Siihen aikaan — noin parisenkymmentä vuotta sitten — päättyi
Pielisensuulta tuleva kärrytie Lehmivaaran navetanseinään. Nyt näyttää
jo kartta, että oikein valtamaantie on vedetty aina itärajalle saakka
ja kenties siitäkin vielä pitemmälle, Porajärven pogostalle, jossa
ennen tiettömiä saloja pitkin käytiin pessotoimassa karjalaistyttöjen
kisoissa.
Mutta se oli silloin, ja Lehmivaaran navetanseinällä sai lännestä
tuleva kulkija, mies kun mies, nousta rikkiviipotetuista kärryistään
ja jatkaa matkaansa kinttupolkuja pitkin itäänpäin. Eikä siellä outo
kulkija yksinään oikeaan taloon osunutkaan, ellei ollut mukana kartat,
kompassit ja muut periskoopit, sillä polkuja oli monenlaisia. Nevojen
reunoja kierteli kovaksi tallattuja petranpolkuja, vesien varsille oli
tukkilaisenkin jalka joskus jättänyt poluntapaisen, ja ne häivyttivät
oikealta uralta, joka muutamin paikoin katosi vallan olemattomiin.
Mutta kun rämeikkömaalta vaara lopulta alkaa kohota, tasoittuu
ja levenee polkukin, ja silloin tulee kulkijan mieleen erämiehen
tunteellinen mietelmä: talo lähenöö, tie silenöö, akka lähenöö, mies
järenöö.
Ne olivat silloin rauhallisia saloja, riistan asuinpaikkoja, karhujen
pesimäsijoja. Talojen väliä oli virstoja viisitoista ja rapia päälle,
ja miehet taloista tavallisesti savotan töissä, sillä mikäpäs
siellä muukaan elätti. Naiset enimmäkseen saivat hoidella pikkuiset
peltotilkut vaarojen rinteissä ja varjella lehmäriepunsa karhuilta,
minkä kykenivät.
Pienvaaran Jyrilläkin oli torpantapainen Pienvaaran laella, keskellä
synkintä saloa. Ikänsä oli sitä asunut, mutta leivänpuolta ei riittänyt
tarpeeksi omasta pellosta, ja siksipä oli Jyrki taas savottahommissa.
Jo talvella oli lähtenyt Repolan puolelle tukinkaatoon päätellen palata
uittomiehenä keväällä takaisin.
Pitkään siellä oli viipynytkin, — juhannus kohta käsissä, mutta nyt
oli viimeinenkin suma laskettu Mustapikisestä Suomen puolelle, jossa
uittoyhtiö otti puut kuljettaakseen, ja suurin osa entisistä miehistä
jouti pois. Olisihan Jyrki vielä saanut jäädä töihin, mutta pihattokin
tuntui jo vetävän puoleensa, ja mitenkä se akka siellä yksinään
mahtanee tulla toimeenkaan. Kohtahan tässä on heinäaikakin käsissä, ja
silloin ainakin täytyy olla kotosalla, tuumaili Jyrki, ja niin nosti
hän lopputilinsä Kokkovaaran pirtissä, jossa niitä jaettiin.
Yöllä kävi Jyrki vielä Mustapikisestä onkimassa kontillisen harjuksia,
— viehän heitä edes akalle tuomisiksi, ellei kotosalla satu muutakaan
särvintä olemaan. Aamulla kietaisi hän takkiinsa koiranpentupalleron,
jonka oli Kokkovaaran isännältä ostanut viidellä markalla, ja niin
läksi hän saloja pitkin poikkimaisin painaltamaan kotiinsa. Ei
Jyrki polkuja tarvinnut enempää kuin kompassejakaan, hänelle olivat
ilmansuunnat päässään selvillä, ja seudut muutenkin tuttuja.
Pitkälti oli pitänyt poutia, ja nopeasti katkeili kuiva kangastaival.
Jyrki otti pitkän askelen, sillä hänen omakin pituutensa täytti kolme
kyynärää, vaikkakin työ oli painanut hartiat hiukan kumaraan. Mutta
tottunut kävelijä hän oli, vanha erämies.
Haukinevalle ehtiessään kilotti päivä jo korkealta pannen ilman nevan
pinnalla autereisesti väreilemään, ja nevalta nousi vastaan lämmin
hetteen haju, joka ei ole vastenmielistä, mutta ilmaisee, että kuivin
jaloin ei sen yli pääse.
Haukineva on laaja. Paria virstaa leveämpi se ei ole mistään kohdasta,
mutta pituutta on pitkälti, eikä Jyrki ruvennut sitä kiertelemään. Aina
hän oli sen yli kulkenut, ja suoraan toiselta rannalta oli Pienvaaraan
vain puolisen tunnin matka. Etsi hän kuitenkin sopivan niemennoukan
lähtöpaikakseen, sillä pienikin lyhennys lähes polveen saakka
upottavassa nevassa tuntuu helpotukselta.
Pääsee niemestä jo parikymmentä syltä aukealle, kun kuulee jäljessään
merkillistä loksotusta. Jyrki käännähtää ympäri ja näkee karhun juosta
lönköttävän kohti.
»Voipa kehveli, kun olisi rihlakkoni», välähti Jyrin mielessä, mutta
asetta ei ollut pitempää kuin tuppipuukko, eikä sillä mennä karhua
tappamaan.
Pitemmälti ei hän kerinnyt tätä asejuttua ajattelemaan, sillä karhu oli
jo lähellä. Jyrki tempasi puukkonsa ja karjaisi karkeasti:
»Ka mies, elä tulek!»
Karhu pysähtyi muutaman sylen päähän, istui ja katseli vihaisesti
Jyrkiä.
Mutta samassa Jyrki kuuli jotakin rapinaa suonrannasta ja katsottuaan
sinne, näki hän karhunpennun kiipeävän mäntyyn juuri nevan laidassa,
siinä kohden, josta hän oli tullut. Nyt hän äkkäsi loukanneensa
perherauhaa, ja siitä emo oli kiukuissaan.
Mutta Jyrin metsästäjävaistot olivat myös heränneet, ja hän päätti
ottaa tuon pennun vaikkapa vain puukolla. Hän teki äkkinäisen
hyökkäyksen edessään istuvaa karhua kohti kovasti karjuen, ja hänen
ihmeekseen karhu pakeni metsänreunaan. Jyrille oli pääasia päästä myös
kuivalle, sillä hänellä oli omat taikansa karhua vastaan. Hän tiesi
karhun karttavan tulta — turkkinsa takia —, ja siksipä hän nopeasti
teki risuista tuohuksen. Palavaa tuohusta heilutellen pääsi hän aivan
puun juurelle saakka, sytytti siihen nuotion, asetti kalakonttinsa ja
takkiinsa käärityn koiranpennun aivan tulen viereen ja alkoi kiivetä
puuhun.
Puu oli matalahko nevanlaitamänty, rosopintainen, ja karhunpentu oli
pysähtynyt ensimäisen oksan kohdalle, josta se ihmetellen katseli
sauhua, jonka kait ensikerran elämässään näki. Se nähtävästi luuli
jäljessään kiipeävää Jyrkiä emokseen, sillä tämä ei savotassa ollut
ajanut partaansa, ja naamansa oli yhtä karvainen kuin karhunkin. Niinpä
ei pentu älynnyt kiivetä ylemmäs, vaan odotti, kunnes Jyrki pääsi käden
ulottuville ja iski puukon sen selkään. Heikosti kerkesi poikanen
parahtaa, ja silloin hyökkäsi emo aivan puun juurelle, mutta kärvensi
karvansa ja murahtaen pakeni loitommalle.
Koiranpentu ja karhunpoika kainalossaan, tuohusta heilutellen
Jyrki alkoi nyt uudelleen matkansa nevan yli karhuemon seuratessa
muutamakymmen askelta jäljessä. Nevan puoliväliin kävi matka
rauhallisesti, mutta sitten Jyrki putosi vyötäisiään myöten hetteeseen,
ja tuohus sammui. Kun hän taas pääsi kuivemmalle ja alkoi astella
edelleen huomasi karhu vaaranesineen kadonneeksi ja pahasti murahtaen
hyökkäsi se yli hetteen Jyrkiä kohti. Siihen Haukinevalle olisi silloin
Jyrin maallinen vaellus päättynyt, mutta kohdalla sattui olemaan
runsaan miehen mittainen kuivunut nevamänty. Sen riuhtasi Jyrki
juurineen maasta, huitasi sillä kohti karhua ja karjaisi taas:
»Ka mies, elä tulek!»
Juurien mukana nevasta noussut märkä sammaltukko lennähti karhulle päin
silmiä hämmentäen sen ajatuskyvyn, ja Jyrki sai vähän etumatkaa, mutta
heti oli karhu taas kintereillä, ja sama peli uudistui. Jyrki kuljetti
risua uskollisesti mukanaan, juoksi polveen saakka vajottavassa
nevassa, milloin karhu perääntyi, ja kun tämä taas uskaltautui liian
lähelle, huitaisi hän vitsallaan ja karjaisi henkensä edestä:
»Ka mies, elä tulek!»
Lopulta päästiin nevan laitaan, ja siellä sai Jyrki itselleen uuden
tuohuksen. Nevan laidasta johti poluntapainen Pien vaaralle, sitä
pitkin kiirehti Jyrki pihattoonsa, mutta aina kotiveräjälle saakka
karhu seurasi häntä. Siihen jäi istumaan ja tirkistelemään läpi
puolapuiden.
»Ka akka, annahan rihlakko», huikkasi Jyrki pirttiin kiiruhtaessaan,
tempasi suustaladattavansa seinältä ja saman tien pihamaalle. Siellä
istui karhu veräjän raosta katsellen, ja saunakodan nurkalta Jyrki otti
tarkan jyvän. Panos oli kuitenkin viime talvellisia eikä nallikaan
syttynyt, ja ennenkuin Jyrki ennätti saada rihlakkonsa kuntoon, oli
karhu jo hävinnyt metsän peittoon — itsekseen suremaan ja miettimään
kostoa.
Ja sitten elokuussa — vaikka Jyrki palkkasi pojan paimeneksikin
— tappoi karhu hänen viidestä lehmästään kaksi ja kolmannen repi
vaivaiseksi.