Ei ollut enää sota, mutta ei ollut vielä rauhakaan, jonkunlainen
turvaton aselepo vain, eikä tiennyt, milloin saattoi petollinen
vastustaja taaskin syödä sanansa ja lähettää salakavalan joukon niskaan.
Olin erään toverini kanssa äärimmäisenä partiona idässä, ei
sotamielellä sillä kertaa, vaan hankkimassa nääntyville hevosillemme
ruokaa, heiniä, joita Suomen puolelta ei tullut riittävästi. Niin
läksimme Lieksanjärven toisella puolen olevaan Tsholkan kylään tekemään
heinäostoksia joukko-osastollemme Repolassa.
Ostot teimme, ja ensi hätään alkoivat ukot jo aamupimeässä valjastella
hepojaan heinäaumojen viereen, sillä kiirettä oli pidettävä. Me kaksin
riensimme jalkapatikassa neljän tunnin polkutaipaleen päässä olevalle
veneellemme ehtiäksemme Repolaan ennen hevosmiehiä, joiden täytyi
kiertää järven pohjoispuolitse, kenties aina Omeliaan saakka riippuen
siitä, mitenkä lahdet olivat jäätyneet.
Sillä silloin oli jo täysi rekikeli sikäläisillä teillä, mutta
Lieksanjärvi aaltoili vielä vapaana, ja sen turvin olimme
uskaltautuneet tälle venematkalle.
Päivä kului, ja tuuli alkoi vonkua nurkissa. Kakon talossa, jonka
rannassa veneemme oli, varoitettiin meitä lähtemästä järvelle, kun
lyhyt marraskuinen päivä loppuisi jo matkamme puoliväliin, mutta minkä
me olimme päättäneet, sen teimme myöskin.
Sitäpaitsi meillä oli myötätuuli, ja mitä pitemmälle rannasta pääsimme,
sitä nopeammin veti myös pikkuinen keulapurje, jonka jotenkuten olimme
saaneet kuntoon, ja Kakon ranta häipyi nopeasti näkyvistä.
Mukanamme veneen keulassa oli kolme kotieläintäkin, nimittäin kaksi
vasta ostamaamme pystykorvaa sekä karhunpentu, niinikään Tsholkasta
ostamamme. Ne olivat alkumatkalla ärtyisiä toisilleen, mutta kun
aavalle tultuamme kylmä tyrsky löi laidan yli kastaen turkin, niin
mielikin vähitellen heltyi, ja pian ne kiipesivät veneen äärimmäiseen
kokkaan, jonne olimme järjestäneet öljykankaan peitokseen. Siellä
ne nyt kuorsasivat väristen kippurassa, eikä ollenkaan himoittanut
vihoitella, sillä jäätyvä vesi aavalla on pelottavin vihollinen, ja se
taltuttaa sisun.
Pakkanen yhä yltyi, ja vesi tosiaan jäätyi laineen harjalla muodostaen
jäähileitä vedenpinnalle. Ne olivat vain pieniä ja hauraita, jotka
sulivat sormien välissä niitä koeteltaessa, mutta ne lisääntyivät ja
kasvoivat joka hetki. Kohta tuntuivat ne hankaavan veneen laitoja,
hidastuttivat kulkua, ja kun pääsimme kahden saaren väliseen
salmekkeeseen, jäimme aivan paikoillemme.
Repolan tulet tuikkivat jo selän vastaisella rannalla, ja päätimme
yrittää soutamalla, mutta olimme jäädä aivan pääsemättömiin. Sillä
airo ei ottanut enää sauvomallakaan, saati sitten soutamalla, ja
hädin tuskin pääsimme lähimmän saaren rantaan, jonne vedimme veneemme
vaatteet likomärkinä. Molemmat koirat olivat niin kankeina, että vasta
hieromalla saimme ne liikkeelle. Karhu pääsi rannalle omin voimin, vaan
tällä kertaa sitä ei tarvinnut pakenemisen pelosta taluttaa, se seurasi
kiltisti jäljessämme etsiessämme pimeässä autiota kalamajaa, jonka
tiesimme siellä olevan.
Kalamajan löysimmekin kohta, ei tosin mitään talvihuvilaa, vaan oli
siinä kuitenkin pieni kiuas. Sisäseinästä otimme sytykkeet, kelosta
haloimme tervaksia ja kohta räiskyi majassamme kirkas valkea. Tunsimme
olomme perin kotoiseksi paitsi ruuan suhteen, sillä sitä ei meillä
ollut.
Satuimme päivällä näet Kakon taloon juuri, kun perhe nautti
puolipäiväateriaansa ja näimme, mitä he söivät. Ateriaan kuului
jonkunlaista haisevaa kalalientä sekä pikimustaa pettuleipää, joka
mureni käsissä ja muodosti suussa karvaan palan, jonka vain väkisin sai
niellyksi. Se ajanmittaan pilasi jo aikuisenkin sisukset, saati sitten
pikkulasten, joita talossa oli moniaita.
Repuissamme oli vielä parisen kimpaletta sotilasleipää, senaikuista
akanaista ja piikkistä, mutta kuitenkin viljaa ja herkkua tämän
pettuleivän rinnalla. Ne olivat viimeiset eväät paluumatkaamme varten,
mutta nähdessämme tämän surkeuden, kaivoimme ne esille ja jaoimme
palasen kullekin lapselle; — mehän kerkiäisimme jo illaksi Repolaan.
Enkä ole leivänpalan vielä milloinkaan nähnyt suurempaa riemua
nostavan. Lapset olivat aivan kuin sekapäisiä, sillä nuorimmat eivät
olleet tällaista leipää vielä kertaakaan maistaneet, emäntä itki, tuli
meitä kädestä kiittelemään ja sanoi, että »jumalainen se nämä vierahat
tänne lähetti.»
Niinpä me nyt kalamajassamme olimme aivan ilman leipää tai särvintä
märkinä ja nälkäisinä, mutta olihan mielemme sentään tyytyväinen siitä,
että olimme voineet viimeisillämme joitakin osattomia ilahuttaa.
Mutta teelehtiä meillä oli — tosin vähän tupakan sekaisia — sekä repun
nurkkaan unohtunut annos likaista sokeria, ja niiden varaan järjestimme
elämämme tulevan yön ajaksi. Lisäsimme tervaksia uuniin, vähitellen
vaatteet kuivuivat, ja mieli virkistyi. Koirat ja karhunpentu
eivät pyytäneet mitään, ne kuorsasivat kukin nurkassaan, me taas
havuvuoteella tulenvälkkeessä lojuimme teetä särpien ja tupakoiden.
Kohtaloamme emme surreet, sillä myrsky oli tauonnut, pakkanen kiristyi,
ja tiesimme aamulla salmien yli pääsevämme jäitse mantereelle.
Kuitenkaan ei uni tullut silmään, vaan kun tarinan alkuun päästiin,
niin juttu liittyi toiseensa, ja silloin yön hetkinä kertoi toverini
minulle seuraavan tarinan. En tiedä kertoiko hän itsestään vaiko
jostain toisesta, se oli kuitenkin _Sinikan tarina_.