»No, minnekkä ne vasikat nyt?» kirkaisi Selma-emäntä portailta,
kääräisi hameet kainaloon, pinkaisi karjakujalle ja siitä
järvenrantalehtoon. »Ensikertaa ovat ulkona, järveen juoksevat», kuului
vielä karjakujalta.
Lehti jo puhkeili koivuihin, mutta ruohosta ei ollut paljon haaraa,
vähän viheriöitsi paikkapaikoin, ei siitä elukka vielä mitään saanut.
Mutta pitihän ne luojanluomat laskea ulos, kun heinät käsiin loppuivat.
Näitä Selma mietiskeli kulkiessaan kivikkoista lehtoa alas
järvenrantaan, jossa tukkilainen keräili irtonaisia pölkkyjä otvien
alle.
»Oletko sinä, Matti, nähnyt minun vasikoitani?» kysyi Selma lähemmäksi
päästyään.
»Ka enpä ole heitä nähnyt», kääntyi puhuteltu vastaamaan.
Hän oli nuori, hauskannäköinen mies päivänpaahtamine kasvoineen ja
avoimine paidanrinnuksineen seistessään siinä otvaspuulla keksiinsä
nojaten. Selma katseli häntä hetken vaieten.
»Lähde kanssani etsimään», sanoi hän sitten.
»Ka saatanpa lähteäkin», vastasi Matti, heitti keksinsä koivun varaan
ja lähti seuraamaan Selmaa koivikosta vanhalle kaskiaholle, joka kasvoi
typpyräistä mäntyä ja lepikkoa.
Lahnalahden talon emäntä se tämä Selma oli tuosta mäentöyryltä
peltojen keskeltä. Ei hän Mattia sen paremmin tuntenut, kunhan nimen
oli kysynyt tämän käydessä talosta eväitä ostamassa. Muutama päivä
sitten oli tukkien mukana tullut ylävesiltä ja kohta taas suman mukana
painuisi isommille vesille. Eikä Selma hänen kanssaan ollut pitemmälti
jutustanutkaan, senverran oli vain saanut korvaan suhkaistuksi, että
»käyhän toistekin talossa, kun näillä mailla viipynet.»
Sillä Selma oli vasta nuori ja katseli mielellään nuoria miehiä, sen
kerran kun niitä Lahnalahteen sattui. Eipä sillä, että Lahnalahden
Aaro-isäntäkään vielä ikäloppu olisi ollut, vasta puolissavälin
neljääkymmentä, mutta hän oli sellainen jurrikka, itsepäinen,
tyhmäksikin sanoivat, mikähän lie ollut. Naisväki oli kaihtanut koko
ikänsä, ja vasta kaksi vuotta sitten, kun vanha emäntä oli kuollut, ja
Aaro ainoana poikana ja perillisenä jäänyt taloa hoitelemaan, oli pakko
käskenyt katselemaan emäntää.
Olisi kait Selma toisiakin saanut, ikäisihän ja vehmaamman näköisiä,
mutta niin olivat kotona tälle Aarolle tyrkyttäneet, miltei
väkipakolla. Ja isonenhan tämä Lahnalahden talo oli, tiloiltaan laaja,
vaikka viime aikoina viljelykset olivat jääneet huonolle hoidolle,
sillä Aaroa eivät maatyöt innostaneet. Kiireimpänä heinäaikana nuottaa
paikkaili ja verkkoineen kuhkaili järvellä yökaudet. Rappiolla olivat
rakennuksetkin, läävä vallan laho, pirtin nurkka vajonnut ja katto
kaarella kuin laihan konin selkäruoto, mutta uudet rakennukset oli
Aaro aivan ensi töikseen luvannut laittaa, ja niillä puheilla se Selma
lopulta emännäksi suostui. Nyt oli jo kohta kaksi vuotta kulunut,
mutta yhä viistommaksi painui pirtin pääty, ja purku työnsi lumen
läävään. Tottuihan siihenkin vähitellen, mutta jotain sentään Selma
kaipasi, kaipasi sellaista pientä piipittäjää rinnoilleen, mutta sitäpä
ei kuulunut, missä lie vika; saamaton taisi olla Aaro miehekseen
— — Eivät löytäneet Selma ja Matti vasikoita, ne kun olivatkin
riihen takana orasmaassa, ja tyhjin toimin palasivat he karjakujan
suulle metsänreunaan. Mutta sen olivat päättäneet, että Matti jättää
uittohommat ja pyrkii Lahnalahteen rengiksi. Vaan varovaisesti siinä
oli puhuttava, sillä Aaro-isäntä katseli kieroon vieraita.
Illansuussa Matti sitten saapui taloon, tuli niinkuin ennenkin evään
ostoon. Istuttiin ja juteltiin minkä mitäkin, kunnes Matti tokaisee:
»Nyt sitä sitten alkaa rokuliajat.»
»Ka mitenkä niin?» kysyy Aaro.
»Niinpähän sanoivat tänään, että puolet pannaan alapään miehistä pois,
kun tästä alkaa nämä laajemmat vedet, ja pukseereilla vievät pölkyt
edelleen.»
»Ka niinpähän», arveli Aaro.
Istuttiin hetkinen vaiti. Sitten kysäisee Matti kuin ohimennen:
»Ei taitaisi talossa olla työmaata?»
»Eipä sinusta tukkilaisesta olisi maatyön tekijäksi, se
viimevuotinenkin läksi kesken aikojaan; sanoi tukkitöillä enemmän
hankkivansa.»
»Maatöitäpä minä enemmän olenkin tehnyt», selitteli Matti. »Muuten vain
tulin nyt lähteneeksi uittoon.»
»Ka kun pysynet, niin saatathan jäädä», sanoi Aaro hetken mietittyään,
ja sillä oli asia päätetty.
Reima työmies näyttikin olevan Matti ja maatyöt osasi kuin opetettu.
Ei häntä tarvinnut aamuisin ylös koluutella, kuten sitä viimevuotista
renkiä, eikä hän päivän pituutta katsonut, niin teki kuin omaa työtään.
Aaro-isäntä sitä hyvillään katseli ja päivä päivältä jätti omalta
kohdaltaan maatyön sikseen, sen kun kalasteli vaan.
Niin oli kuin uusi henki olisi tullut taloon. Selmakin, joka pitkät
ajat oli kulkenut allapäin ja sanattomana, touhusi kaikessa mukana
ja silloin tällöin lurautti laulunkin karjapihalla, niin että kaiku
koivikosta vastasi ja kantautui Aaron korvaan lahdelle. — Ei hän
tiennyt Selmalla niin heleätä laulunääntä olevankaan.
Mutta sitä Aaro vain itseksensä mietiskeli, että mikä sen Selman nyt
niin äkkiä oli muuttanut. Ei suinkaan se vain tuon Matin takia − −? Ei
hän mitään ollut vielä huomannut, ja Matti oli kuin muutkin miehet,
mutta hän päätti pitää varansa. Ja mitä enemmän hän asiaa mietiskeli,
sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Matin tulo se oli Selman muuttanut;
tiesi hänestä, mikä oli miehiään, vaikka osasi näytellä.
Kesä kului ohi Juhannuksen, ja kaikki oli kuin ollakin piti. Selma vain
oli tullut kuin kukkeammaksi ja samalla huomaavaisemmaksi Aaroakin
kohtaan, ei enää kartellut, kuten talvella tuppasi tekemään. Turhia oli
Aaro tainnut epäillä — — —
Mutta sitten se tapahtui, joka sai Aaron entistään valppaammaksi.
Heinäaika oli käsissä, ja viikate heilui aamuisin varhain, iltaisin
myöhään. Lähti Aaro taas illansuussa verkoilleen, mutta ei viipynytkään
puoleen yöhön, kuten tavallista, mikä lie kuin olisi kotiinpäin ajanut.
Astui siitä pirttiin, jonka nurkkasänky oli annettu Matille, karjapiika
kun nukkui luhdissa. Nyt oli Matin sänky tyhjänä. Paha aavistus
mielessään kiiruhti Aaro kamarin ovelle. Vielä pysähtyi miettimään.
»Avaankohan vai lyönkö säpin päälle?» Sitten äkkisysäyksellä työnsi
oven selkoselälleen. — Selma siellä vain nukkui eikä herännyt, vaikka
Aaro ääneen yskäisikin. Mutta avonaisen akkunan alta kuulosti kuin
kahinaa, ikäänkuin askeleita. Aaro työnsi uutimen syrjään ja katsoi,
mutta ei siellä mitään näkynyt.
Kävi siitä uudelleen pirttiin juuri kuin Mattikin avaa porstuan oven ja
menee sängylleen.
»Missä sitä on oltu?» murahtaa Aaro.
»Pihatollapa käväisin.»
»Enpä minä äsken nähnyt, kun sieltä tulin.»
»Eipä ollut väli nähdäkään», tokaisee Matti ja vääntyy sänkyynsä.
Sen enempää ei Aaro asiata udellut eikä Selmalle hiiskunut sanaakaan,
mutta siihen uskoon hän jäi, että Selman kamarissa se Matti oli käynyt,
— ja ties kuinka monena yönä sitä ennen, kun hän on ollut kalastamassa.
Kahta tarkemmin vartioitsi Aaro siitä lähtien emäntäänsä, ei enää
viipynyt yökausia järvellä, vaan jo ennen maatamenoaikaa laittautui
kotiin, ja taas elettiin kuten ennenkin.
* * * * *
Oli lauantai-ilta elonkorjuun alussa, ja kylvyn jälkeen lähti Aaro taas
verkoilleen. Kotvan siellä vain viipyi, iltainen oli vielä syömättä,
mutta kun rantatörmää nousee taloon, näkee hän Matin menevän saunalta
pirtille.
»Senkös perkelettä se siellä saunassa vielä kuhkailee, vaikka äsken
juuri kylvyssä kävi?» kivahti Aaro ääneen ja astelee saunalle.
»Onko täällä ketä?» huutaa hän pimeästä oviaukosta saunaan.
»Mikä on hätänä?» kuuluu lauteilta Selman ääni vastan läiskeen lomasta.
Aaro läjäytti oven kiinni, että karstat seiniltä karisivat ja kääntyi
pirtille.
»Siinä saunassa ei kylvetä enää», sanoo Aaro itsekseen.
Sanattomina söivät molemmat miehet iltaisensa. Paljon ei kyllä
muutenkaan puhuttu, nyt ei sitäkään. Mutta niin kiukutti Aaroa, että
pala oli tarttua kurkkuun.
Kaikki olivat jo makuulla, Selma tuntui nukkuvan, ja pirtistä kuului
Matin kuorsaus. Aaro nousi hiljaa vuoteeltaan, hiipi varovasti
pihamaalle ja siitä lehmitarhaan, jossa sääskisavu vielä näkyi kytevän.
Otti siitä kekäleen ja asteli saunalle. Pimeässä hamuili käteensä
kuivan tuohenkäppyrän asetti sen kiukaan ja seinän väliin, puhalsi
kekäleestä rätisevän liekin tuoheen ja sitten painoi oven kiinni
kiiruhtaen takaisin kamariinsa.
»Ette ainakaan saunaa käy enää pilaamassa,», mukisi hän itsekseen
odotellen, milloin loimotus alkaisi näkyä. — Pitkäänpä saikin odotella,
— eiköhän seinä olisikaan ottanut syttyäkseen? Sauna antoi tosin
rannanpuolelle, ja tämän kamarin akkunat olivat riihelle päin, mutta
näkyisihän toki loimotus. Ja vihdoinkin, — riihen seinä alkoi punottaa
ja välähdellä omituisesti joka hetki yhä kirkastuen, jotta kamariinkin
heijastui kaamean punainen hohde.
»Kunhan eivät vain heräisi, että pääsee oikein vauhtiinsa», toivoi Aaro
hiljaa mielessään nauttien loimosta.
Silloin kuului töminää porstuasta ja pirtin ovi temmattiin auki.
»Herra Jumala, sauna palaa», kirkaisi piika ovelta. »Nouskaa
sammuttamaan.»
Matti tuntui heti heräävän, Selma hypähti myös vuoteeltaan, mutta Aaro
oli vielä nukkuvinaan. Vasta kun Selma häntä olkapäästä ravisti, örähti
hän muka hereilleen.
Turhaa oli enää yrittää tulta sammuttaa, sillä katto leimahteli jo
ilmiliekissä, eikäpä noita ollut sammutusvälineitäkään kuin sanko.
Katseltiin, päiviteltiin ja ihmeteltiin, mistä tuli olisi alkunsa
saanut, kunnes Aaro jurautti:
»Vanhapa tuo oli rötöskä, jouti palamaankin.»
»Vaikkapa vanha, mutta missä nyt kylvetään?»
»Ka tehtäneen uusi, jota ei pilata.»
»Jopa tuota olet uutta kohta toista vuotta, tehnyt, vaan kota tuskin on
valmiina», kivahti Selma.
Aaro ei vastannut mitään, kääntyi pirttiin ja meni nukkumaan.
Uutta saunaahan hän oli jo viime vuodesta saakka puuhaillut, kun tämä
entinen uhkasi joka hetki päälle sortua, mutta valmiiksi ei ollut
vielä saanut. Siitä pitikin tulla oikein kunnollinen sauna, jossa
saisi äkäisen löylyn, sillä Aaro oli kova löylymies. Ja kota, oikea
pesutupa piti siinä myös oleman, — niin oli Selma tahtonut — jossa oli
muurattu pata ja lattia. Kaupungista olikin Aaro ostanut rautapadan,
kaikkein suurimman minkä sai ja sen talvikelillä kulettanut kotiin.
Viikon päivät oli muurari sitä sitten asetellut paikoilleen, laittanut
uunin sen alle ja pannut johdot kiertämään, jotta nyt ei tarvinnut enää
kiuaskivillä vettä lämmittää, kuten tähän asti. Tuumaisista laudoista
oli tehty kansikin vankoille saranoille ja muurin kylkeen rautainen
säppi, jotta kansi piti höyryn allaan, ja niin oli pata tiivis kuin
viinapannu. Veistetyistä hirsistä oli kota sen ympärille rakennettu,
ja siinähän ne olivat saunankin hirret valmiina; mikähän lie, ettei
vain tullut ryhdytyksi salvoshommaan. Nyt se kuitenkin oli tehtävä,
kun tuli tuo entinen poltetuksi, mutta sen hän kyllä katsoo, ettei
siellä emännät ja rengit yhtäaikaa kylve − − Elettiin siinä sitten
ilman saunaa jonkun aikaa, eikä sen puutteesta puhunut kukaan mitään,
ennenkuin alkoi viljanpuinti. Silloin pani miettimään, missä nyt
kylvetään, sillä riihipäivää ilman kylpyä ei voinut ajatellakaan.
Aaro-isäntä sen asian ratkaisi:
»Onhan siellä kodassa muuripata, jonne kyllä sopii kaksikin, kun
niikseen tulee. Minä ainakin kylven siinä.»
Niin tehtiin, muuripata lämmitettiin, ja kun riihi oli puitu, menivät
isäntä ja Matti kotaan, piika lähti lypsylle, ja emäntä jäi pirttiin
ruuanlaittoon.
Pata höyrysi, ja isäntä astui ensin pesemään. Hiukan väriksi oli
piika veden lämmittänyt, mutta paremminhan pöly irtautuu. Hyvä
siinä oli polskutella, aivan kuin ammeessa, arveli Aaro noustessaan
kuivattelemaan.
»Käyhän sinäkin», sanoi hän Matille. »Kyllä se saunasta käy.»
»Hyvähän se on tämäkin», arveli Matti ammeesta, »mutta oikea saunan
löyly se pitäisi saada, kuuma höyry.»
»Ka saanet tuota höyryäkin», murahti Aaro, loksautti raskaan
padankannen alas ja väänsi vielä salvan kiinni. Kiireesti työnsi sitten
uunin täyteen kuivia tervaspuita, jotka heti lehahtivat palamaan.
Kodan oven painoi jäljessään säppiin ja käveli kelteisillään pirttiin,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Selma paraikaa kanteli ruokia pöytään. Aaro istui peräpenkille syömään,
mutta ruoka ei ottanut maistuakseen, joka pala oli huuhdeltava piimällä
alas. Tuon tuostakin piti vilkaista kodalle päin, se kun näkyi juuri
siihen sivuakkunaan.
Kului pitkä tuokio, kunnes Selma sanoo kuin itsekseen:
»Kauanpa se Matti siellä viipyykin.»
»Ka eiköpä tuolta tulle», vastasi siihen Aaro ja on yhä syövinään.
Vihdoin nousee hän pöydästä, ojentelee raajojaan ja istuu sivupenkille
akkunan viereen, mutta näkeekin samalla jotakin, joka saa hänet
hypähtämään pystyyn kuin puukonpistosta. Piika on tullut karjapihasta
ja on menossa kotaan. Älähtäen syöksyy Aaro pirtistä pihalle Selman
hämmästyneenä seuratessa jälessä ja ehtii juuri kotaan, kun piika
kohottaa muuripadan kantta. Sankka kiehuvan veden ja tuoreen lihan
ällöttävä haju lehahtaa sieltä vastaan, ja kun lähemmin tarkastetaan
padassaolijaa ja koetetaan kohottaa sieltä pois, erkanevat lihakset
luista.
Pidettiinhän asiasta tutkinto, oikein kaupungista saakka tuli nimismies
asiaa selvittämään, mutta ketään ei voitu tapauksesta syyttää. Isäntä
sanoi rengin halunneen höyryä ja siinä tarkoituksessa lienee vetänyt
kannen päälleen.
»Mutta piika sanoi, että säppi oli kiinni, kun hän tuli kotaan», uteli
nimismies.
»Ka saattaapa hyvinkin olla», sanoi isäntä. »Se painuu itsekseen
kiinni, kun laskee kannen alas.»
Käytiin kotaan koettelemaan, ja niin näkyi tosiaan olevan. Itsekseen se
lukkoon painui, kun kannen räväytti kiinni.
Rengin vahingoksi tapaus laskettiin, eikä asiaa sen enemmälti tutkittu.
Nostamattomilla palkkarahoilla Aaro hänet sitten hautaan toimitti,
pitipä vielä peijaisetkin.
Mutta Selma muuttui siitäpitäen vallan sanattomaksi, ja Aaroa
hän kaihtoi kuin vihamiestä. Ei suostunut enää samassa kamarissa
nukkumaan, vaan piti Aaron muuttaa pirttiin. Sillä Selma muisti
sen riihenpuinti-illan ja muisti myös monta muuta asiaa, joista ei
tutkinnossa ollut puhunut mitään. Mutta hän tiesi myös ensi talvena
saavansa sen kauan toivomansa, jossa Aarolla ei ollut yhtään osuutta.
* * * * *
Mutta kansa tietää myös paljon enemmän kuin mitä se puhuu, ja
virallisista tutkimuksista huolimatta pitää se omat arvelunsa,
jotka perintätietona kulkevat polvesta polveen yhtä tarkkaan kuin
pöytäkirjojen pykälät. Tapauksesta on jo kulunut vuosikymmeniä, mutta
jos matkailija ottaa vastarannalta vanhemmanpuoleisen soutumiehen,
saattaa hän miltei varmuudella Lahnalahden sivuuttaessaan kuulla tämän
huikkaavan rannalle — jos siellä vain on kuulijaa —
»Vieläkö sitä teidän kylässä on tapana keittää miehiä?»