Nyt he huomasivat, että heitä kohti saapuivat miellyttävän m

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN II:2

Kirj.

Miguel De Cervantes Saavedra

Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1928.

SISÄLLYS:

Neljäsneljättä luku, jossa kerrotaan kuinka saatiin tieto, miten

verraton Dulcinea Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä

on tämän kirjan mainioimpia seikkailuja.

Viidesneljättä luku, missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta

Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista

ihmeellisistä tapahtumista.

Kuudesneljättä luku, jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton

seikkailu kamarirouva Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan

kreivitär Trifaldin nimellä, ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza

kirjoitti vaimolleen Teresa Panzalle.

Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu mainio seikkailu kamarirouva

Tuskallisen kanssa.

Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään, mitä kamarirouva Tuskallinen

kertoi kovasta kohtalostaan.

Yhdeksäsneljättä luku, jossa Trifaldi jatkaa merkillistä ja

hämmästyttävää historiaansa.

Neljäskymmenes luku. Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä

merkittävää historiaa.

Yhdesviidettä luku. Kertomus Tappiniekan tulosta ja tämän pitkällisen

seikkailun loppu.

Kahdesviidettä luku. Neuvoista, joita Don Quijote antoi Sancho

Panzalle, ennenkuin tämä lahti saaren käskynhaltiaksi, sekä muista

hyvin harkituista seikoista.

Kolmasviidettä luku. Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.

Neljäsviidettä luku. Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi

ja Don Quijotelle linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.

Viidesviidettä luku. Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja

kuinka hän alkoi sitä hallita.

Kuudesviidettä luku. Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka

säikähdytti Don Quijotea lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran

kanssa.

Seitsemäsviidettä luku, jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho

Panza hoiti käskynhaltianvirkaa.

Kahdeksasviidettä luku. Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren

kamarirouvan Doña Rodriguezin kanssa, sekä muita tapauksia, joita

kannattaa kirjaan merkitä ja ikuisessa muistossa säilyttää.

Yhdeksäsviidettä luku. Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan

kiertomatkalla saaressa.

Viideskymmenes luku, missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja

kiusaajahenget, jotka paukuttelivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja

kynsivät Don Quijotea, ja kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei

kirjettä Sancho Panzan vaimolle Teresa Sanchalle.

Yhdeskuudetta luku. Lisää Sancho Panzan käskynhaltiana-olosta ja muista

hupaisenlaisista tapahtumista.

Kahdeskuudetta luku, missä kerrotaan seikkailusta toisen kamarirouva

Tuskallisen eli Ahdistuksenalaisen kanssa, jota muuten mainitaan Doña

Rodriguezin nimellä.

Kolmaskuudetta luku. Murheellisesta lopusta ja päätöksestä, jonka sai

Sancho Panzan käskynhaltiana-olo.

Neljäskuudetta luku, missä käsitellään seikkoja, jotka koskevat tätä

historiaa eikä mitään muuta.

Viideskuudetta luku. Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja

muista asioista, jotka ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.

Kuudeskuudetta luku. Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta,

johon kävivät Don Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun

puolustaessa kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.

Seitsemäskuudetta luku, jossa kerrotaan, kuinka Don Quijote sanoi

jäähyväiset herttualle ja mitä hänelle sattui herttuattaren

kamarineidin, älykkään ja huiman Altisidoran kanssa.

Kahdeksaskuudetta luku, jossa kerrotaan kuinka Don Quijotelle sateli

seikkailuja niin paljon, että toinen oli toisen tiellä.

Yhdeksäskuudetta luku, missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta

erinomaisesta tapauksesta, jota sopii seikkailuna pitää.

Kuudeskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan

matkalla Barcelonaan.

Yhdesseitsemättä luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen

saapuessaan Barcelonaan, sekä muista seikoista, jotka ovat pikemmin

todenperäisiä kuin mieleviä.

Kahdesseitsemättä luku, missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta

seikkailusta ja muista vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi

kertomatta jättää.

Kolmasseitsemättä luku. Kertomus siitä, kuinka huonosti Sancho Panzan

kävi hänen käydessään kaleereilla, ja ihmeellisestä seikkailusta

kauniin moriskotytön kanssa.

Neljässeitsemättä luku, missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don

Quijotelle enemmän huolta kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.

Viidesseitsemättä luku, missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli,

ja kerrotaan Don Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.

Kuudesseitsemättä luku, missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee,

tai kuulla, kun sen itselleen luetuttaa.

Seitsemässeitsemättä luku. Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti

ruveta paimeneksi ja viettää maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä

muista todella hupaisista ja oivallisista tapahtumista.

Kahdeksasseitsemättä luku. Don Quijotelle sattuneesta karheasta

seikkailusta.

Yhdeksässeitsemättä luku. Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä

seikkailusta, mitä Don Quijotelle sattui koko tämän suuren historian

aikana.

Seitsemäskymmenes luku, joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee

seikkoja, jotka ovat välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.

Yhdeskahdeksatta luku. Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen

Sancholle sattui heidän palatessaan kotikyläänsä.

Kahdeskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote ja Sancho saapuivat

kotikyläänsä.

Kolmaskahdeksatta luku. Enteistä, joita Don Quijote havaitsi

kotikyläänsä tullessaan, ja muista tapahtumista, jotka kaunistavat tätä

suurta historiaa ja lisäävät sen arvoa..

Neljäskahdeksatta luku. Kuinka Don Quijote sairastui, teki

testamenttinsa ja kuoli.

Selityksiä.

Neljäsneljättä luku,

jossa kerrotaan, kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea

Tobosolainen piti vapautettaman lumouksestaan, mikä on tämän kirjan

mainioimpia seikkailuja.

Herttua ja herttuatar nauttivat kovin keskustelusta Don Quijoten ja

Sancho Panzan kanssa, ja päätettyään toteuttaa aikomuksensa ja tehdä

ritarille joitakin kepposia, joissa olisi seikkailujen leimaa ja

näköä, he käyttivät aiheenaan niitä seikkoja, joita Don Quijote oli

heille kertonut Montesinon luolasta, saadakseen juonensa mainiosti

onnistumaan (mutta herttuatar ei ihmetellyt mitään muuta niinkuin sitä,

että Sancho saattoi olla kyllin yksinkertainen lopulta uskoakseen

Dulcinea Tobosolaisen todella olevan lumottuna, vaikka hän itse oli

ollut noitana ja keksinyt koko juonen). Annettuaan siis palvelijoilleen

määräyksen, mitä kaikkea heidän piti tehdä, he ottivat kuusi päivää

myöhemmin Don Quijoten kanssaan ajometsästykseen, mukanaan niin suuri

määrä metsästäjiä ja pyssymiehiä, ettei kruunatulla kuninkaalla

olisi voinut olla enempää. He antoivat Don Quijotelle metsästyspuvun

ja Sancholle samanlaisen, kaikkein hienoimmasta viheriästä verasta

tehdyn. Mutta Don Quijote ei halunnut pukea sitä ylleen, koska sanoi

olevansa velvollinen lähimpinä päivinä palaamaan ankaraan asetoimeen,

jota harjoittava ei mitenkään voinut kuljettaa mukanaan kirstuja ja

kaappeja. Sancho sitävastoin otti, mitä hänelle annettiin, aikoen myydä

sen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa.

Kun siis odotettu päivä oli saapunut, puki Don Quijote ylleen

varuksensa, Sancho verhoutui uuteen pukuunsa ja liittyi

metsästäjäjoukkoon ratsastaen harmollaan, josta ei tahtonut

luopua, vaikka hänelle hevosta tarjottiin. Herttuatar ilmaantui

näkyviin upeassa asussa, ja Don Quijote talutti kohteliaisuuden ja

säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen hänen ratsuansa suitsista, vaikka

herttua ei tahtonut siihen suostua. Vihdoin he saapuivat kahden sangen

korkean vuoren välissä sijaitsevaan metsikköön, missä sijoituttiin

paikoilleen, järjestettiin väijytykset ja ketjut, jaettiin väki eri

puolille ja aloitettiin sitten metsästys suurella melulla, huutaen

ja hihkuen, niin ettei toinen voinut kuulla toisen puhetta koirain

haukkuessa ja metsästystorvien raikuessa.

Herttuatar astui maahan ja asettui, terävä metsästyskeihäs kädessään,

paikkaan, mistä tiesi villisikojen tavallisesti hyökkäävän esiin.

Herttua ja Don Quijote astuivat hekin maahan ja sijoittuivat hänen

viereensä. Sancho asettui heidän kaikkien taakse, yhä ratsastaen

harmollaan, jota ei uskaltanut jättää, koska pelkäsi sille sattuvan

jotakin onnettomuutta. He olivat tuskin ennättäneet sijoittua ketjuun,

sivuillaan lukuisa joukko palvelijoita, kun näkivät metsästä hyökkäävän

koirien ahdistaman ja metsästäjien takaa-ajaman valtavan suuren

metsäkarjun, joka syöksyi heitä kohti hampaitaan hioen, torahampaat

paljaina ja kita vaahdossa. Sen nähtyään Don Quijote otti kilven

käsivarrelleen, tarttui miekkaansa ja lähti sitä kohti. Samoin teki

herttua, metsästyskeihäs kädessään; mutta herttuatar olisi ennättänyt

ennen muita, jollei herttua olisi häntä siitä estänyt. Sancho,

nähdessään tuon peloittavan eläimen, jätti harmon oman onnensa nojaan,

pötki pakoon, minkä ennätti, ja yritti kiivetä korkeaan tammeen,

kumminkaan onnistumatta. Ehdittyään keskitiehen hän näet tarttui oksaan

kokiessaan kiivetä latvaan saakka, mutta pahaksi onneksi oksa katkesi,

ja Sancho jäi pudotessaan johonkin oksantynkään riippumaan pääsemättä

siitä maahan. Havaitessaan olevansa sellaisessa pinteessä, huomatessaan

viheriän metsästysnuttunsa repeävän ja ajatellessaan vielä, että

tuo kamala peto, jos se saapuisi luo, voisi yltää häneen, hän alkoi

parkua niin ankarasti ja rukoilla apua niin hartaasti, että kaikki,

jotka hänen huutonsa kuulivat, mutta eivät häntä nähneet, luulivat

hänen joutuneen jonkin pedon raadeltavaksi. Hirmuisia torahampaitaan

välkyttävän metsäkarjun lävistivät vihdoin lukuisat metsästyskeihäät,

joita ojennettiin sitä kohti, ja Don Quijote, kääntyessään katsomaan

sinnepäin, mistä Sanchon huudot kuuluivat (hän näet oli ne tuntenut

aseenkantajansa huudoiksi), näki Sanchon riippuvan tammesta pää

alaspäin, ja siinä vieressä seisoi harmo, joka ei ollut jättänyt

kovaonnista isäntäänsä. Cide Hamete sanookin, että hän vain harvoin

näki Sancho Panzan ilman harmoa: niin harras ystävyys ja luottamus

liitti heitä toisiinsa.

Don Quijote tuli luo ja auttoi Sanchon alas, ja Sancho, huomattuaan

päässeensä irti ja seisovansa jälleen maan kamaralla, katseli

revennyttä metsästysnuttuansa aivan murheellisena; hän näet piti

semmoista vaatekappaletta kokonaisen säteritilan arvoisena. Valtavan

suuri metsäkarju nostettiin nyt muulin selkään, poltettiin rosmariinin

ja myrtin oksilla ja kuljetettiin voittosaaliina suurten telttojen

luo, jotka oli pystytetty keskelle metsikköä. Sinne oli jo järjestetty

pöydät ja ateria, niin runsas ja suurenmoinen, että siitä hyvin

saattoi huomata, kuinka ylhäinen ja antelias isäntä oli. Sancho näytti

herttuattarelle nuttunsa repeämiä ja sanoi:

— Jos tässä oltaisiin jänis- tai lintujahdissa, niin nuttuni ei olisi

käynyt näin huonosti. Minä en ymmärrä, mitä huvia voi olla siitä, että

odotetaan eläintä, joka voi ihmisen tappaa, jos pääsee tokaisemaan

torahampaillaan. Muistan kuulleeni laulettavan vanhaa laulua, jossa

sanotaan:

Karhu sinut syököön

kuin suuren Favilan.

— Favila oli goottilaiskuningas, — sanoi Don Quijote — jonka karhu söi

hänen ollessaan metsästämässä.

— Sitähän minä tässä sanonkin; — vastasi Sancho — minun mielestäni ei

ruhtinaitten ja kuninkaitten pitäisi antautua semmoisiin vaaroihin

pelkän huvin vuoksi, jonka minusta nähden ei pitäisi olla mitään huvia,

koska siinä vain yritetään tappaa eläintä, joka ei ole tehnyt mitään

pahaa.

— Te varmaan erehdytte, Sancho, — vastasi herttua sillä suuren riistan

pyynti on kuninkaille ja ruhtinaille soveliaampaa ja tarpeellisempaa

kuin mikään muu ruumiinharjoitus. Metsästys on kuin sotaa: siinä

käytetään sotajuonia, viekkautta ja väijytyksiä, jotta voidaan

voittaa vihollinen joutumatta itse vahinkoon, siinä kestetään ankaraa

kylmyyttä ja sietämättömintä hellettä, joutilaisuus ja uni häiriytyy,

voimat vahvistuvat, ja sitä harjoittavan ihmisen jäsenet tulevat

notkeiksi; sanalla sanoen, se on tointa, jota voidaan harjoittaa

kenenkään saamatta siitä vahinkoa ja monen huviksi; ja parasta vielä,

ettei sitä voi harjoittaa kuka tahansa, kuten muita metsästyslajeja,

lukuunottamatta haukkajahtia, joka sekin kuuluu yksinomaan kuninkaille

ja suurille herroille. Muuttakaa siis mielipidettänne, hyvä Sancho, ja

harjoittakaa käskynhaltiaksi tultuanne metsästystä, niin saatte nähdä,

että teille koituu siitä satakertainen hyöty.

— Sitä en tee; — vastasi Sancho — hyvä käskynhaltija pysyy kotonaan,

kuin olisi koipi katkennut. Olisihan mainiota, jos ne, joilla

on hänelle asiaa, tulisivat matkasta uupuneina häntä tapaamaan,

ja hän olisikin metsässä huvittelemassa! Siinähän menisi koko

käskynhaltianvirka päin hiiteen! Totisesti, armollinen herra, jahti

ja huvitukset ovat pikemmin tyhjäntoimittajia kuin käskynhaltioita

varten. Minä aion kiduttaa aikaani suurina juhlina pelaamalla korttia

ja pyhäisin pelaamalla keilaa, sillä tuo metsästyshomma ei sovi minun

asemaani, eikä omatuntoni siihen tyydy.

— Suokoon Jumala, että niin käy, Sancho, sillä sanomisesta tekemiseen

on pitkä matka.

— Olkoon kuinka pitkä tahansa; — virkkoi Sancho — hyvää maksajaa ei

pantti rasita, eikä auta varhainen nouseminen, jos Jumala apunsa

kieltää, ja maha se jalkoja kannattaa eikä jalat mahaa; minä tarkoitan,

että jos Jumala minua auttaa ja minä teen hyvissä meiningeissä, mitä

minun tehdä pitää, niin varmasti hallitsen paremmin kuin jahtihaukka.

Joka ei usko, pistäköön sormen suuhuni, niin saa nähdä, osaanko purra

vai en!

— Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä sinut kirotkoot, kirottu Sancho

— sanoi Don Quijote. ‒ Koska koittaakaan, kuten olen jo monta kertaa

sanonut, se päivä, jolloin kuulen sinun lausuvan selvän ja järkevän

lauseen ilman sananparsia! Teidän ylhäisyytenne jättäköön tuon hölmön

omaan oloonsa, sillä hän jauhaa teistä hengen, ei kahden, vaan

kahdentuhannen sananlaskun välissä, joita hän esittää niin sopivasti ja

oikealla hetkellä, että Jumala hänelle terveyttä suokoon, tai minulle,

jos viitsin häntä kuunnella.

— Vaikka Sancho Panzalla on sananlaskuja enemmän kuin kreikkalaisella

komendöörillä,[1] — sanoi herttuatar — ei niitä silti sovi halveksia,

sillä ne ilmaisevat ajatusta ytimekkäästi. Omasta puolestani voin

sanoa, että ne huvittavat minua enemmän kuin muut, vaikkapa taitavammin

ja sopivammissa tilaisuuksissa käytetyt.

Näissä ja muissa mielenkiintoisissa keskusteluissa he lähtivät teltasta

metsään tarkastamaan muutamia odotuspaikkoja ja metsästysasemia,

ja niin kului päivä ja tuli ilta. Ei ollut kumminkaan valoisaa ja

hiljaista, kuten olisi voinut odottaa näin keskellä kesää; mutta illan

puolihämärä oli erittäin otollinen herttuan ja herttuattaren aikeen

toteuttamiselle. Kun näet yö lähestyi, alkoi hiukan ennen pimeän tuloa

koko metsä äkkiä näyttää kuin joka puolelta tuleen syttyneeltä, ja

kohta senjälkeen kuultiin eri tahoilta, milloin lähempää, milloin

kauempaa, lakkaamatonta torventoitotusta ja muuta sotaista soittoa,

kuin olisi metsän läpi liikkunut lukuisia ratsujoukkoja. Tulen loimo

ja sotaisten soittimien rämy häikäisi ja huumasi läsnäolevien,

vieläpä kaikkien metsässä olevien silmiä ja korvia. Sitten kuului

loppumattomiin maurien _lelilí_,[2] torvet ja sarvet raikuivat, rummut

pärisivät ja huilut vihelsivät, melkein yhtaikaa, niin keskeytymättä

ja kiivaasti, että olisi täytynyt olla kuuro, jollei olisi kuuloaan

menettänyt niin monien soittimien sekaisin pauhatessa. Herttua

hämmästyi, herttuatar säpsähti, Don Quijote oli ihmeissään, Sancho

Panza vapisi, ja nekin, jotka asian tiesivät, joutuivat pelon valtaan.

Säikähdys toi mukanaan syvän hiljaisuuden, ja samassa saapui piruksi

puettu kuriiri; hänellä oli torven asemesta valtavan suuri ontto sarvi,

josta lähti kumea ja kaamea ääni.

— Hei, hyvä kuriiri, — huusi herttua — kuka olette, minne menette, ja

mitä sotaväkeä on tuo, joka näyttää kulkevan tämän metsän halki?

Siihen vastasi kuriiri kammottavalla ja huikealla äänellä:

— Minä olen piru ja tulen etsimään Don Quijote Manchalaista. Tänne

saapuva väki on kuusi noitajoukkoa, jotka kuljettavat riemusaatossa

verratonta Dulcinea Tobosolaista. Hän saapuu lumottuna ja hänen

kanssaan uljas ranskalainen Montesinos, joka tulee Don Quijotelle

ilmoittamaan, kuinka mainittu neiti voidaan lumouksesta vapauttaa.

— Jos olette piru, kuten sanotte ja kuten ulkomuotonne osoittaa,

niin teidän olisi jo pitänyt tuntea mainitsemanne ritari Don Quijote

Manchalainen, koska hän on teidän edessänne.

— Jumalan ja omantuntoni nimessä — vastasi Piru — en tullut sitä

huomanneeksi; ajatukseni liikkuivat niin monissa eri seikoissa, että

unohdin pääasian, jonka vuoksi olen tänne tullut.

— Tämä paholainen — sanoi Sancho — on varmaan kelpo mies ja hyvä

kristitty; jollei olisi, ei hän vannoisi Jumalan ja omantuntonsa

nimessä. Alanpa uskoa, että helvetissäkin täytyy olla kunnon ihmisiä.

Paholainen kääntyi nyt, ratsunsa selästä astumatta, sanomaan Don

Quijotelle:

— Sinun luoksesi, Leijonaritari (jospa näkisin sinut niiden kynsissä),

lähettää minut kovaonninen, mutta miehuullinen ritari Montesinos

käskien minun tuoda terveisiä ja sanoa sinulle, että sinun tulee

odottaa häntä siinä paikassa, missä sinut kohtaan, koska hän kuljettaa

mukanaan henkilöä, jota mainitaan Dulcinea Tobosolaisen nimellä,

ja tulee sinulle ilmoittamaan, mitä on tehtävä, jotta hän pääsisi

lumouksestaan. Ja koska olen tullut vain tätä varten, en saa viipyä

tässä kauempaa; minunlaiseni paholaiset olkoot kanssasi, ja hyvät

enkelit tätä herrasväkeä varjelkoot.

Niin sanottuaan hän puhalsi valtavaan sarveen, kääntyi ja lähti pois

mitään vastausta odottamatta.

Kaikki joutuivat jälleen ihmetyksen valtaan, varsinkin Sancho ja

Don Quijote; Sancho senvuoksi, että huomasi kaiken totuuden uhalla

tahdottavan pitää Dulcineaa lumottuna, ja Don Quijote siksi, ettei

vieläkään päässyt varmuuteen, olivatko hänen Montesinon luolassa

kokemansa seikat todellisia vai ei. Hänen näitä mietteitä hautoessaan

herttua kysyi häneltä:

‒ Aikooko teidän armonne herra Don Quijote jäädä odottamaan?

‒ Miksi en jäisi? — vastasi hän. — Minä odotan tässä pelotonna ja

urhoollisena, vaikka koko helvetti hyökkäisi kimppuuni.

‒ Ja minä puolestani, jos näen vielä toisen pirun ja kuulen samanmoista

sarven mörinää, odotan tässä yhtä varmasti kuin Flanderissa — virkkoi

Sancho.

Yö oli sillävälin yhä pimennyt, ja metsässä alkoi väikkyä lukuisia

valoja, niinkuin maan kuivat haihtumat väikkyvät taivaalla näyttäen

meidän silmissämme lentotähdiltä. Samassa kuului kamalaa melua, kuin

härkärattaitten jämeiden pyörien räminää, lakkaamatonta vihlovaa

kitinää, jota susien ja karhujen kerrotaan pakenevan, jos sattuvat

paikalle. Kaiken tämän melskeen lisäksi tuli vielä jotakin muuta, mikä

kaikui kaiken yli: tuntui todella siltä kuin metsässä olisi kaikilla

neljällä suunnalla ollut yhtaikaa käynnissä neljä eri taistelua, sillä

toiselta taholta kuului peloittavan tykkitulen kumea jyske, toiselta

pyssyjen alinomainen pauke, läheltä kuului taistelevain huutoja ja

kauempaa kaikui jälleen maurien _lililí_. Sanalla sanoen: torvien,

sarvien, häränsarvien, huilujen, rumpujen, tykkien, pyssyjen äänet

ja ennen kaikkea rattaitten peloittava räminä muodostivat yhdessä

niin sekavan ja kaamean melun, että Don Quijoten täytyi kerätä koko

rohkeutensa voidakseen sitä sietää. Mutta Sanchon rohkeus raukesi,

ja hän kaatui pyörtyneenä herttuattaren hameen laahustimelle.

Herttuatar otti hänet vastaan ja käski kiireesti pirskottaa vettä hänen

kasvoihinsa. Niin tehtiin, ja hän tuli tajuihinsa parahiksi, kun eräät

rattaat saapuivat paikalle vinkuvin pyörin.

Rattaitten eteen oli valjastettu neljä laiskaa härkää, joiden

kaikkien selässä oli musta loimi; jokaiseen sarveen oli sidottu iso

palava tuohus, ja ylimpänä rattailla oli korkea istuin, missä istui

kunnianarvoinen ukko, jonka vitivalkoinen parta ulottui vyönsijaa

alemmaksi. Hänellä oli yllään musta parkkumiviitta; koska näet rattaat

olivat kirkkaasti valaistut, voi selvästi nähdä ja erottaa kaikki, mitä

niissä oli. Ajomiehinä oli kaksi rumaa pirua, joiden vaatteet olivat

samaa parkkumia ja joiden naamat olivat niin hirvittävän rumat, että

Sancho ne kerran nähtyään ummisti silmänsä, jottei näkisi niitä toista

kertaa. Kun siis rattaat olivat saapuneet luo, nousi kunnianarvoisa

ukko korkealta istuimeltaan seisomaan ja lausui raikuvalla äänellä:

— Minä olen tietäjä Lirgandeo.

Sitten rattaat vierivät eteenpäin, eikä ukko virkkanut enää

sanaakaan. Senjälkeen saapuivat toiset samanlaiset vaunut, joissa

istui istuimellaan toinen ukko. Hän käski pysähdyttää ja lausui yhtä

juhlallisesti kuin edellinen:

— Minä olen tietäjä Alquife, Urganda Tuntemattoman hyvä ystävä.

Hänkin ajoi eteenpäin.

Sitten tulivat taas toiset vaunut samaan tapaan, mutta niissä ei

istunut valtaistuimella mikään ukko, kuten edellisissä, vaan ruma,

roteva mies, joka perille saavuttuaan nousi seisomaan samoinkuin toiset

ja lausui vielä karkeammalla ja pirullisemmalla äänellä:

— Minä olen noita Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen

sukukuntansa verivihollinen.

Hän ajoi eteenpäin. Vähän matkan päässä sieltä nämät kolmet rattaat

pysähtyivät. Niiden pyörien kamala melu taukosi, ja kohta kuului

toinen ääni, joka ei ollut mitään melua, vaan suloista ja sointuisaa

musiikkia. Siitä Sancho ilahtui pitäen sitä hyvänä merkkinä ja sanoi

herttuattarelle, jonka luota ei hetkeksikään hievahtanut:

‒ Armollinen rouva, missä on musiikkia, siellä ei hätää mitään.

‒ Ei myöskään siellä, missä on valoa ja kirkkautta — vastasi herttuatar.

Siihen virkkoi Sancho:

— Valoa lähtee tulestakin ja kirkkautta polttorovioista, kuten voimme

nähdä siitä, mitä ympärillämme on, ja saattaisi käydä niin, että ne

meidät polttaisivat; mutta musiikki on aina ilon ja juhlan merkki.

— Se pian nähdään — sanoi Don Quijote, joka oli kuullut koko

keskustelun.

Hän sanoikin oikein, kuten seuraava luku osoittaa.

Viidesneljättä luku,

missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta, Dulcinean lumouksesta

vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä

tapahtumista.

Nyt he huomasivat, että heitä kohti saapuivat miellyttävän musiikin

tahdissa semmoiset ajoneuvot, joita nimitetään triumfivaunuiksi.

Niitä vetämässä oli kuusi harmaata, mutta valkoisilla loimilla

peitettyä muulia. Jokaisen muulin selässä istui katumuksentekijä,

hänkin valkoisissa vaatteissa ja pidellen käsissään suurta

palavaa vahasoihtua. Vaunut olivat kaksi, jopa kolmekin kertaa

edellisiä suuremmat ja niiden sivuistuimilla ja samoin korkeimmilla

istuinpaikoilla näkyi vielä kaksitoista katumuksentekijää

lumivalkoisissa vaatteissa ja jokaisella kädessään palava soihtu, mikä

näky sai katselijan samalla kertaa ihmettelemään ja kauhistumaan.

Korkealla valtaistuimella istui neito verhottuna lukemattomiin

hopeaharsoihin, joissa kiilsi kaikkialla kultakoruja saaden hänen

pukunsa näyttämään ainakin loistavalta, jollei kallisarvoiselta.

Hänen kasvojansa peitti hieno huntu, jonka läpinäkyvän kudoksen

takaa kuulsivat ihmeen suloiset tytön kasvot. Niiden kauneuden ja

nuoruuden voi varsin hyvin erottaa kirkkaassa valaistuksessa, ja ne

eivät näyttäneet kahtakymmentä vuotta vanhemmilta eikä seitsemäätoista

vuotta nuoremmilta. Hänen vieressään istui maataviistävään

viittaan kääriytynyt hahmo, jonka päätä peitti musta huntu. Mutta

vaunujen pysähdyttyä herttuan, herttuattaren ja Don Quijoten eteen

puhallussoittimet samassa lakkasivat soimasta ja kohta senjälkeen myös

vaunuissa soineet harput ja luutut, viittaan verhoutunut hahmo nousi,

levitti viitan reunaa kummaltakin puolelta, otti hunnun päästään ja

näyttäytyi itse kuoleman hahmossa, rumana luurankona. Don Quijote

oli siitä harmissaan, Sanchoa peloitti, ja herttua ja herttuatarkin

näyttivät hiukan säpsähtävän. Tämä elävä kuolema nousi seisomaan,

suoristitte ja lausui verrattain uneliaalla äänellä ja hiukan tahmein

kielin seuraavaa:

Oon Merlin, jonka isä tarun mukaan

on ollut pimeyden ruhtinas

(ja tähän valheeseen myös uskotaan);

ma tunnen opit Zoroasterin,

oon noitain mestari ja valtias;

ei minuun pysty paino vuosisatain,

ne vaikka peittävätkin mielellään

työt sankareitten, joita rakastan.

Ja vaikka sanotaankin, että noidat

ain' ovat raakoja ja julmia,

oon minä sentään lempeä ja hellä

vain hyvää ihmisille tahtoen.

Kun syvän Hadeen kuiluss' alahalla

ma uutterasti mietin, askaroin

ja sommittelin merkkejäni juuri,

niin kuulin, kuinka valittaen kutsui

ihana Dulcinea Tobososta.

Sain tietää, että lumottu hän oli:

hän, ennen ylhäinen ja hieno nainen,

nyt oli maalaistyttö kömpelö ja arka.

Muu häntä sääliks kävi, siksi myös

luurankoon rumaan puin henkeni,

kun tutkinut ma olin tarkoin ensin,

mik' apu lähteä vois kirjoistani

ja mitä neuvoa vois moiseen hätään

mun pirullinen noitatieteeni.

Oi Sinä, ihanne ja kaunistus

sen joukon, joka teräspaitaa kantaa,

Sa, majakka ja pohjantähti kirkas,

tienviitta niiden, jotka velttoutta

ja höyhenpatjain unteluutta pakoon

päin vaaroja ja vastuksia nousten

niin rohkeasti miekan kastaa vereen,

ma Sulle puhun, urho pelvoton,

jok' ylistyst' et koskaan kylliks saanut,

oi urhoollinen, viisas Don Quijote,

sa Manchan maine, tähti Espanjan:

ihana Dulcinea saavuttaa

voi entishahmon kyllä, mutta

vain siten, että Sancho, asemiehes,

nyt pakaroilleen piiskaniskuja

saa kolmetuhatta ja kolmesataa

ja sellaisella voimall', että niistä

jää särky, kipu paikkaan paljaaseen.

Näin kuuluu päätös noitain, joista

sai alkuosakin neidon onnettomuus,

— ja siksi saavuin, hyvä herrasväki.

— Hiisi vieköön! — virkkoi nyt Sancho. — Eipä vähän mitään;

kolmetuhatta ruoskaniskua! Mutta minä en anna itselleni niitä

kolmeakaan, enempää kuin kolmea tikariniskua. Piru periköön semmoisen

lumouksesta päästämisen! En minä ymmärrä, mitä pakaroillani on

noituuksien kanssa tekemistä! Jumaliste, jos herra Merlin ei ole

keksinyt parempaa keinoa neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta

päästämiseksi, niin olkoon lumouksessaan, kunnes kuolee!

— Minä otan teidät kiinni, — sanoi Don Quijote — te herra

moukka ja sipulinsyöjä, ja sidon teidät johonkin puuhun niin

alastomana kuin äitinne teidät synnytti ja annan teille, en sano

kolmetuhattakolmesataa, vaan kuusituhattakuusisataa raippaa, ja ne

kyllä istuvat niin lujassa, etteivät putoa pois, vaikka ravistelisitte

itseänne kolmetuhattakolmesataa kertaa. Ja älkää huoliko vastata

minulle sanaakaan, muuten riistän sielun ruumiistanne.

Tuon kuultuaan Merlin sanoi:

— Niin ei saa tapahtua; ne iskut, jotka kelpo Sanchon tulee saada,

hänen tulee ottaa vastaan vapaaehtoisesti eikä pakosta ja ainoastaan

milloin hän itse haluaa; hänelle näet ei ole määrätty mitään varmaa

aikaa. Jos hän kuitenkin haluaa suorittaa katumusharjoituksensa näitten

ruoskaniskujen puolella määrällä, niin hän voi sallia, että ne antaa

hänelle jokin vieras käsi, vaikka se olisikin raskaanlainen.

— Minuun ei saa koskea mikään käsi, — vastasi Sancho — ei vieras eikä

oma, ei raskas eikä keveä. Olenko kukaties synnyttänyt neiti Dulcinea

Tobosolaisen, jotta pakaroittani pitää sovittaa, mitä hänen silmänsä

ovat rikkoneet? Toisin on herrani ja isäntäni laita, sillä hän ja neiti

Dulcinea ovat yhtä, ja koska hän lakkaamatta nimittää neitiä elämäkseen

ja sielukseen, tuekseen ja turvakseen, niin hän voi ja hänen tuleekin

piiskata itseänsä hänen tähtensä ja ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin

toimenpiteisiin päästääkseen hänet lumouksesta. Mutta minäkö itseäni

piiskaisin? Pois se.

Sancho oli tuskin ennättänyt tuon sanoa, kun Merlinin hengen vieressä

istuva hopeaharsoinen neito siirsi syrjään hienon hunnun ja paljasti

kasvot, jotka näyttivät kaikista tavattoman kauniilta. Sitten hän

kääntyi luontevan miehekkäästi suoraan Sancho Panzan puoleen ja lausui

hänelle äänellä, joka ei ollut erittäin naisellinen:

— Oi sinä onneton aseenkantaja, sinä pölkkypää, sinä, jolla on sydän

korkkipuuta ja muut sisukset piikiveä! Jos sinua käskettäisiin,

sinä hävytön lurjus, syöksymään maahan korkeasta tornista, jos

sinua vaadittaisiin, sinä ihmissuvun vihollinen, syömään tusina

rupikonnia, kaksi tusinaa sisiliskoja ja kolme tusinaa käärmeitä, jos

sinua yllytettäisiin surmaamaan omaa eukkoasi ja lapsiasi jollakin

hirmuisen terävällä käyrämiekalla, ei olisi ihmekään, jos arkailisit ja

ujostelisit, mutta kun pidät suurena asiana kolmeatuhattakolmeasataa

ruoskaniskua, vaikka ei ole yhtäkään orpokodin poikaa, olipa hän

kuinka heiveröinen tahansa, joka ei saa yhtä monta joka kuukausi, niin

se ihmetyttää, hämmästyttää ja kauhistuttaa kaikkien kuuntelijoiden

sääliväisiä sydämiä, ja myös kaikkien niiden, jotka aikojen kuluessa

tulevat sen tietämään. Käännä, sinä kurja ja paatunut otus, käännä,

sanon minä, nuo pelästyneet kissapöllön-silmäsi minun silmäteriini,

joita on verrattu taivaan tuikkiviin tähtiin, niin saat nähdä, kuinka

ne vuodattavat kyyneliä solkenaan ja virtanaan, uurtaen vakoja, teitä

ja polkuja minun poskieni armaille niityille. Liikuttakoon mieltäsi,

sinä konna ja ilkeä kuvatus, että kukoistavan nuoruuteni, joka on

vasta toisella kymmenellä — olen näet täyttänyt yhdeksäntoista,

mutta en vielä kahtakymmentä — täytyy riutua ja kuihtua kömpelön

maalaistytön kuoren alla, ja jollen nyt näyttäydy sellaisena, niin se

johtuu erityisestä armosta, jonka on minulle suonut tässä läsnäoleva

herra Merlin vain siinä tarkoituksessa, että kauneuteni saisi sinut

heltymään; murheellisen kaunottaren kyynelet näet muuttavat kalliot

puuvillaksi ja tiikerit lampaiksi. Piiskaa, piiskaa paksuja lihojasi,

sinä kesyttämätön peto, kannusta mielesi rohkeutta, joka yllyttää sinua

vain syömään syötyäsikin, ja päästä vapauteen minun hieno hipiäni,

lempeä luonnonlaatuni ja kauniit kasvoni. Ja jollet tahdo minun tähteni

taipua ja suostua järkevästi toimimaan, niin tee se tuon ritariraukan

tähden, joka seisoo vieressäsi, tarkoitan, herrasi tähden; sillä

minä näen, että hänen sielunsa on jo poikkipuolin hänen kurkussaan,

ei kymmenenkään tuuman päässä hänen huuliltaan, ja odottaa siinä

sinun töykeätä tai lempeätä vastaustasi tullakseen suusta ulos tai

painuakseen takaisin vatsaan.

Tuon kuultuaan Don Quijote tunnusteli kurkkuaan ja lausui herttuan

puoleen kääntyen:

— Totisesti, armollinen herra, Dulcinea puhui totta: sieluni on

poikkipuolin kurkussani kuin pähkinä jousessa.

— Mitä te asiasta arvelette, Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon, armollinen rouva, — vastasi Sancho — mitä jo sanoin:

piiskaamisesta minä sanon itseni irki.

— Teidän tulee sanoa irti, Sancho, eikä niinkuin sanotte — virkkoi

herttua.

— Jättäköön teidän korkeutenne minut rauhaan; — vastasi Sancho —

minä en ole nyt sillä tuulella, että välittäisin saivartelusta tai

yhdestä kirjaimesta enemmän tai vähemmän: mieltäni hämmentävät niin

nuo iskut, joita minulle pitäisi antaa tai joita minun pitäisi antaa

itselleni, etten tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Haluaisin kumminkin

kuulla armolliselta neidiltä neiti Dulcinea Tobosolaiselta, missä

hän on oppinut tuommoisen pyytämistavan. Hän tulee tänne ja pyytää

minua piiskaamaan itseni vialle, haukkuu minua pölkkypääksi ja

kesyttämättömäksi pedoksi ja nimittelee vielä monilla muilla rumilla

nimillä, joita piru sietäköön. Onko minun pintani pronssia, ja koskeeko

minuun rahtuakaan, pääseekö hän lumouksesta vai ei? Millaisen korin

täynnä liinavaatteita, paitoja, myssyjä ja sukkia (vaikka enhän minä

semmoisia käytä) hän on tuonut mukanaan minua suostuttaakseen? Ei

muuta kuin haukkumasanan toisensa jälkeen, vaikka hyvin tietää täällä

yleisesti käytetyn sananparren, että kullalla kuormitettu aasi kulkee

helposti vuoren yli, että lahjat halkovat kallioita, että rukoile

Jumalaa ja junttaa päälle, ja että parempi pyy pivossa kuin kymmenen

oksalla? Entä sitten tämä minun herrani ja isäntäni, jonka pitäisi

silittää selkääni ja hyvitellä minua, niin että tulisin pehmeäksi

kuin kaltattu villa, hän uhkaa kiinni saatuaan sitoa minut alastomana

puuhun ja antaa ruoskaniskuja kaksinkertaisen määrän. Mutta näiden

armeliaitten herrojen tulee muistaa, etteivät he tahdo piiskattavaksi

ainoastaan aseenkantajaa, vaan myös käskynhaltian, ja siitä on jo

sentään suhta pois. Heidän tulee oppia, heidän tulee piru vieköön oppia

oikein pyytämään, pyytämään taitavasti ja siivollisesti, sillä ajat

eivät ole aina samanmoiset eivätkä ihmiset ole aina hyvällä tuulella.

Minä olen harmiin pakahtumassa, koska huomaan viheriän nuttuni

revenneen, ja nyt tullaan vaatimaan, että minun pitää vapaaehtoisesti

piestä itseäni, vaikka olen niin kaukana kaikesta semmoisesta, että

yhtä hyvin tahtoisin muuttua intiaaniksi.

— Totisesti, hyvä Sancho, — sanoi herttua — jos ette pehmene

pehmeämmäksi kuin kypsä viikuna, ette milloinkaan pääse

käskynhaltiaksi. Olisihan mainiota, jos minä lähettäisin saareni

asukkaille julman ja kovasydämisen maaherran, joka ei helly neidon

kyynelistä eikä älykkäitten, mahtavien vanhojen velhojen ja tietäjäin

pyynnöistä! Sanalla sanoen, Sancho, teidän tulee joko itse piiskata

itseänne tai antautua toisten piiskattavaksi; muuten ette pääse

käskynhaltiaksi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — enkö voisi saada kahden päivän

ajatusaikaa harkitakseni, mikä on itselleni parasta?

— Ei, ei millään muotoa — virkkoi Merlin. — Nyt, tällä hetkellä ja

tässä paikassa on päätettävä, kuinka tässä asiassa käy: joko niin,

että Dulcinea palaa Montesinon luolaan ja maalaistytöksi, kuten ennen,

tai niin, että hänet viedään nykyisessä hahmossaan Elysionin kentille,

missä hän tulee oleskelemaan odottaen ruoskaniskujen lukumäärän

täyttymistä.

— Kas niin, kelpo Sancho, — virkkoi herttuatar — rohkaiskaa nyt

mielenne ja osoittakaa kiitollisuutta herra Don Quijotelle, jonka

leivissä olette ollut ja jolle meidän kaikkien tulee olla alttiita ja

myöntyväisiä hänen hyvän mielenlaatunsa ja jalojen ritaritöittensä

tähden. Suostukaa, poikani, tähän kuritukseen, ja piru pirun periköön

ja pelko lähteköön käpälämäkeen, sillä rohkeus voittaa kovan onnen,

kuten itse hyvin tiedätte.

Siihen vastasi Sancho näillä asiaankuulumattomilla sanoilla, kääntyen

kysymään Merliniltä:

— Kuulkaahan, armollinen herra Merlin, tullessaan tänne kuriirina piru

toi isännälleni terveiset herra Montesinolta; hän näet käski Montesinon

puolesta isäntäni odottaa häntä tässä, koska hän aikoi ryhtyä

toimenpiteisiin neiti Dulcinea Tobosolaisen lumouksesta päästämiseksi;

mutta toistaiseksi emme ole nähneet Montesinoa emmekä ketään hänen

kaltaistaan.

Siihen vastasi Merlin:

— Hyvä Sancho, piru on tyhmä ja suuri lurjus. Minä lähetin hänet

etsimään isäntäänne, mutta en tuomaan terveisiä Montesinolta, vaan

itseltäni: Montesinos on näet yhä vielä luolassaan, missä hän miettii

tai oikeammin odottaa lumouksesta vapautumistaan; on näet vielä

häntä nylkemättä. Jos hän on teille jotakin velkaa tai jos teillä on

jotakin selvitettävää hänen kanssaan, niin minä kuljetan hänet teidän

luoksenne ja vien hänet minne haluatte. Mutta suostukaa nyt vihdoin

tähän kuritukseen ja uskokaa minua: se tulee olemaan sangen hyödyllistä

sekä sielullenne että ruumiillenne, sielulle senvuoksi, että teette

sellaisen laupeudentyön, ja ruumiillenne, koska tiedän, että olette

verevää lajia, joten pieni suonenisku ei suinkaan haittaa.

‒ Onpa maailmassa lääkäreitä, kun noidatkin ovat lääkäreitä; — vastasi

Sancho — mutta koska kaikki minulle sitä samaa vakuuttavat, vaikka

en itse sitä oikein älyä, niin sanon suostuvani antamaan itselleni

ne kolmetuhattakolmesataa iskua, sillä ehdolla, että saan antaa ne

itselleni milloin ja missä haluan ja ettei määrätä mitään varmoja

päiviä ja aikoja; minä kyllä koitan päästä tästä velasta niin pian kuin

suinkin, jotta maailma saa taas nauttia neiti Dulcinea Tobosolaisen

kauneutta; hän näet todella näyttää olevan kaunis, vaikka luulin ihan

päinvastoin. Ehtona tulee olla myös, ettei minun tarvitse piiskata

itseäni verille ja että otetaan lukuun nekin lyönnit, jotka sattuvat

vain hipaisemaan. Samoin vielä, että jos erehtyisin laskuissa, niin

herra Merlinin, joka tietää kaikki, tulee pitää huolta laskemisesta ja

ilmoittaa minulle, mitä puuttuu tai mitä on liikaa.

— Liioista ei tarvitse mitään ilmoittaa; — vastasi Merlin — kun näet

olemme päässeet niin pitkälle, että mainittu luku on täysi, vapautuu

neiti Dulcinea heti lumouksestaan ja tulee kiitollisena tapaamaan kelpo

Sanchoa ja kiittämään, vieläpä palkitsemaankin häntä hänen hyvästä

työstään. Teidän siis ei tarvitse olla huolissanne liioista enempää

kuin puuttuvistakaan, ja Jumala minua varjelkoon ketään pettämästä

hiuskarvankaan vertaa.

— Olkoon siis menneeksi, Jumalan nimeen! — sanoi Sancho. — Minä suostun

omaan onnettomuuteeni, tarkoitan, että ryhdyn katumusharjoitukseen,

mainituilla ehdoilla.

Sancho oli tuskin ehtinyt lausua viimeiset sanat, kun puhallussoittimet

alkoivat jälleen soida ja kuului taas lukemattomia pyssynlaukauksia.

Don Quijote lankesi Sanchon kaulaan suudellen lukemattomat kerrat hänen

otsaansa ja poskiansa. Herttuatar ja herttua ja kaikki läsnäolevat

ilmaisivat erinomaista tyytyväisyyttään, vaunut lähtivät liikkeelle, ja

kaunis Dulcinea kumarsi ohikulkiessaan herttualle ja herttuattarelle ja

niiasi syvään Sancholle.

Nyt lähestyi jo nopeasti herttainen ja hymyilevä aamunkoitto;

niittyjen kukat aukenivat ja kohottivat päitään, ja purojen virtaava

kristalli, valkoisten ja harmaitten piikivien välitse solisten, riensi

maksamaan veroaan sitä odottaville virroille. Hilpeä maa, kirkas

taivas, puhdas ilma, heleä valo, kukin erikseen ja kaikki yhdessä,

osoittivat selvästi, että päivä, joka seurasi koittaren kintereillä,

tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Herttua ja herttuatar, tyytyväisinä

metsästykseen ja älykkäästi ja onnellisesti suoritettuun suunnitelmaan,

palasivat linnaansa aikoen jatkaa kepposiaan; ne näet huvittivat heitä

enemmän kuin mikään oikea asia.

Kuudesneljättä luku,

jossa kerrotaan ihmeellinen ja ennenkuulumaton seikkailu kamarirouva

Tuskallisen kanssa, jota muuten mainitaan kreivitär Trifaldin nimellä,

ja esitetään kirje, jonka Sancho Panza kirjoitti vaimolleen Teresa

Panzalle.

Herttualla oli eräs erittäin kujeellinen ja hupainen hovimestari,

sama mies, joka oli näytellyt Merlinin osaa ja järjestänyt koko

taannoisen seikkailun, sepittänyt säkeet ja harjoittanut erään paashin

näyttelemään Dulcinean osaa. Isäntäväkensä avustamana hän kävi nyt

järjestämään toista kepposta, joka oli hauskimpia ja merkillisimpiä

mitä ajatella saattaa.

Herttuatar kysyi seuraavana päivänä Sancholta, oliko hän aloittanut

katumusharjoituksen, joka hänen tuli suorittaa, jotta Dulcinea pääsisi

lumouksestaan. Sancho sanoi aloittaneensa ja kertoi menneenä yönä

lyöneensä itseään viisi kertaa. Herttuatar kysyi, millä hän oli itseään

lyönyt. Sancho sanoi lyöneensä kämmenellään.

— Se on pikemmin taputtamista kuin kurittamista — virkkoi herttuatar.

— Arvelen, ettei viisas Merlin tyydy semmoiseen hellittelyyn; kelpo

Sanchon tulee käyttää jonkinlaista piikeillä tai solmuilla varustettua

ruoskaa, niin että lyönnit tuntuvat, sillä vitsa lapsen viisahaksi, ja

sellaisen ylhäisen naisen kuin Dulcinea Tobosolaisen vapautta ei osteta

niin huokealla hinnalla. Sanchon tulee myös muistaa, että hyvät työt,

jotka suoritetaan veltosti ja laimeasti, eivät ole ansiollisia eivätkä

minkään arvoisia.[3]

Siihen vastasi Sancho:

— Antakoon teidän korkeutenne minulle jonkin sopivan ruoskan tai

pampun, niin kyllä minä sillä itseäni peittoan, kun se vain ei tee

kovin kipeätä; teidän armonne näet tulee tietää, että minulla, vaikka

olenkin maatiaismies, on hipiä pikemmin pumpulia kuin aroheinää, eikä

sentään passaa, että pieksen itseni riekaleiksi toisten tähden.

— Olkoon menneeksi; — vastasi herttuatar — minä annan teille huomenna

ruoskan, joka teille hyvin sopii ja sopii myös teidän hienoon

hipiäänne, aivan kuin ne molemmat olisivat sisaruksia.

Siihen sanoi Sancho:

— Rakas armollinen rouva, teidän korkeutenne tulee tietää, että

olen kirjoittanut kirjeen eukolleni Teresa Panzalle kertoen hänelle

kaikesta, mitä minulle on tapahtunut lähdettyäni hänen luotaan;

minulla on kirje täällä povessani eikä siitä puutu enää muuta kuin

allekirjoitus. Pyytäisin nyt teidän suuriälyisyyttänne lukemaan sen,

sillä minusta tuntuu, että se sopii hyvin käskynhaltian tyyliin,

tarkoitan siihen tapaan, miten käskynhaltioitten tulee kirjoittaa.

— Kuka sen on sommitellut? — kysyi herttuatar.

‒ Kuka muu sen olisi sommitellut kuin minä vaivainen syntinen itse? —

vastasi Sancho.

‒ Entä oletteko itse sen kirjoittanutkin? — kysyi herttuatar.

— Mitä vielä; — vastasi Sancho — enhän minä osaa lukea enkä kirjoittaa,

vaikka puumerkkini kyllä osaan piirtää.

— Katsotaan; — sanoi herttuatar — te varmaan osoitatte siinä eteviä ja

päteviä luonnonlahjojanne.

Sancho veti povestaan avoimen kirjeen, herttuatar otti sen ja huomasi

sen sisältävän seuraavaa:

Sancho Panzan kirje vaimolleen Teresa Panzalle.

»Vaikka selkähäni sain, herroiksi ma kuljin vain»; jos minulla nyt

on hyvä saari hallittavana, niin hyvät paukut se minulle maksoi.

Tätä sinä et tietenkään nyt ymmärrä, Teresa kulta; mutta kuulethan

toiste. Sinun tulee tietää, Teresa, että olen päättänyt, että

sinun tulee ajaa vaunuissa, mikä on niinkuin olla pitää, sillä

muunlainen meno se on kuin nelinkontin ryömimistä. Sinä olet

käskynhaltian rouva; katsohan, uskaltaako kukaan juoruta sinusta

takanapäin! Minä lähetän sinulle tässä viheriän metsästyspuvun,

jonka armollinen rouva herttuatar on minulle lahjoittanut; korjaa

se niin, että siitä tulee hame ja liivi tyttärellemme. Isäntäni Don

Quijote, mikäli olen näillä kulmilla kuullut sanottavan, on viisas

hullu ja hupainen vähäjärkinen, ja sanotaan, etten minä ole paljon

häntä huonompi. Me olemme käyneet Montesinon luolassa, ja viisas

Merlin on saanut minut käsiinsä, jotta minä päästäisin lumouksesta

Dulcinea Tobosolaisen, jota siellä kotipuolessa sanotaan Aldonza

Lorenzoksi. Kolmellatuhannellakolmellasadalla raipalla, jotka minun

tulee itselleni antaa, siitä luvusta vähentäen viisi, hän pääsee

lumouksestaan niin vapaaksi kuin äiti, joka hänet synnytti. Älä kerro

tästä mitään kenellekään, sillä jos panet kalusi katseltavaksi, niin

toiset sanovat, että se on valkoinen, ja toiset, että se on musta.

Muutaman päivän päästä minä lähden käskynhaltianvirkaan ja lähden

sinne vakavasti aikoen tehdä rahaa, sillä minulle on sanottu, että

kaikki uudet käskynhaltiat lähtevät virkaansa samaa toivoen; minä

otan siitä hiukan pohtia ja lähetän sinulle sitten tiedon, pitääkö

sinun tulla luokseni vai ei. Harmo voi hyvin ja lähettää sinulle

paljon terveisiä, enkä minä aio sitä jättää, vaikka tekisivät minusta

Suurturkin. Valtiattareni herttuatar suutelee tuhat kertaa käsiäsi;

lähetä sinä hänelle kaksituhatta suudelmaa; ei näet ole olemassa

mitään, mikä maksaa vähemmän ja on huokeampaa, kuten isäntäni sanoo,

kuin sievä ja sovelias käytös. Jumala ei ole sallinut minun löytää

toista matkalaukkua, jossa olisi ollut toiset sata dukaattia, niinkuin

taannoin; mutta älä siitä huoli, Teresa kulta, sillä ei se pala,

joka tornissa soittaa, ja käskynhaltianvirassa kaikki kyllä lopulta

selviää; mutta suurta huolta on minulle tuottanut, että minulle

sanotaan, että jos kerran sitä koetan, en voi enää haluani hillitä,

ja jos niin on, niin asia ei käy minulle kovin huokeaksi, vaikka

saavathan ne rujot ja rammatkin almuja hyvän virkatalon verosta, niin

että sinä tulet rikkaaksi tavalla tai toisella ja elät kuin pellossa.

Jumala sitä onnea sinulle suokoon niinkuin hän voi ja antakoon minulle

terveyttä ja hyvää vointia sinua palvellakseni. Annettu tässä linnassa

heinäkuun 20:nä 1614.

Sinun miehesi, käskynhaltia

Sancho Panza.»

Kirjeen luettuaan herttuatar sanoi Sancholle:

— Kahdessa seikassa kelpo käskynhaltia on hiukan harhateillä.

Ensinnäkin siinä, että hän sanoo tai antaa ymmärtää, että hänelle on

annettu maaherrakunta niistä ruoskaniskuista, jotka hänen tulee antaa

itselleen, vaikka hän kieltämättä hyvin tietää, että puolisoni herttuan

sen hänelle luvatessa kukaan ihminen ei aavistanut mitään semmoisesta

lihankidutuksesta; toinen seikka on se, että hän osoittautuu

kirjeessään kovin ahneeksi, ja minä toivon, ettei käy ohraisesti;

sillä ahneus pussin puhkaisee, ja ahne käskynhaltia hallitsee huonosti

oikeutta.

— En minä sitä tarkoita, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja jos

kirje ei teidän armonne mielestä ole semmoinen kuin sen pitää olla,

niin ei muuta kuin revitään se ja tehdään uusi, vaikka mahdollista on,

että siitä tulee huonompi, jos se jätetään minun oman pääkoppani varaan.

— Ei, ei; — vastasi herttuatar — tämä on hyvä, ja minä haluan näyttää

sen herttualle.

He lähtivät nyt puutarhaan, missä oli määrä aterioida sinä päivänä.

Herttuatar näytti Sanchon kirjeen herttualle, jota se kovin huvitti.

Sitten aterioitiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois ja oli

nautittu hyvä kotva Sanchon hupaisista jutuista, kuultiin yhtäkkiä

ylen surullinen huilun ääni ja kumean ja epävireisen rummun pärinä.

Kaikki näyttivät säikähtävän tätä soraäänistä ja sotaista musiikkia,

varsinkin Don Quijote, joka siitä kävi niin levottomaksi, että tuskin

voi pysyä paikoillaan; Sanchosta ei ole muuta sanottavaa kuin että

pelko ajoi hänet tavalliseen pakopaikkaan, nimittäin herttuattaren

viereen tai hänen hameensa taakse; kuuluva ääni näet oli tosiaan ylen

surullinen ja alakuloinen. Kaikkien jännittyneinä odottaessa nähtiin

puutarhaan tulevan kaksi miestä, molemmat surupuvussa, joka oli niin

pitkä, että viisti maata, ja tulijat löivät kahta suurta rumpua, jotka

nekin olivat mustalla kankaalla päällystetyt. Heidän vieressään asteli

pillipiipari, hänkin sysi- ja pikimusta samoinkuin toiset. Näiden

kolmen jäljessä tuli jättiläismäinen hahmo, pikemmin kääritty kuin

puettu mustaan kaapuun, jonka laahus oli suunnattoman pitkä. Kaapua

kiersi vyötäisillä ja yli rinnan hankkilus, sekin musta, ja siitä

riippui valtavan suuri mustakahvainen ja -huotrainen käyrämiekka. Hänen

kasvojaan peitti läpinäkyvä musta huntu, jonka takaa paistoi tavattoman

pitkä lumivalkoinen parta. Hän asteli rumpujen äänen tahdissa erittäin

arvokkaasti ja tyynesti. Sanalla sanoen: hänen suuri kokonsa,

juhlallinen käyntinsä, mustuutensa ja saattueensa todella saattoivat

säikähdyttää kaikkia, jotka hänet näkivät tietämättä, kuka hän oli.