Pitkä hevosmatka oli kestetty, selkää pakotti ja istuinlihaksia särki,
nyt oli vielä jäljellä vajaa kolmipenikulmainen venematka.
Änätinpäähän, Änätinjärven luoteisnurkkaan olin matkalla valtion
töihin, kruunun savottaan.
Änätinpään yksi kolmesta harvapuheisesta isännästä — se pienin ja
mustin — oli tullut minua veneellään noutamaan maantien päästä, kuten
olin jo viikkoa aikaisemmin pyytänyt suusanallisen lähetin kautta. Ja
vene hänellä olikin, oikein purjehaahti: neljästä halaistusta säkistä
oli purje, harmaa ja rääsyinen, raakapuut aidanseipäistä, mutta
eipä näillä salojärvillä kilpapurjehduksia pidettykään. Navakassa
sivumyötäisessä olikin mukava veneenpohjalla lekotella, antaa tuulen
viedä, laineen laulatella.
Matkalla kertoi isäntä, että tämä järvi on ankara kulkijalle. Sitä oli
ennen kutsuttu Ristijärveksi — ristiä muistuttavan muotonsa puolesta,
mutta se oli joka vuosi vaatinut ainakin yhden ihmishengen. Sitten nimi
muutettiin Änättijärveksi, ja siitä ajastajasta lähtien järvi luopui
vaatimasta uhriaan.
Jutellessa vene veti ja taival lyheni, mutta idästä lähestyi meitä
musta pilvenlonkare, joka kulki melkein vettä pitkin eikä ennustanut
hyvää. Ja juuri kuin pääsimme Ristisalmeen, josta matkamme kääntyi
vasemmalle ja saimme täyden myötäisen, saavutti kohiseva ukonilma
meidät. Tuuli yltyi myrskyksi, purje painoi kölittömän, pienen veneemme
aivan syrjälleen, ja saimme molemmat nojata täydellä painollamme
ylälaitaa vastaan.
Mutta sitten äkkinäinen tuulenpuuska tempasi yhden lahon purjeennurkan
irti, se räpisteli myrskyssä kuin siipirikko varis. Nyt huomasi
isäntäkin purjeen olevan vaarassa, hän koki ottaa sitä alas, mutta
silloin vene ryyppäsi alalaidallaan melkoisen annoksen. Ukko
kuppelehti, ryömi ja pyllyili veneen pohjalla, kunnes kiukuissani
huusin:
»Istu ylälaidalle äläkä liiku minnekään, jos haluat henkesi pitää.» —
Minä istuin nimittäin tyyrissä, kuten laki määrää.
»Mutta armias herra vosmestari, tuo purje, — ka persetti — —»
Silloin juuri räsähti kuin sertinkiä reväisten, kirkkaus häikäisi
silmämme, ja sieraimissa tuntui kuin palaneen käryä. Se oli salama
aivan lähellämme, paukahti kuin tykinsuusta, ja silloin äkkinäinen
tuulenpuuska myös tarttui purjeeseemme riipaisten sen mukanaan. Siellä
se meni tuuliaispään mukana kuin likaisenharmaa joutsen.
Veneemme pääsi kutakuinkin tasapainoon, ja vaaratta saatoimme nyt
soudella kohti rantaa, joka nopeasti lähestyi rankkasateen nostamasta
usvasta. Hyökylaine heitti meidät kaurasaran reunaan kuiville
kaikkineen, nousimme nopeasti veneestä ja vetäisimme sen vielä ylemmäs.
»Se purje ei enää hätyytä», sanoi isäntä katsellen vaahtoavalle
järvelle.
»Eipä hätyytä, ei.»
Astuimme taloon. Se oli rakennettu korkealle kummulle parisataa askelta
järvenrannasta. Itäpäässä asuttava pirtti, läpikäytävän porstuan
takana toinen, keskentekoinen, ilman ovia ja akkunoita, ja sen sivussa
maitokamari.
Pirtissä asui koko talonväki, maitokamari oli nyt tilapäisesti
pyhitetty minulle. Tuloani odotellen oli sitä pesty, lattia kiilsi
märkyyttään, ja ilmassa oli kokkelipiimän kirpeä tuoksu.
Taloa asui kolme veljestä, jokaisella oli emäntä ja jokaiselle
emännälle siunattu liuta likaisia lapsia.
Yksitellen kävivät ensin isännät minua tervehtimässä, sitten tuli
akkojen vuoro, ja sen vielä kestin, mutta kun lapsilauma alkoi
oventäyteiseltä tunkeutua kamariini, jonne ne eivät kuitenkaan olisi
yhtäaikaa mahtuneet, menin pirttiin ja sanoin:
»Tässä olen nyt kerta kaikkiaan, katselkaa minua tarpeeksenne.»
Pyysin sitten eräältä emännältä jotain suuhunpantavaa, koska en
ollut einettä nähnyt kellonkiertämään, ja menin maitokamariin sitä
odottelemaan.
Kului lähes puolen tuntia; pirtissä oli melu lakannut, jotain tärkeätä
siellä pohdittiin. — Sitten tuli kymmenvuotias tyttö ja ovea raottaen
kysyi, mitä ruokaa saisi olla.
Kysymys tuli niin odottamatta, että tilasin heti Lindströmin pihvin ja
toiseksi ruuaksi vaikka jäätelöä. — Hetkisen tuijotti tyttö minuun kuin
halvattuna, sitten poistui.
Kului taasen puolituntinen. Huoneen piimänhaju ällötti, vatsa kurisi
tyhjyyttään. Mutta kohtahan saisin oikein herkullisen aterian, olipa
täällä saloilla jo elettykin leivällä ja särjenpoikasilla kolmisen
kuukautta yhtämittaa.
Sitten taas raotettiin ovea, ja se samainen tyttö ilmoitti, että »ei
ole muuta ruokaa kuin leipää ja muikkuja.»
»Eikö perunoitakaan?»
»Eipä ole.»
»Eikö voitakaan?»
»Eipä ole.»
»Entäs maitoa?» kysyin epätoivoissani.
»Eipä ole, lehmät ovat vielä metsässä.»
»Alahan kantaa tänne sitten kaikki, mitä on.»
Puolen tunnin kuluttua tuotiin pöydälleni valtainen leivänmurikka ja
pahkakupillinen muikkuja, kuivia, äkeänsuolaisia, haukankynnen kokoisia.
Vatsa otti vastaan, mitä herransa hänelle tarjosi, mutta kurkussa
karvastelivat suolaiset muikut. Nieleskelin niitä kokonaisina,
pitkinpäin ja poikinpäin, miten vain nopeimmin sain suustani edelleen,
ja vasta kun emäntä tuomistani eväistä oli keittänyt höyryävän saajun,
pääsin entiselleni.
Jo syödessäni oli muutama russakka tunkeutunut muikkukupin laidalle;
heilutellut siinä pitkiä viiksiään ja katsellut, mikä tulija se tämä
on. Eihän tällaista hommaa ole maitokamarissa vielä koskaan pidetty.
Ne menivät uuninloukkoon sanomaan toisillekin, ja kohta niitä alkoi
tulvia yli lattian, ruskeita, mustankirjavia ja joitakin valkoisiakin.
»Nuistapa nyt vastuksen työnsi», puheli emäntä kuin anteeksipyytäen
koettaen paljaalla jalallaan tavoittaa suurinta juoksijaa.
»Kyllä niillekin on täällä keinot», sanoin, menin repulleni ja kaivoin
sieltä myrkkypussin, Kuhmoniemen apteekista vartavasten ostetun.
Ripottelin myrkkyä seinänrakosiin, tuhauttelin vanhuuttaan halkeilleen
piisin onkaloihin, ja pian alkoi kansainvaellus uuninnurkasta
keskilattialle. Emäntä katseli ihmeissään:
»Katohan! Mitäpä se tuo on? Jopa otatti russakoilla! Voi, voi,
tuollaista se vieras teille toi! Ähäh, nytpä saatte eholtanne
syyväksenne, kas tuossa», hän tallasi jaloillaan elukoita kuoliaaksi,
minkä ihmetykseltään kerkisi, muisti sitten lapsiaankin ja huusi
pirttiin:
»Tulkaa lapset, tulkaa katsomaan ihmettä. Kahtokaahan, tuollaiset eväät
se vieras russakoille toi. Heh, heh, heh.»
Koko pirtillinen väkeä tunkeutui maitokamariin katsomaan russakoita.
Minut työnnettiin joukon edellä kamarin perimäiseen nurkkaan, jossa
vielä koetin heilutella myrkkypussia yli hälisevän lauman. En muista,
kauanko tätä kesti, ennenkuin lopen uupuneena vaivuin sänkyyn.
Se emäntä, joka minulle tarjoili ruokaa, oli ylen puhelias. Aina
ehtoolla metsästä palattuani pidimme pitkän keskustelutunnin.
Hän oli erikoisesti innostunut keisariin; kyseli tunsinko hänet.
»Tottakai, parhaat ystävykset ollaan.»
»Voi kehveli, heh, heh», pääsi emännältä.
Rannekelloni oli myös herättänyt hänen ihmettelyään. Hän luuli sitä
jonkunlaiseksi taikakaluksi, kun öisinkään en siitä luopunut, ja
päivällä muka koettelin takinhihallani peittää sitä pahoilta katseilta.
Lopulta ei hän voinut hillitä uteliaisuuttaan:
»Mikä laitos se tuo on?»
»Se on kello.»
»Mikä se on se kello?»
»Ajantieto. Katsokaas nämä viisarit näyttävät tarkalleen, mitä
kulloinkin tapahtuu; minä näen niistä, milloin teidän on noustava
aamukahvin keittoon tai milloin on lypsyaika.»
»Voi kehveli.»
Annoin hänen koetella kelloa sormineen, ja vapisevin hyppysin hän lasia
silitteli miettiväisenä: onpa kumma laitos, kun tietää, milloin minun
on noustava kahvinkeittoon. Tietäneekö tuo nukkumisajan ja vielä senkin
− −, voi kehveli. Ihan tuppasi hävettämään.
»Onko tämä omilla rahoilla ostettu vai onko sen kuka antanna?» tuli
lopulta, sillä tuntuihan mahdottomalta, että minä olisin voinut hankkia
tuollaisen vehkeen, kun muuten olin vain niinkuin muutkin ihmiset.
»Keisari antoi lahjaksi. Käski näyttämään Änätinpään emännällekin ja
tuomaan terveiset.»
»Älähän, niinkö sanoi? Voi kehveli, heh, heh.»
Eräänä ehtoona illallisen syötyäni jäi emäntä tuokioksi ovipieleen
sanattomana. Näpekseli esiliinaansa, puraisi huivin liehukkaa, vaan
sanoiksi ei saanut.
»No, mikäs emännän mieltä painaa?» kysyin häntä rohkaistakseni.
»Katsokaas, kun nuo miehet tuolla pirtissä haastelevat. Onko siinä
perää?»
»Missä perää?»
»Jotta tuota — — siellä Helsingissä ne tyttöihmiset tuota — heh, heh —
rahasta?»
»Ei ne kaikki läheskään, vaan on siellä sellaisiakin».
»Jottako kenelle tahansa?»
»No, vaikka minulle.»
»Vai että teillennii! Voi kehveli.»
Sen yön emäntä valvoi. Lieneekö tieto häntä muuten niin järkyttänyt
vai suunnitteliko hän Helsingin-matkaa, en tiedä, mutta pihatolla hän
kolusi useampaan otteeseen yön kuluessa. Aamulla kahvia tuodessaan hän
kuitenkin palasi vielä asiaan ja tiedusteli vallitsevia hintoja siellä
rintamailla.
Kun en itsekään ollut asiantuntija noteerauksien alalla, saatoin vain
mielikuvituksesta kertoilla, kuinka minä sen asian olin ajatellut.
Senjälkeen kulki emäntä monta päivää mietteissään eikä puhunut mitään.
Olin nähnyt pellonaidan viereisessä metsässä mustia pallerolta, aivan
kuin mustikoita, mutta kovempia. Tästä päättelin taloon kuuluvan
lammaskatraankin.
Kun Änättijärvi ei antanut muuta kalaa kuin niitä tuumanmittaisia
suolamuikkuja eikä metsänriistaakaan saanut vielä ampua, oli keksittävä
keino lihallisemman ruuan saamiseksi. Muistin silloin ne mustat
pallerot metsässä: lampaanpaisti ei tosiaankaan olisi hullummaksi.
Esitin asian emännälle pyytäen ostaa yhden lampaan. Emäntä esitti
isännälle.
»Kyllähän sieltä yksi oinas olisi joutava teurastaa», sanoi hän, »mutta
kun ovat niin villiintyneitä, ettei pääse käsiksi.»
»Sille minulla kyllä on keinot, kunhan vaan muuten sovitaan.»
Kolmetoista markkaa maksoi se oinas, ja vielä samana iltana menin
haulikkoineni pellontakaiseen metsään vahtimaan. Lampaat olivat
kuitenkin saapuneet sinne ennen minua, ja aitoviertä lähestyessäni
pyrähti koko katras matalaan mäntyviidakkoon, jotta kangas naksahteli.
Kaksi yötä valvoin siellä hukkaan, kolmas oli onnekkaampi:
Menin aitoviereen väijyksiin jo silloin, kun lehmänkellon kalkatus
kuului suonlaidasta, sillä olin havainnut lampaiden seuraavan lehmiä
jälkijoukkona aina tarhaan kiljaisten suulle, ja siitä visusti peittyen
tervaksiksi kolottuun pikkumännikköön.
— Sieltähän ne jo tulivatkin, varovasti ympärilleen katsellen. Oinas
ensimäisenä, suurisarvinen jäykkäniska, tarkasteli pensaikkoja ja
nuuhki ilmaa, jopa pysähtyikin kuin jotain epäillen, mutta lampaat
olivat rohkeampia. Kohta jäi oinas lauman keskelle, ja ihmettelin jo,
miten saisin sen sieltä ammutuksi, etten vahingoittaisi lampaita, kun
näinkin kaksi pienempää oinasta lisäksi.
Mietin, minkä näistä kolmesta olin ostanut, ja verratessani mielessä
painosuhteita, päättelin ostaneeni sen suurimman.
Täräytin haulikollani sitä päähän, ja kerran vain heilahti enää
sarvekas otsa. Lampaat otattivat ahoa pitkin korpeen, niin että
mieleeni muistui satu ketusta ja jäniksestä. — Nauramaan ei nyt kyllä
ollut aikaa, kun piti laskea veri rautakauhaan, jonka joka ilta olin
ottanut mukaani vahtipaikalle.
Voittoisana kävelin sitten taloon, jonka koko väen suurimmasta
pienimpään oli laukaukseni häivyttänyt pihamaalle.
»Siellä se nyt on oinas, käyhän isäntä nylkemään.»
Isännällä ei ollut puukkoa ja lainasin hänelle omani.
»Mitä sitä tuossa kauhassa on?» kysyi se minun ruokkijaemäntäni.
»Verta, lampaanverta.»
»Mitä työ sillä teette?»
»Syön; tästä paistetaan verilettuja, sellaisia ohukaisia, tietäähän
emäntä?»
»Ei kehveli, en minä rupia verta paistamaan, myrkkyä.»