Annoin emännälle reseptin, jonka mukaan taikina oli laitettava. Kauan
hän mietti, — sitten, kuin jonkun saastaisen, otti hän verikauhan
käteensä kiiruhtaen valmistamaan ruokaa.
Lettuja odotellessani saapui nylkemään lähtenyt isäntämieskin siihen
pihalle.
»En minä tätä oinasta myynyt, vaan sen pienemmän», selitti hän vähän
myrtyneenä.
»Sitähän minäkin ajattelin. — Vaan mikäpäs siinä, ammutaan huomenna se
pienempi.»
»Ei, ei mitenkään, mihinkäs minä tämän sitten panen?»
»Syötte ja syötätte perheellenne.»
»Ei, ei mitenkään, kuka se nyt kesällä liharuokaa syö. — Saa olla tämä
sitten.»
Valmistuivat siitä veriletutkin, ja emäntä porstuasta ilmoitti, että
»tulkaahan nyt katsomaan, minkälaista työ käskiä laittamaan.»
Kävin aterialle. Ensimäisen ohukaisen söin rohkeasti kuin spartalainen,
sillä se maistui hyvältä, toista kerkesin jo katselemaankin. — Ja
minkälainen lettu!
Olin joskus lukenut pegmatiitti-nimisestä kivennäisaineesta tai
vuorilajista, jossa kaikki eri mineraalit esiintyivät täydellisenä
sekasotkuna ilman makua ja järjestystä. Niin oli tämä lettukin:
pohjavärin muodosti raaksi paistettu ruisjauhopuuro; sitten näin
siellä tummia pilkkuja ja möhkäleitä, — ne esittivät verta. — Olinhan
unhoittanut sitä lämpimänä sekoitella, ja niin heitti emäntä tämän
hyytyneen kauhallisen omaan puurosekoitukseensa tällä tuloksella.
Jatkoin tutkimustani. — Niitten tummempien laikkujen välissä näkyi
vaaleampia, aivankuin muumioita. Ne tunsin kyllä, vanhoja tuttaviani
russakoita. Ei niistä haittaa. — Mutta sitten näin vieläkin vaaleamman
möhkäleen, jonka herkullisen ulkonäkönsä takia työnsin suuhuni ja
puraisin. — Räiskis kuului hampaissani, ja suustani pölähti valkoinen
sauhu. Olin saanut suuren suolanrakeen, joka ympärilleen oli kerännyt
sormenpäänkokoisen kuivan jauhopalleron. Kun sellaista puraisi, tuntui
kuin olisi saanut kranaatin suuhunsa.
Ehtoo vaihtui yöksi, vaan kukaan ei vielä ollut käynyt levolle.
Täytyihän toki olla katsomassa verensyöjää. — Niin pitkälti kuin
maitokamarin ovi antoi myöten, kurkotteli siinä perhekunta toisiaan
töykkien ja ihmetellen. Vain emäntä oli huoneessa, ja houkuttelin
hänetkin maistamaan lettua.
Otti hyppysiinsä kuin lieron, maistoi, kirkaisi ja juoksi pihalle
sylkemään; — yksin sain lopettaa veriruuat.
Neljänä päivänä söin sitten lampaankeittoa, viidentenä tarjottiin niitä
tuumanpituisia suolamuikkuja.
Arvelin: emäntä tahtoo antaa vaihteeksi kalaruokaakin, ettei vatsa
liiaksi rasittuisi — Olkoon menneeksi. — Mutta kun kuudennen ja vielä
seuraavankin päivän ateriat näyttivät vain suolamuikkuja, sanoin
emännälle, että »nyt ei lampaankeittokaan tekisi pahaa, jotta jos
emäntä nyt panisi tulelle.»
»Liha loppui jo toissapäivänä.»
»Mitä perhanaa, en suinkaan minä ole syönyt kolmenkymmenenkiloista
pässiä neljässä päivässä?»
»Tuota, — tuli sitä vähän itekin maistetuksi ja annetuksi pereellekin.»
»Sitten minä ymmärrän, — mutta kun isäntä sanoi, ettei kesällä syö
kukaan lihakeittoa.»
»Syöhän sitä, syö, vaan ei kannata.»
»Ei kannata, ei kannata, täytyy myöntää.»
Jahtiaika alkoi, ja haulikollani pidin liharuuassa koko perheen niiden
kahden viikon aikana, jonka vielä siellä vietin.
* * * * *
Kun mies on syönyt vankan oinaskeiton, vetänyt piipullisen tupakkaa
ja hetkisen levännyt, alkaa olo tuntua rauhattomalta. — On ikäänkuin
pyytäisi hankkia toisia olinpaikkoja.
Ensimmäisen oinaskeiton jälkeen tunsin minäkin tähän suuntaan ja kysyin
emännältä, että »missä teillä on se sellainen?»
»Jotta että vosmestarikin! Voi kehveli!»
»No, en suinkaan minä sitä sänkyyni, ihminenhän minäkin olen.»
»Voi kehveli.»
»Sano äkkiä nyt, sillä tässä alkaa olla kiiruut paikat!»
»Ka tuohon minä — pinonviereen.»
Kiiruhdin pinonviereen, mutta sain koko lapsilauman, luvultaan
kaksitoista jälkeeni. Koetin eksyttää heidät. — Kiersin lehmitarhan
kautta läävän taakse, mutta siellä oli joukko jo vastassani; pyörsin
tunkiokäytävästä takaisin puupinon viereen, mutta niitä oli sielläkin.
Portailta näkyivät emännätkin kiiruhtavan sinnepäin.
Valitsin ainoan mahdollisen, metsän. Sinne kipaisin. Mutta kun hätä
lukee toista hätää, en päässyt kuin sänkipellon puoliväliin. Siellä
laskin lipun puolitankoon ja jäin paikoilleni, — ja koko perekunta
katseli pihatolta.
Ihmisellä on samanlainen vaisto kuin eläimelläkin, että mihinkä
paikkaan tottuu, sen mielellään pitää toistekin. Niin tein minäkin aina
seuraavina päivinä ja otin sen sänkipellon kuin omakseni.
Mutta aina seurasi koko Änätinpään huonekunta jäljessäni kuin
pyhiinvaellusmatkalle. — Eivät he läävännurkkausta tai puupinonviertä
edemmäs tulleet, siellä katselivat ja odottelivat paluutani, ja yksissä
kävimme sitten huoneeseen.
Tuli lähtöpäivä. Kaikki kolme isäntää emäntineen laittautuivat
saattamaan minua kahdeksanpenikulmaisella vesimatkalla kirkolle.
Ystävinä erottiin, leikit anteeksi.