Taas oli viikko kuljettu metsiä, ryvetty räntäsateisessa korvessa ja
lauvantai-iltana saavuttu Hattuvaaran kylään, penikulman takaisen
kortteeripaikkaan kylvylle. Ja niin mukavalle se kylpykin otti,
että vielä sunnuntaiaamuna, lokakuisen pikkupakkaspäivän auringon
kilotellessa akkunasta suoraan aina kynnykselle saakka, istuimme
vielä yöpukimissamme sänkyjemme laiteilla, virkatoverini Manu ja
minä. Istuimme siinä ja mietiskelimme, kannattaisiko lähteä tuohon
vaaranjuurivesakkoon jäniksiä hätyyttämään — siinä kun viimeisten
päivien kuluessa jo niin monet metsämiehet olivat tuhoaan tehneet.
Emme päässeet vielä täyteen päätökseen jahtiasiasta, kun keltaiseksi
vernissattu kiero ovi, jota ei saanut lukkoon, avautuu, ja huoneeseen
astuu naapuritalon nuori isäntä, Miihkaili. Kädessään oli korvaton
kahvikuppi, josta sormille läikähteli kirkasta ainetta.
»Anteeks herrat, minä tuota tulin kuhtumaan kihlajaisiin illalla, jos
sopisi tulla. Tässä olisi vähän niinkuin alkajaisiksi.»
»Vai aikoo se Miihkaili naimisiin. Kyllä vain sellaisessa talossa
sietää olla kaksikin emäntää.»
»A katsho, vanhaksi alkaa moamo jo käydä.»
Hetkisen istui Miihkaili kanssamme, sitten poistui kylälle toisia
vieraita kutsumaan.
Miihkailin kotitalo oli kummulla parin kivenheiton päässä meidän
kortteeritalostamme. Kreikanuskoisia olivat talon asukkaat, kuten
niin monet muutkin tämän rajaseudun eläjät, eikä suomenuskoisten
kanssa tavattu kovin tiheään vierailla. Niin tarkkoja oltiin tämän
uskontoasian suhteen, että esimerkiksi metsätöissäkin puolisille
ruvettaessa luterilaiset tekivät oman kahvitulensa ja kreikanuskoiset
omansa vähän sivummalle. Yksillä tulilla ei sietänyt pannuansa
kiehauttaa.
Nyt kuitenkin, näin merkkipäivänä, sai uskonto vaihtua tunteen tieltä,
sillä Miihkaili näkyi jo aamusta päivin olevan melko tunteellisella
tuulella; hän oli kallistellut pulloa ahkerasti, ja siksipä hän päätti
kutsua koko kylän kihlajaisiinsa ja antoi palttua uskonnollisille
ennakkoluuloille.
Karjalan tapa vaatii, että kihlajaiset vietetään morsiamen kotona,
mutta Miihkaili teki tässäkin poikkeuksen, koska morsiamena oli
suomalainen. Ja siksi vietettiin juhlat Miihkailin kotona.
Iltahämyssä sinne sitten painuimme muun kansan mukana ja auliisti
otettiin vastaan. Istutettiin aivan peräpenkille pöydän taakse
— arvaahan sen, kruunun virkamiehet — ja kahden puolen istuutui
Hattuvaaran isäntämiehiä, enimmäkseen suomenuskoisia.
Piiraita ja sultsinoita tarjottiin kulhottain, saajua juotiin samovaari
toisensa jälkeen, eikä viinastakaan ollut puutetta. Se oli oikeata
punaleimaista »staloovajaa», pöytäviinaa, vartavasten Porajärveltä
tuotettua, ja sitä tarjottiin joka palan alle sekä päälle.
Me virallisesti kutsutut istuimme siellä pöydän takana nauttien
trahteerauksesta, kun taas nuorempi väki tanssi prissakkaa ja muita
samantapaisia, joita näkee vain teerensoitimella. Pirtti oli laaja,
mutta matala, ja kun kihlajaisrahvasta oli pirtin täyteiseltä,
huokui ilma siellä kohta vahvasti tunaskille ja hielle. Pikkuinen
öljytuikku viipotti katossa, eikä sen valo ulottunut kuin juuri meidän
pöytäämme ja pihanpuolimmaiseen penkkiin. Koko ovi- ja karsinapuoli
kuhisi pimennossa, ja tunnelma vaikutti perin kodikkaalta — tarkoitan
karjalaisen kodikkaalta.
Isäntä, itse Miihkaili, tanssia retkutteli, mutta välillä aina
pistäytyi pöydässäkin hoitelemassa trahtamenttia. Lopulta jätti hän
koko tanssin ja istahti pöydän toiselle puolen minua vastapäätä.
Kasvonsa olivat hiestä märkänä, silmänsä verestivät paljosta
viinanjuonnista, ja hän retkahti kyynäspäilleen pöydälle. Työnsi
punaleimaisen pullon pöydän ylitse ja tokaisi:
»A mitä sie, vosmestari, tuumit tästä tieasiasta?»
»Ka mikäpä siinä, hyvähän se on, että saatte kunnon tien kylän läpi;
täällähän jo puhkoo silmänsä aidanseipäisiin kujilla ajaessaan.»
»A vot, mutta katsho sie; miulta menee siitä pellonnurkasta palanen
valmista ruissarkaa, ka eipä mene Mustoselta.» — Mustonen istui minun
vieressäni.
»No, jospa meneekin, niin saathan siitä korvauksen.»
»A mutta kaikilta täytyy mennä.»
»Jos kaikilta menee, niin sittenhän tie tulee yhtä mutkaiseksi kuin se
on ollut tähänkin asti, ja siitä tulee taas kinttupolku.»
»A katsho, maata annan, mutta kaikilta täytyy mennä, täytyy mennä
Oinoseltakin.» — Oinonen istui pöydän toisella puolella, ja hänen
muotonsa sattui nyt juuri Miihkailin silmään.
»Kyllä minä maata annan, kunhan vain vedätte tien sinne
vaarankupeeseen. Jo toki lähti vaikka paras perunasarka tienpohjaksi.»
»A tshuhna sie oot, ruotshi, ei siulla oo ees oikeata jumalaista.»
»Eipä nuo ole hääviä sinunkaan jumalaisesi tuolla nurkassa. Kuinkas
sinulle opetti Porajärven pappi! "Katsho, varis lentää, ei putoa, siitä
näet, että on jumalainen. Mutta jos minä ammun sen variksen, niin
putoaahan se; missäs on silloin sinun jumalaisesi."
»Ammu sie mitä ammut, a etpä oo karhuakaan tänä syksynä ampunut.»
Tosiasia oli, että Miihkaili oli pari viikkoa aikaisemmin heti
ensimäisellä lumikelillä yhyttänyt karhun ja saanut sen ammutuksi,
mutta karhunpeijaisissa oli Miihkaili heikkona hetkenään uskonut
jollekin ystävälleen, että hänelle oli tullut vahinko siinä
ampumisessa. Siksipä Oinonen tokaisikin:
»Pehmeätpä ne oli sinullekin mennyt housuihin, kun karhun näit.»
»Tshort — job tvaju —», karjasi Miihkaili, sieppasi yläpuoleltaan
orsilta ladatun rihlakon ja tähtäsi Oinosta. Joku kerkesi kuitenkin
väliin, löi piipunsuun ylös, ja kuula meni kattoon.
Miihkailin toverit väänsivät aseen hänen kädestään, me istuimme
rauhallisina peräpenkillä nurkassa. Vähän aikaa Miihkaili teutaroi
keskilattialla, sai sitten käsiinsä rautapuntarin. Koukusta
kiinnipitäen heilautteli hän sitä hervottomasti ympärilleen, jotta
pirtin permanto tyhjeni hetkessä. Sitten lähestyi hän pöytää, jonka
takana me arvokkaimmat kutsuvieraat istuimme, heilautteli puntaria
kuin lekaa, mutta kun istuimme aivan nurkkauksessa, ei hän suurilla
kaarteillaan ylettänyt päähän, vaikka puntarin painava tyvipuoli pari
kertaa heilahtikin aivan nenämme ohitse.
Uskonveljet karsinanpuolella olivat äkänneet tilanteen tärkeyden ja
salavihkaa hiipivät Miihkailin julkopuoleen vetäen hänet selvälleen
permannolle. Tallista tuotiin ohjasnuorat, joilla Miihkaili sidottiin
käsistään ja jaloistaan, vaikka hän kyllä ankarasti koetti »tshorttia»
huutaen panna tätä toimitusta vastaan.
Sitten me kutsuvieraat nousimme pöydän takaa, sanoimme hellät
jäähyväiset lattialla makaavalle Miihkailille ja toivotimme hänelle
rauhallista perhe- ja avio-onnea, jonka jälkeen pihatolla hajaannuimme
kukin tahollemme.
Morsiankin seurasi kutsuvieraitten mukana, eikä häntä sen koommin ole
nähty Miihkailin pirtissä.