Tuisku takoo akkunaa. Se on purevaa, pistävää, se etsii joka rakosen ja
tunkee sinne, tuntuu kuin heittäisi hiekkaa ruutua vasten.
Vinkuen tulee se aukean pellon poikki, tapaa kyläryhmän ja kuin
hämmentyneenä pysähtyy odottamattomaan esteeseen. Ulvahtelee
puhelinlangoissa ja nurkissa, pyörittelee lunta rakennusten solissa, ja
kun ei läpi pääse, löytää lopulta ylitse kasvattaen korkeat nietokset
suojapuolelle. — Kiittää ken tällaisella ilmalla saa pysyä lämpöisissä
suojissa.
Kylän reunassa, aukean pellon laidassa on punaiseksi maalattu talo,
matala, uinuvan näköinen.
Aukeanpuoleisessa nurkkakamarissa tuikkaa tuli; se on tuikkinut sieltä
jo niin monta yötä, ettei myöhäinen kulkijakaan sitä ihmettele. — Se
kuuluu asiaan niinkuin tähti pakkasyön taivaalla.
Aukean poikki tuopi maantie, kapeaksi nietostunut. Ei kuulu nyt tieltä
kulkusten kilinää, ei näe jalankulkijoita, tuisku siellä vaan yksin
myllertää, aitavieriltä keskemmälle tietä teräväsärmäisiä nietoksia
kasaa.
Kuitenkin joku; nietosten välissä kahlaa hintelä olento, valoa kohti
tavottaa. — Kuinka lieneekin uskaltanut tällaisessa myräkässä matkalle.
Lähenee jo valoa, kahlaa tieltä ikkunalle. Koettaa tirkistää sisään,
mutta jäähileet välissä peittävät näön, muodostavat kauniita kuvioita
ruutuun. Napauttaa sitten varovasti akkunaa ja kiertää nurkan ympäri
pihan puolelle ovelle. Värisee ja odottaa siinä hetken. Sitten kuuluu
askeleita porstuasta, haka raksahtaa, jäinen ovi pahasti narahtaa ja
avautuu senverran, että tulija siitä pääsee livahtamaan pimentoon. —
Taas tuiskuaa pihatto tyhjänä, jäljet peittyvät nopeasti.
Pimeässä porstuassa tarttuu kaksi vankkaa käsivartta tulijaan ja
avaaja saattaa hänet pimeiden huoneiden kautta nurkkakamariin, josta
avoimeksi jätettyjen oviaukkojen kautta loistaa valoa. Sinne saattaja
vie saaliinsa, auttelee lumiset vaatteet päältä ja katselee vierastaan:
»Tulithan, Sinikka, en luullut, että tällaisessa ilmassa hirviäisit
lähteäkään.»
»Tottahan tulin. Näin iltapäivällä kun ajoit ohitse ja arvasin
löytäväni sinut kotona. Mutta ethän suutelekaan minua.»
»Suutelenhan, Sinikkani, katselen vain ensin noita kiharoitasi, joilla
lumihiutaleet sulavat niinkuin kaikki, mikä tulee sinun lähellesi.»
Ja hän koppasi tytön syliinsä, suuteli hänen kiharoitaan, silmiään ja
suutaan kauan ja tulisesti, niinkuin se, jonka joka solu värisee toisen
kaipauksesta.
»Päästä jo», huohotti tyttö, »sinähän vallan runtelet minut, sinä
Tulisukkani.»
»Minä rutistan sinut niin lähelle itseäni, että meitä on vain yksi,
että sinä olet aina minussa ja minä tunnen aina huulesi lähelläni»,
sanoi toinen ja kantoi tytön keinutuoliin.
»Istu Sinikka ja kerro, mitä uutta on poissaollessani sattunut», sanoi
hän sitten istuutuen pöydän viereen ja sytyttäen savukkeen.
Huone, jossa he olivat, näytti palvelevan sekä työhuoneena että
makuusuojana. Akkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä täynnä papereita
ja kirjoitusneuvoja, keskellä pöytää vihreäkupuinen öljylamppu.
Nurkassa lengotti valtaisa kasa kirjoja ja nippuihin sidottuja
asiapapereita — kirjakaapin puutteessa sinne ladotut —, toisen seinän
valtasi leveä sänky, jossa punakukkaisella peitteellä varustettu vuode
odotteli, kolme neljä tuolia vielä lisäksi, muutamia karttoja ja
väripainoksia seinällä, — siinä huoneen kalustus, oikea nuorenmiehen
asunto.
»Ethän lähtenytkään jahdille, kuten uhkasit», sanoi keinutuolissa
istuva tyttö. »Minä jo niin pelkäsin, kun sanoit viikon viipyväsi rajan
takana.»
»En lähtenyt, toiset menivät viime yönä kahdella hevosella. Minulle
tuli tärkeämpää.»
»Sinulla on aina noita kirjoittelemisia; enkö minä voisi sinua auttaa?»
»Ethän sinä, Sinikka, näistä, kyllä minä tämänvertaiset itsekin
kerkiän.»
»Kuulehan Tulisukkani, kuinka minä olen nyt ajatellut. Sinä muutat pois
tästä täysihoidosta; minä tiedän jo, mistä saat vuokrata kamarin ja
keittiön, ja sitten minä tulen sinulle ruokaa laittamaan. Minä en pyydä
penniäkään palkkaa, en mitään, kunhan vaan saan olla aina sinun luonasi
ja lupaat rakastaa minua.»
»Minä rakastan sinua joka paikassa ja aina, mutta kuulehan nyt,
Sinikkani, minun täytyy matkustaa pois, kauas.»
»Minnekkä, saanhan minä tulla mukaan?»
»Ei, Sinikkani, sinun täytyy jäädä tänne, sinä et voi mitenkään tulla
mukaan.»
Tyttö hypähti tuolilta, ja kyyneleet kimmelsivät silmissä. Hän meni
pöydän luo, istuutui toisen polvelle ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
»Sinähän olet aina pyytänyt, että antaisin sinulle pojan.»
»Niinhän olen pyytänytkin, ja kun tulen takaisin, niin sittenhän sen
annat.»
»Mutta kuulehan, mitä supatan.» Hän kuiskutti jotain toisen korvaan.
»Älä höpise.»
»Totta se on, tiedänhän minä, muistatko silloin — —»
»Oi saakeli», pääsi toiselta, mutta samalla hän kietoi tytön
tukahuttavaan syleilyyn, niin intohimoiseen, kuin olisi hänet vasta nyt
löytänyt.
»Minne sinä menet?» sai tyttö lopulta kysytyksi.
»Sitä ei ole lupa ilmoittaa kenellekään.»
»Eikö minullekaan?» kysyi tyttö, ja kyyneleet nousivat uudelleen
silmiin.
»Niin tosiaan, sinulle minä saan sen sanoa, ja sinulle minun se täytyy
sanoa. Kuulehan kun kuiskutan — — —»
»Mutta sinä kuolet sinne, ne ampuvat siellä Tulisukkani, sinä et saa
lähteä.»
»Minun täytyy. Ei Tulisukkaasi siellä kukaan ammu, hän tulee vielä
Sinikkansa luo takaisin.»
»Milloin tulet, viivytkö kauankin?»
»En kauan viivy, muutaman kuukauden ehkä, sitten tulen taas Sinikan
luo.»
»Onko sinun sitten aivan pakko mennä?»
»Pakkoa ei ole, mutta en voi jäädä tännekään.»
»Etkö Sinikan ja pojankaan vuoksi?»
»Mutta Sinikkani, minähän tulen takaisin, jaksaahan Sinikka vuottaa
muutaman kuukauden.»
»Vuotanhan minä, mutta se on niin vaikeata. Ja kun varmasti tietäisin,
että saan Tulisukkani takaisin.»
»Saat, saat varmasti, luota minuun. — Mutta istuhan hetkeksi tuohon
vuoteen laidalle tai pane lepäämään, siksi kuin saan nämä liikkeen
paperit kuntoon.»
»Milloin sinä sitten lähdet?»
»Huomenna.»
»Jo huomenna! Onko tämä sitten viimeinen yö, jonka saan olla
Tulisukkani luona?»
»Viimeinen on. Huomenna täytyy välttämättä lähteä. — Mutta nyt minun
täytyy ruveta kirjoittamaan, enhän voi papereita tällaisiksi jättää. Ei
tämä vie kuin puolen tuntia.»
Tyttö nousi huoahtaen ja istuutui pöydän toiselle puolen. Siitä
katseli, kuinka toisen kynä rapisi paperilla, mutta ei uskaltanut
puhua mitään. Siinä oli niin monenlaisia kyniä ja pulloja pöydällä.
Hän katseli niitä ja koetteli, kastoi pulloonkin ja alkoi raapustaa
edessäänolevalle paperille —.
Hetken kuluttua nostaa toinen päätään: »Mitä sinä kirjoitat, mihin sinä
kirjoitat? Herra Jumala, olet töhrinyt firman paperit, joiden aamulla
piti postiin: anna tänne se.»
Säikähtyneenä ojentaa tyttö paperin pöydän yli, ja vedet kihoovat
silmiin: »Anna anteeksi, en minä tiennyt − −».
Toinen tempaisee paperin ja lukee. Siihen on tottumattomalla käsialalla
kirjoitettu:
»Sinikka antaa pojan Tulisukal—», siihen oli keskeytetty.
Hän kiertää pöydän ympäri, pujottautuu toisen syliin ja pyytää:
»Älä ole vihainen, että tein tyhmästi. En minä tiennyt sitä niin
tärkeäksi; ja kun minä vain ajattelin sitä − −.»
»Älä itke, Sinikkani, ei se niin tärkeä ollutkaan; minä kirjoitan
vaikka kymmenen tällaista paperia uudelleen ja pidän tämän sinulta
muistona. Olin paha ja tyly, anna anteeksi. Mitä me näistä papereista
enää? Nyt sinä olet väsynyt ja minä vien sinut sänkyyni. Lepää siinä
niinkauan kuin minä vielä vähän kirjoittelen. Sitten minä herätän.»
Ja hän kantoi tytön vuoteelleen ja peitti sillä punakukallisella
peitteellä ruveten uudelleen selvittelemään papereitaan ja numeroitaan.
— Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa paperilla — — —.
»Eikö niin, Tulisukka»? sanoi tyttö hetken kuluttua. »Sittenkun tulet
sieltä takaisin, niin vuokraat sen kamarin ja keittiön, ja sitten minä
muutan sinne kanssasi asumaan ja — poju?»
»Tehdään niin, mutta eihän tiedä, vaikken tänne enää jäisikään asumaan.»
»Mutta tulethan minut täältä kuitenkin noutamaan, ethän jätä minua
yksin?»
»En jätä, noutamaan tulen; mutta nuku nyt, Sinikka, niin minä saan nämä
työt valmiiksi.»
»Minä odotan.»
Taas kului hetkinen ja paperit vain kahisivat, kynä juoksi rivejä
pitkin. Seinän takana löi vanha kello puolituntisen.
»Kuule, Tulisukka, tuleeko sinusta sitten oikein upseeri?»
»Tottakai, oikein kaluunoiden ja polettien kanssa, niinkuin tuolla
asemasantarmilla.»
»Mutta sitten et sinä enää huolikaan minusta etkä pojusta.»
»Huolin, varmasti huolin ja tulen noutamaan.»
»Rakastatko myös niinkuin nytkin, etkä vain pakosta tule.»
»Rakastan Sinikka, aina rakastan; mutta nuku nyt.
»Minä odotan enkä häiritse enää.»
Hetket kuluivat, ja vuoteelta seurasi kaksi kirkasta sinistä silmää
pöydänvieressä istujan liikkeitä. Sitten ne vähitellen painuivat
umpeen, ja kuului vain tasainen hengitys − −.
»Jopa taisi Sinikka nukahtaa», arveli pöydän vieressä istuja ja alkoi
keräillä papereitaan nippuihin, joihin jokaiseen kirjoitti lähemmät
niiden suhteen vaadittavat toimenpiteet. »Sittenhän jälkeentulijalleni
on helpompi päästä alkuun», arveli hän nippuja nurkkapinolle
järjestellessään.
* * * * *
Ulkoporstuan jäinen ovi rämähti, seinän takana löi vanha kello kuusi
kertaa. Oli pimeä, mutta jossain ulkona paloi lamppu ja muodosti
himmeän akkunankuvan vastakkaiselle seinälle.
»Herää jo, Sinikka, kello on kuusi, ja talossa tekevät nousua.»
»Anna minun vielä hetken viipyä, täällä sinun luonasi on niin lämmin
olla. Nythän on vielä pimeä, eikä kukaan näe, vaikka lähden vähän
myöhemminkin.»
»Viivy, Sinikkani, enhän sinua tahdo luotani pois häätää; itseäsi vain
ajattelin. Vaikka ikäni vierelläni pitäisin.»
»Syleile minua vielä kerran, minua ja poikaasi, tämähän on viimeinen
kerta niin pitkästä aikaa.»
Ja tyttö kietoi kätensä toisen kaulaan, veti hänet lähemmäksi ja
imeytyi kiinni niinkuin ei koskaan olisi tahtonut siitä irtautua.
Talossa liikuttiin, ulkona kilahti kulkunen, kun he molemmin pujahtivat
narahtavasta porstuanovesta pihamaalle ja siitä narskuvalle maantielle.
Tuisku oli asettunut, taivaalla värähtelivät kirkkaat tähdet, pureva
viima vain ylti yli aukean.
»Minä saatan Sinikkaani kotiin saakka ja autan yli nietoksien.»
»Nietokset sulavat, kun Tulisukkani käy vierelläni.»
»Minä kannan Sinikkani, jos upottaa.»
»Kunpa jaksaisit kantaa läpi elämäni, minä en yksin jaksa.»
»Kestä Sinikkani; ennenkuin syksyllä uusi lumi sataa, olen minä taas
luonasi.»
He kääntyivät valtatieltä kapeammalle syrjätielle, tulivat yli aukean
metsikönlaitaan, jossa lumisten mäntyjen välissä häämöitti rakennuksia.
Ohi niitten he astuivat syvälle metsään ja pysähtyivät viimein
pienehkön tiepuolessa olevan mökin kohdalle. Mökin akkunoista loisti
valo.
»Miksi en minä ole koskaan saanut tulla Sinikan kotiin?»
»Siellä on niin pientä ja yksinkertaista. Ja sitten kun siellä on
isä ja veli. Emme saisi koskaan olla kahden. Sinun luonasi on niin
rauhallista, kukaan ei meitä siellä häiritse.»
»Täältä minä tulen sitten Sinikkani noutamaan, kun palaan.»
»Sinikka odottaa joka päivä. Tuokon metsänpuoleiseen akkunaan naputa
sitten, niinkuin minäkin sinun akkunaasi, ja minä tulen avaamaan.»
»Näkemiin, Sinikka.»
»Näkemiin, Tulisukka. Muista meitä aina.»
* * * * *
Taas purkaa taivas lumiaan, taas ulvoo pureva viima nurkissa,
vonkuu puhelinlangoissa ja aidan vieriltä kerää keskemmälle tietä
teräväsärmäisiä nietoksia.
Raskas tavarajuna saapuu huokuen asemalle, pyörät kitisevät pakkasessa,
ketjut kolahtelevat.
Junan ainoasta matkustajavaunusta hypähtää lyhyeen turkkiin puettu
mies, kiiruhtaa yli ratapihan ja häviää pimeälle, kylään johtavalle
tielle.
Tuuli ryöpsähtää vastaan, teräviä jäähileitä iskee kasvoihin, ja on
pakko nostaa korkea kaulus poskien suojaksi.
»Juuri samanlainen ilma kuin vuosi sitten, silloin viimeisenä
iltana», puhelee kulkija itsekseen tarpeessaan eteenpäin puolisääreen
ulottuvassa pehmeässä lumessa.»
»Lieköhän Sinikka jaksanut vuottaa?» jatkaa, hän ajatuksissaan
poiketessaan valtatieltä yli aukean johtavalle syrjätielle, joka vie
sinne mäntymetsään. »Ja mitenkähän se — poika?» Rinnassa hytkähdyttää
niin omituisesti.
Hän kiiruhtaa yli aukean, saapuu mäntymetsään, sivuuttaa ne ensimäiset
rakennukset ja painuu yhä syvemmälle, jossa viima ei ole enää niin
ankara, ja jossa lumihiutaleet putoilevat miltei kohtisuoraan.
Jo tuikahtaa valo sieltä maantienposkeisesta mökistä, tuikahtaa niin
lämpöisesti ja kuin kutsuen. Toiset asumukset ovat pimeinä, mutta
täällä näytään vielä valvovan.
»Onhan Sinikka vuottanut, jos kauan viivyinkin», sanelee hän
pysähtyessään mökin kohdalle.
»Tuohon metsänpuolimmaiseen hän käski naputtaa, niinkuin hänkin»,
muistelee vielä mielessään ja ottaa jo askeleen akkunaa kohti; mutta on
niinkuin ei uskaltaisi, on niinkuin joku kieltäisi.
»Siellä on isä ja veli», sanoo hän ääneen. »Pelkäänkö minä niitä? Vai
kuka minua kieltää Sinikkani luo menemästä?»
Hän kahlaa metsänpuoleisen akkunan luo, napauttaa kaksi kertaa ruutuun
ja rientää sitten ovelle.
Kohta nostetaan salpa sisäpuolelta, ja oviaukossa häämöittää hento
olento yöpukeissaan.
»Sinikka!»
»Tulisukka!»
Hän hypähtää porstuaan ja sulkee syliinsä värisevän tytön.
»Jaksoithan odottaa, Sinikkani.»
»Viivyit liian kauan. Joka ilta, joka yö olen vuottanut ja aina
hukkaan. Mutta tulithan kuitenkin.»
»Tullut olisin jo aikaisemminkin, vaan en päässyt. Sieltä ei lähdetä,
milloin itse haluaa. Onko isäsi kotona?»
»Isä on yötöissä tehtaalla.»
»Entä veljesi?»
»Veli on Muurmannilla rautatietöissä. Olen aivan yksin kotona.»
»Sittenhän saankin olla kahden Sinikkani kanssa.»
He sulkivat oven ja astuivat tupaan, pieneen, kodikkaaseen.
»Miksi viivyit, Tulisukkani, niin kauan, mikset tullut silloin kuin
lupasit?»
»En voinut itse määrätä tuloani, monta oli tunturia matkalla, monta
vettä välissä, monen herran komennettavana. Nytkin olen vain pikimältä
käymässä.»
»Taasko lähdet, enkö vieläkään saa sinua pitää?»
»Et vielä tällä kertaa. Sota kestää kauan, mutta luultavasti kesällä jo
pääsemme. — Mutta, Sinikka, annoitko minulle pojan, niinkuin lupasit?»
»Annoin, vaan et tullut omaasi perimään.»
»Missä hän on nyt?»
»Ei hän ole täällä enää.»
»Missä hän on? Onko hän kuollut?»
»On.»
»Milloin? Miten?»
»Hän kuoli minun työssä ollessani. Täytyyhän minunkin tehdä työtä.»
»Sinikka, katso minuun, sano minulle, miten minun poikani kuoli.»
»En minä tiedä.»
»Tapoit, saatana, minun poikani», karjaisi mies ja tarttui rautakourin
tytön paljaisiin käsivarsiin. »Muuten tietäisit ja rohkenisit katsoa
silmiini.»
»Niin tapoinkin, ehollani tapoin», kiljahti tyttö ja riuhtaisi itsensä
irti. »Lupasit tulla ennen lumen tuloa; miksi et tullut, miksi et
pitänyt sanaasi? Isä uhkasi ajaa maantielle, kylällä pilkattiin.»
»Voi sinua kurjaa, voi minua vieläkin kurjempaa! Minun syytänihän
tämä kaikki. Miksen saattanut vaikka karata sieltä jo syksyllä, tai
tulla kesällä, kun olisi vielä päässyt? En omaa poikaani saanut nähdä.
Sinikka − −» Mies istui sängynlaidalle ja nyyhkytti kuin lapsi.
»Tulisukkani, koskiko se sinuun niin?»
»Mene pois!»
»Kuule, Tulisukkani!» tyttö ryömi polvillaan sängyn viereen. »En minä
häntä tappanut, sinua kiusatakseni vaan sanoin. Enhän olisi voinut
poikaamme tappaa, vaikka itse olisin nälkään kuollut. Uskothan minua,
kuule, uskothan? Minä vaan olin niin katkera, kun sinua ei kuulunut.
Jos tietäisit ne tuskan illat, kun sinua odottelin, ja minä olin niin
yksin, niin yksin − −.» Hän ratkesi valtoimeen itkuun syleillen miehen
lumesta sulavia saappaita.
»Uskothan Tulisukkani, en minä häntä tappanut, vaikka ne niin sanovat»,
nyyhkytti hän.
Mies veti tytön syliinsä. »Uskonhan minä, Sinikkani, kun sinä sen
sanot. Minun syytänihän tämä kaikki on. Älä itke, tyttö, kerro minulle,
kuinka se tapahtui.»
»Kiitos, Tulisukka, että uskot minua, kukaan ei ole vielä minua
uskonut. Minä annan sinulle toisen pojan, jos tahdot, vaikka kuinka
monta, kunhan sinä vain et epäile minua.»
»Enhän toki epäile, mutta kerro.»
»Poju sai raakaa lehmänmaitoa, ja siihen se kuoli.»
»Lehmänmaitoa, eikö sinulla itselläsi sitten ollut?»
»Kyllä oli, mutta säästin sen sinulle.»
»Sinikka, sinä valehtelet!»
»Enpä. Kuule kun kerron. Täytyihän minun jotain ansaitakin, kun
isä joka päivä uhkasi ajaa tielle, ja sitten sain työtä tehtaassa.
Silläaikaa hoiti pojua tämä naapurin Liisa, ja minä aina laitoin
hänelle pullon valmiiksi lehmänmaitoa poissaoloajakseni. Sitten saimme
Partalasta raakaa maitoa, ja aamulla pimeässä lienen ottanut pojun
pulloon väärästä astiasta. Kun illalla tulin kotiin, oli poju kuollut.
Raaka maito oli muuttunut juustoksi ja tukahuttanut, tai jotain
sellaista se lääkäri puhui, en minä ymmärtänyt. Minä itkin monta päivää
ja olisin niin mielelläni itsekin kuollut, mutta minä odotin sinua joka
ilta, — sinähän lupasit tulla jo syksyllä. Eikä minulla ollut ketään,
kun pojukin vietiin hautuumaalle — — —»
»Sinikka raukka, sinä olet saanut paljon kärsiä minun tähteni.»
»Mutta nythän olet taas minulla ja nyt on kaikki hyvin. Ethän enää jätä
minua. Minä annan sinulle toisen pojan, jos jäät luokseni. Lupaathan?
Olethan sama Tulisukka kuin ennenkin? Rakastathan minua vielä niinkuin
silloin?»
»Enhän voi olla Sinikkaani rakastamatta, mutta minun täytyy taas mennä.
Sitten joskus, — en tiedä itsekään, milloin, — palaan luoksesi.»
»Ota minut mukaasi, otathan, eihän siellä kukaan tiedä, kuka minä olen.
Älä jätä minua tänne, minä pelkään.»
»Älä itke, Sinikkani; sinähän vallan väriset, minä peitän sinut tuonne
lämpöiseen, muuten vilustut ja kuolet, ja kuka silloin on Tulisukkaa
vastaanottamassa, kun hän ensikerran saapuu.»
Ja hän peitti vällyihin vapisevan tytön, sovitti pään pielukselle ja
silitteli karhealla kädellään hänen polttavia ohimoitaan ja hiestä
kosteita suortuviaan.
Oli niin hiljaista, että korvissa soi. Vain joskus tohahti metsän
keskeen eksynyt myrskynpyörre savupiipussa, ja pieni seinäkello nakutti
matkaa ijäisyyteen.
* * * * *
— »Herää, Sinikka, nyt minun täytyy lähteä.»
»En minä nukkunutkaan, minä vain uneksin siitä, kun sinä uudelleen
tulit takaisin.»
»Minkälaista se oli?»
»Silloin oli talvi, niinkuin nytkin, — emmehän me vielä kesää ole
nähneetkään, — sinä tulit, ja minulla oli poju mukanani, etkä sinä
ollut yhtään vihainen.»
»Missä me tapasimme?»
»En minä tiennyt, mutta minulla oli vain niin hyvä olla. Minkätakia
sinä, Tulisukkani, itkit?»
»Milloin?»
»Silloin kun tulit uudelleen minua ja pojua — — »Hyvästi nyt, Sinikka,
minun täytyy ehtiä aamujunalle.»
»Minä tiedän sen ja nyt tiedän, että tulet takaisinkin. Hyvästi,
Tulisukkani.»
Ulkona syyti taivas vielä luntaan, mutta ilma oli lauhtunut, ja
lumihiutaleet olivat suuria, pehmeitä. Niiden läpi näki maantielle
poistuja valoisassa oviaukossa vielä varjon viipyvän. Käsi ojentautui
pimeään, ja särkynyt ääni huusi sieltä:
»Tulisukka, älä jätä minua, minä niin pelkään», mutta lumihiutaleet
vaimensivat äänen, ja kohta oli kulkijan ympärillä vain talviyön
hiljainen pimeys ja polviin saakka ulottuva kaiken peittävä luminen
käärinliina.
* * * * *
Asemalla on tulinen kiire. Rajan takaa on hätyytetty, että siellä
olevien joukko-osastojen hevoset kuolevat nälkään. Rospuuton takia ei
sinne ole voitu saada riittävästi heiniä, sillä tuollaisella matkalla
söi hevonen jo puolet kuormastaan. Nyt lykkäsi äkkiä lumikelin
routaiselle maalle, ja samalla tuli uusi sotilasjuna etelästä mukanaan
monta vaununlastia heiniä.
Niitä nyt lastataan rekiin ja resloihin, mitä vain irti saadaan, ja
kuorma toisensa jälkeen lähtee tuolle kaksipäiväiselle taipaleelle.
Sotilaat juoksevat, upseerit määräävät, ja kiire on kaikilla, sillä
eineen syömättä on jokainen aamusta, junantulosta saakka ahertanut, ja
lyhyt talvipäivä alkaa kohta taas hämärtää. Viimeiset kuormat ovatkin
jo valmiina, kun lähetti tuo tiedon, että »siellä se on kansakoululla
soppa kuumana.» Silloin ovat myös kuormat valmiina lähtemään. Jokainen
kiiruhtaa saamaan osansa ennen matkallelähtöä. Siinä on huutoa ja
hälinää, reslat kitisevät, aisat kolahtelevat, ja hevoset hirnahtelevat
kuin matkakuumeessa nekin. Kaikki kiiruhtavat kansakoululle saamaan
kuuman ruoka-annoksensa. Miltei puolijuoksua mentiin, ja pakastava lumi
narskahteli jalkojen alla.
Mutta siinä, missä valtatiestä haaraantuu kapeampi tie yli aukean
kohti metsänreunaa, pysähtyy joukon jälkipäähän puoliturkkinen upseeri
ratsain. Hän viipyy siinä, kunnes joukko on häipynyt tienmutkan taa ja
karauttaa sitten kohti metsikön reunaa, siitäkin vielä edelleen, kunnes
pysähtyy tienposkeisen mökin kohdalla. Aivan ovelle laskee ravia kuin
kuningas ainakin ja ratsupiiskansa varrella kopahuttaa oveen, kerran,
kahdesti, mutta mykkänä on ovensarana.
Hän katsoo akkunaan: Mitä? Jäässä akkunat. Hän kahlauttaa ratsunsa
sinne metsänpuolimaisen akkunan alle ja kopauttaa, niinkuin »silloin»,
mutta lumikukkaset sieltäkin vastaan hymyilevät. Ei syty valo tulijalle.
»Mittee työ sieltä haetta?» kuuluu ääni maantieltä. Siellä ikäloppu
eukko katselee miehen hommia.
»Eikö täällä ole ketään kotona?» kysyy hän.
»Se ukkohan kuoli jo toissatalvena tukkipinon alle tehtaalla.»
»No missä sen poika sitten on?»
»A sittenkun lähti Muurmannille, ei oo kuultu.»
Hän ratsastaa maantielle eukon luokse.
»Onko tämä sitten aivan autio, tämä torppa?»
»Ka autio. — Mutta ett enkös työ oo se − −?»
»No, jospa lienenkin, mitenkä sitten?»
»Sittenhän työ sitä Sinikka-vainoota ehitte.»
»Vainaata.»
»Ka vainootapa, ettenkö työ oo kuullunna? Sehän viime kesänä kuoli
siihen espanjalaiseen.»
»Kuoli! Onko Sinikka kuollut?»
»Ka kuollut ja hauvattu, minä voin näyttää sen hauvan paikankin.»
»Vie minut heti sinne.»
Eukko kulki edellä ja ratsumies jälessä, ja talvinen ilta yhä hämärtyi.
Tultiin hautuumaan portille; siinä eukko kääntyi:
»Ka tästä ei olis lupa ajaa sisään noin sotatamineissa.»
»Enkä ajakkaan.» Hän hyppäsi maahan ja sitoi hevosen kivisen
portinpylvään huurteiseen saranarautaan.
Sitten jatkoivat he matkaansa jalan pitkin suoraviivaista,
lumenpeittämää käytävää, joka oli kuin pitkä pehmeä lakana, vedetty
yli syksynroutaisen pinnan. Tuntui kuin olisi särkenyt vainajien lepoa
astumalla jälkiä heidän käytävilleen, mutta pehmeän lumen peittämät
ristit näyttivät niin tuttavallisilta, niin käsiään ojentavilta ja
leppoisilta, että kohta siellä käveli kuin ystävien parissa.
Sinne kiviaidan juureen saattaja johti saatettavansa ja pysähtyi
matalan puuristin viereen.
»Ka tähän ne sen Sinikan multasivat, pääpuoli on tässä ristin kohalla,
ja tuossa juuri sivulla, tuon pensaan juuressa on sen poika, —
tiiättenhän työ vissiin?»
»Kyllä tiiän, kiitos vaan.» Hän työnsi setelin eukon kouraan: »Menkää
te vaan kotiin, minä tulen heti jäljestä.»
»Ettäkö työ jäätte tänne vielä?»
»Minä jään tänne vielä. Menkää nyt!»
»Ka elekee suuttuko, menenhän minä;» ja eukko alkoi tarpoa lumista
tietä läpi valkopeitteisten puuristirivien, kohti kylässä syttyviä
valoja ja elämää.
Pakkanen kiristyi, vaikkei sitä haudallaseisoja huomannut. Hän puhdisti
lumen siitä matalasta rististä, meni sitten pensaan juureen, niinkuin
oli neuvottu, ja sieltä aivan lumen alta tuli käsiin toinen, pieni
risti.
»Siinä on nyt poju, joka ei mitään meistä eikä tästä pahasta vielä
tiennyt. Siinähän olet Sinikan turvissa. Mitenkäs se sanoi Sinikka
viime kerralla erotessamme uneksineensa: 'Sinä tulit, ja minulla oli
poju mukanani, etkä sinä ollut yhtään vihainen.' Tätähän Sinikka
silloin tarkoitti, vaikken minä ymmärtänyt. — Oi Sinikka, kuinka paljon
lienet kärsinyt minun tähteni.» — Silmissä tuntui kuin polttavan,
sieltä herahti kyynel paksuille silmäripsille, mutta sen jäädytti viima
heti kirkkaaksi jäähelmeksi.
Kuu kiersi korkealta taivaankaarta, hattarat ajoivat toisiaan öisellä
ulapalla, viima vonkui yhä vihaisempana, mutta haudallaseisoja ei
tuntenut viimaa eikä havainnut ajan kulkua. Hän nojasi ristiin ja eli
uudelleen mielessään ajat viisi vuotta sitten.
Vasta kun hevonen portilla kärsimättömänä hirnahti, heräsi hän
mietteistään. Nousi äkkiä, katseli ympärilleen ikäänkuin todetakseen,
missä oli.
Sitten avasi hän turkkinsa, irroitti rintapielestään kaksi kirjavaa
nauhaa ja kiinnitti ne kumpaankin ristiin.
»Nämä minä sain silloin kun te kärsitte; ne kuuluvat Sinikalle ja
pojulle yhtä hyvin kuin minulle.»
Sanoi ja kääntyi kalmiston portille, missä ratsu jo levottomana kuopi
lunta. Hyppäsi satulaan ja ravasi maantielle joukkojen jälkeen, kohti
itärajaa.