaan muu ehti vastata — on
tässä, ja samoin Don Quijotellisin, ja te, kaikkein tuskallisin
kamarirouvallisin, sanokaa vain, mitä teillä on mielellisintä, sillä
kaikki me olemme valmiita ja mitä alttiillisimpia olemaan teidän
kaikkein palvelijallisimmat palvelijanne.
Samassa Don Quijote nousi seisomaan, osoitti puheensa kamarirouva
Tuskalliselle ja lausui:
— Jos teidän huolenne, ahdistuksenalainen armollinen rouva, voi toivoa
jotakin apua jonkun vaeltavan ritarin urhoollisuudesta tai voimatöistä,
niin minä tässä olen valmis käyttämään palvelukseenne kaikki, tosin
heikot ja vähäiset kykyni. Minä olen Don Quijote Manchalainen, jonka
toimena on auttaa kaikenlaisia hädänalaisia, ja jos kerran on niin
laita, kuten todella onkin, niin teidän, armollinen rouva, ei tarvitse
tavoitella suosiota eikä pitää pitkiä esipuheita, vaan te voitte
suoraan ja kursailematta kertoa onnettomuuksistanne, sillä teitä
kuuntelevat tässä henkilöt, jotka osaavat ainakin tuntea myötätuntoa,
jos ehkä eivät voikaan teitä auttaa.
Tuon kuultuaan kamarirouva Tuskallinen näytti aikovan heittäytyä
Don Quijoten jalkojen eteen ja heittäytyikin sitten, yritti kiertää
käsivartensa niitten ympärille ja sanoi:
— Minä heittäydyn näitten jalkojen ja näitten säärien eteen, oi
voittamaton ritari, koska ne ovat vaeltavan ritarikunnan perustukset ja
pylväät; minä tahdon suudella näitä jalkoja, joiden askelista riippuu
pelastuminen onnettomuudestani, oi sinä urhoollinen vaeltaja, jonka
todelliset urotyöt jättävät kauas jälkeensä ja himmentävät Amadis-,
Esplandian- ja Belianis-ritareitten tarumaiset teot!
Sitten hän lähti Don Quijoten luota, kääntyi Sancho Panzan puoleen,
tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:
— Oi sinä uskollisin kaikista aseenkantajista, jotka ovat palvelleet
vaeltavaa ritaria nykyisinä tai menneinä aikoina, sinä, jonka
oivallisuus on suurempi kuin Trifaldinin, tässä läsnäolevan
seuralaiseni parta! Sinä voit syystäkin ylpeästi väittää suurta Don
Quijotea palvellessasi samalla palvelevasi tutkimattomalla tavalla
kaikkien niiden ritareitten laumaa, jotka ovat maailmassa aseita
käytelleet. Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, mitä olet
kaikkein uskollisimmalle kunnollisuudellesi velkaa, rupeamaan hyväksi
välittäjäksi minun ja isäntäsi kesken, jotta hän heti käy antamaan
apuansa tälle kaikkein nöyrimmälle ja kaikkein onnettomimmalle
kreivittärelle.
Siihen vastasi Sancho:
— Se seikka, armollinen rouva, että minun oivallisuuteni on yhtä pitkä
ja suuri kuin teidän kamarijunkkarinne parta, ei minua paljoa liikuta;
jos vain sieluni parta ja viikset[5] ovat reilassa, kun tästä elämästä
erkanen, niin kaikki hyvin; näistä tämän maailman parroista minä vähät
välitän; mutta ilmankin noita teidän puijattujanne ja pyyteinänne minä
kyllä kehoitan herraani (jonka tiedän minusta paljon pitävän, varsinkin
nyt, kun hän minua tarvitsee muutamassa hommassa) auttamaan ja tukemaan
teidän armoanne niin hyvin kuin suinkin voi. Vetäköön teidän armonne
esiin huolensa; kertokoon sen meille ja jättäköön meidät omaan oloomme;
kyllä tässä sovitaan.
Herttua ja herttuatar olivat nauruun pakahtua kuunnellessaan hänen
puheitaan, koska hyvin tunsivat koko seikkailun juonen, ja ylistivät
hiljaa mielessään Trifaldin älyä ja teeskentelytaitoa. Trifaldi
istuutui taas ja lausui:
— Kuuluisaa Candayan[6] kuningaskuntaa, joka sijaitsee suuren
Trapobanan ja Etelämeren välillä, kaksi peninkulmaa Kap Komnrinin
tuolla puolen, haihtui kuningatar Doña Maguncia, herransa ja
puolisonsa, kuningas Archipielan leski. He olivat tässä avioliitossaan
saaneet ja siittäneet prinsessa Antonomasian, kruununperijättären.
Mainittu prinsessa Antonomasia kasvoi minun hoidossani ja johdollani,
koska minä olin hänen äitinsä vanhin ja ensimmäinen kamarirouva.
Tapahtui sitten, että päivien tullen ja päivien mennen pikku
Antonomasia tuli neljäntoista vuoden ikäiseksi ja niin moitteettoman
kauniiksi, ettei luonto mitenkään enää kyennyt hänen kauneuttansa
lisäämään. Entä oliko hän sitten kehno älyltänsä? Kaikkea muuta; hän
oli yhtä ymmärtäväinen kuin kaunis, oli kaikkein kaunein maailmassa
ja on vieläkin, jollei kateellinen sallimus ja karsaat kohtalottaret
ole katkaisseet hänen elämänsä lankaa. Mutta ei varmaankaan; sillä
taivas ei suinkaan salli tehtävän maalle vääryyttä, joka olisi yhtä
suuri kuin jos rypäle poimittaisiin raakilona viinitarhan kauneimmasta
viiniköynnöksestä. Tähän kauneuteen, jota kankea kieleni ei osaa
riittävästi ylistää, rakastui lukematon joukko ruhtinaita, sekä
kotimaisia että vieraita, ja niiden joukossa uskalsi eräs hovissa
oleva tavallinen aatelismies suunnata ajatuksensa tähän kauneuden
taivaaseen luottaen nuoruuteensa ja muhkeuteensa, moniin kykyihinsä
ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa sekä sieviin ja onnellisiin
sielunlahjoihinsa; minä näet sanon teidän korkeuksillenne, jollette
pane pahaksenne, että hänen soittaessaan kitara alkoi puhua, ja
sitäpaitsi hän oli runoilija ja oivallinen tanssija ja osasi tehdä
linnunhäkkejä niin taitavasti, että olisi yksin niitä tekemällä voinut
ansaita elatuksensa, jos olisi pahaan puutteeseen joutunut. Kaikki
nämä ovat ominaisuuksia ja etuja, joilla voi kaataa kumoon vuoren,
hennosta tyttölapsesta puhumattakaan. Mutta koko hänen sievyytensä
ja miellyttävyytensä ja kaikki hänen viehättävät ominaisuutensa ja
kykynsä olisivat vain vähän tai ei ollenkaan häntä auttaneet hänen
käydessään valloittamaan pikku prinsessani varustusta, jollei hän, se
hävytön lurjus, olisi ensiksi viekkaasti kukistanut minua. Se konna ja
sydämetön maankiertäjä tahtoi ensin voittaa minun suosioni ja lahjoa
minut, jotta minä huonona päällikkönä luovuttaisin hänelle puolustamani
linnoituksen avaimet. Sanalla sanoen, hän imarteli minun mieltäni ja
kukisti tahtoni, en tiedä millaisilla koruilla ja helyillä, joita hän
minulle lahjoitti. Mutta suurimpana syynä kukistumiseeni ja lopulliseen
antautumiseeni olivat muutamat säkeet, joita kuulin hänen laulavan
eräänä iltana istuessani ristikkoikkunassani sen kadun puolella, missä
hän seisoi. Ne kuuluivat, jollen väärin muista, näin:
Tään haavan, julman sielunvaivan,
löi vihollinen hurmaavin,
ja että oikein kärsisin,
sen polte säilyi salaa aivan.[7]
Tuo säkeistö tuntui minusta mainiolta, ja hänen äänensä oli minulle
kuin hunajaa, ja jälkeenpäin, huomattuani, millaiseen onnettomuuteen
jouduin näiden ja toisten samanlaisten säkeitten vuoksi, olen tullut
siihen vakaumukseen, että hyvästä ja kunnollisesti järjestetystä
valtiosta pitäisi karkoittaa runoilijat, kuten Platon neuvoi tekemään,
ainakin rivot runoilijat, koska he kirjoittavat säkeitä, ei semmoisia
kuin ne, jotka kertovat Mantuan markiisista ja huvittavat ja itkettävät
lapsia ja naisia, vaan rikkiviisaita runoja, jotka tunkeutuvat sieluun
kuin sileät okaat sytyttäen sen kuin salama, vaatteita polttamatta.
Kerran hän taas lauloi:
Saavu, kuolema, niin salaa,
tule huomaamatta vain,
etten kuolinriemuissain
elämään mä innoin palaa.[8]
Ja vielä muita samanlaisia säkeitä ja runoja, jotka laulettuina meitä
hurmaavat ja luettuina ihastuttavat.