Kirkonkylään oli tullut uusi apteekkari. Entinen oli tympeentynyt koko
seutuun — vai liekö keksinyt tuottavamman liikkeen jostain muualta
—, myynyt apteekkinsa tälle uudelle, ja nyt toimitettiin tavaroitten
inventeerausta. Kun se välttämätön apteekki- ja tippatavara oli
laskettu ja noteerattu, tehtiin kauppaa vielä kaikenlaisesta irtaimesta
ja huushollitavarasta, sillä ainahan sitä poismuuttajalta yhtä ja
toista liikenee, joka tulijalle taas on tähdellistä. Gramofooni
joutui uudelle omistajalle, ja sitten tuossa rannassa kellotti vielä
soutuvene, jonka entinen apteekkari olisi mielellään myynyt. Lähdettiin
sitä miehissä katsomaan, minä kolmantena, kun satuin olemaan tuttava
sekä entiselle että uudelle.
Juoksenteli siinä jaloissamme suuri, ruskea koiranvotkalekin, sellainen
stöövari, ajokoira, entisen apteekkarin omaisuutta.
»Osta pois tuo jäniskoirakin», sanoi hän. »En viitsisi sitä sinne
kaupunkipaikkoihin kuljettaa. Saat halvalla, ja ajaa varmasti.»
»Kyllähän ajokoiran olen aikonut hankkia, kun täällä on hyvät
jänismaat, mutta jos se ajaa lampaita.»
»Ei ole Jalo lampuri, sen saat uskoa. Irrallaanhan se tässä kylässä on
juoksennellut. Osta pois, viisisataa markkaa.»
»Kyllä minä vähän olen kuullut sitä lampuriksi mainittavan, mutta kun
kerran vakuutat, niin olkoon menneeksi.»
Kaupat tehtiin, ja Jalo sai uuden isännän.
Syyskuun ensimäistä odotimme kiihkeästi, sillä Jalon uusi isäntä oli
kutsunut minut kanssaan ensimmäiselle jänisjahdille. Kovasti Jaloa
taputtelimme ja kehuimme, sillä kun oli oikein rotumerkit ja kuuluisa
suku, ja sitten niin viisaanlempeät silmät, kuten oikealla ajokoiralla
tuleekin.
Tuonne järven taakse päätimme lähteä koettelemaan, pappilaan
Isoonmetsään. Siellä piti kuuleman mukaan olla jäniksiä runsaasti.
Jahtiaamu oli tyyni ja lämmin. Ei vielä kunnolleen hämärtänytkään, kun
sonnustausimme kolmisin veneeseen ja läksimme lipumaan yli rasvatyvenen
selän pappilan metsään, joka hienon usvan läpi häämöitti heikkoa
aamurusotusta vasten kilometrin päässä.
Jalo oli kovin innoissaan. Se nuuhki veneenlaidan yli metsään päin
ja vikisi hiljaa; näkihän sen, että sillä oli halu ja taipumukset
jahtihommaan; oikein käpälät värisivät odotuksesta.
Vene karahti hiekkaiselle rannalle, ja samalla oli Jalokin maissa
häviten rantapensaikkoon. Emme kerinneet kunnolla vetää venettä maihin,
kun sillä oli jänis jo ylhäällä, ja täysi skalli eteni rannasta hieman
oikealle, jossa tiesimme talonpoikain viljelysten tarjoovan hyvät
syönnösmaat jäniksille. Sinnehän jänis tietysti oikaisisi omille
syönnöksilleen, mutta vielä se kiertää takaisin makuulleenkin, sen
tiesimme, emmekä pitäneet hoppua, sillä haukku kuului jo hyvin kaukana.
Etsimme siis itsellemme passipaikat, ja apteekkari, joka oli tuttu
näillä main, käski minun jäädä siihen lähettyville kankaalle, kun hän
taas etsi itselleen sopivan paikan vähän loitompaa. Siihen jäinkin
mäntyiselle aholle polttelemaan tupakkaani ja odottelemaan.
Hetken kuluttua ajo kääntyi — ja suoraan minua kohti. Odotin molemmat
hanat vireessä, ja sydän löi niin, ettei haukkua toisinaan erottanut
korvien huminalta. Yhä läheni ajo, ja silloin aloin kuulla omituista
töminää kankaalta, joka ei voinut olla jäniksen, vaan jonkun
petoeläimen.
Vavisten siis odotin, mutta samalla ponkaisi eteeni pensaikosta lammas,
töllisteli minua hetken ja sitten lähti otattamaan kuin ammuttu
vastaiseen suuntaan. Joku kahahti vieressäni, ja siinähän se oli
jänis. Nostin pyssyn poskelleni, mutta kuin taivaasta pyörähti siihen
lammaslauma, ainakin kaksikymmentä lammasta. Ne poukkoilivat kuin
mielipuolet sinne tänne, ja niin teki jäniskin, joten en uskaltanut
enkä voinut ampua, sillä kaikki pyöri silmissäni yhtenä sekamelskana.
Jänis hävisi äkkiä kuten oli ilmestynytkin, ja sitten tuli Jalo,
vinkaisi, heilautti häntää ja kysyi, että mitäs tässä nyt oikein
tehdään. Minä osoitin Jalon jäniksen jäljille, ja pian oli ajo taas
käynnissä. Hetken kuluttua kuului apteekkarin passipaikalta pamaus ja
senjälkeen »alls todt».
Kiiruhdin ääntä kohti, ja siellähän apteekkari oli jo jänistä avaamassa
Jalon läähättäessä vieressä omaa osaansa odotellen. Minut nähdessään
se heilutti häntäänsä ystävällisesti ikäänkuin sanoakseen, että »enhän
ole lampuri, vaikka ne minua parjaavat; jänistähän nytkin ajoin ja
itsestään ne lampaat siihen tielle tulivat.»
Kerroin apteekkarille näkemäni ja päättelimme kaikesta kokemastamme,
että Jalo ei ole lampuri. Tyytyväisinä siis jatkoimme jahtiamme
ehtooseen saakka. Toisinaan Jalo viivähti vähän pitempään, ennenkuin
taas sai jäniksen ylös, mutta eihän niitä nyt jäniksiäkään ole
joka pensaassa. Ja silläaikaa kuin Jalo selvitteli uusia jälkiä,
ammuskelimme me pyitä ja lennosta onnistuimme pudottamaan pari
metsoakin. Hyvin Jalo jänikset ajoi, ja kun lehmien kanssa illalla
saavuimme kotiin, kaivoi apteekerska repuistamme kuusi jänistä, kaksi
metsoa ja kaksitoista pyytä.
Siinähän oli saalista kahden miehen osalle aivan hirvittävästi, ja
hyvinhän meitä trahteerattiin koko illan. Aina myöhäiseen yöhetkeen
saakka soitti vanhan apteekkarin gramofooni »Schwartzwaldin myllyjä»,
ja me kertoilimme toisillemme yksityiskohtaisesti, kuinka kukin
otus, ja miltä hollilta oli tullut kaadettua. Jalolle oli laitettu
vuode nurkkaan, ja siellä se lojui rentonaan silloin tällöin syvään
huokaisten, kuten ainakin raskaan päivätyön suorittanut. Aamutunneilla
menimme mekin nukkumaan.
Aamulla olimme jo varhain taas jalkeilla, mutta vielä varemmin
näkyivät muutamat nousseen, sillä apteekin rantaan näet laski paraikaa
vene tullen suoraan yli selän. Apteekkari arvasi jonkun vakavamman
sairaustapauksen sattuneen ja häntä erikoisesti tarvittavan, kun
kirkolla ei asunut vakituista lääkäriä. Senvuoksi menimmekin laiturille
tulijaa vastaan.
Pian ehti vene möljän kupeeseen, ja veneenpohjalla saatoimme erottaa
jotain valkoista, aivan kuin ruumiita.
Ja ruumiitahan siellä olikin, kaksi lampaanraatoa ja lisäksi sangen
ryvettyneitä. Vakavana veli ukko veneensä maihin, kääntyi sitten meihin
päin näin sanoen:
»Se ahteekarin lampurkoira roatel nämä eilessäpäivänä. Pitäis soaha
korvaasta.»
Koettelimme väitellä vastaan, mutta ukko todisteli, että näkijöitäkin
on ollut, jos vaikka heti käydään nimismiehen puheille.
Eihän apteekkari, hyväluontoinen mies, ruvennut riitelemään, kysyi
vain, mitä lampaat maksavat, luki rahat ukon kouraan ja toivotti
sitten sekä hänet että Jalon erääseen huonomaineiseen paikkaan. Otimme
kumpikin lampaan kainaloomme ja veimme rengille nyljettäväksi.
Kalliinpuoleisia ne kyllä olivat, arvelimme aamukahvia juodessamme,
mutta niinhän se aina on, että kun koira on lahtimiehenä, ei tavaraa
niin tarkoin tule valituksi myyjän etua silmälläpitäen, jonkavuoksi
myyjä sitten väittääkin, että tämä se oli paras koko katraasta.
»Eipä näitä nyt olisi tarvinnut», arveli apteekkari, »kun noita
jäniksiäkin tuli noin runsaasti. Mutta kaipa talven mittaan kuluvat.»
Sitä me vain ihmettelimme, millä aikaa se Jalopoika oli kerinnyt
käydä tekemässä tuommoiset rötökset, kun koko päivän kulki mukanamme.
Viipyihän se tosin silloin tällöin pitemmänkin tovin poissa, mutta
mehän luulimme, että se vain yöllisiä jäniksenjälkiä selvittelee. — Ei
auttanut muu kuin uskoa, sillä kaikki tunsivat apteekkarin koiran.
Aamiaista syödessämme tuli sisäkkö ilmoittamaan, että portailla on
muuan ukko, jolla on lammas.
»Mitä helv-—iä?» kivahti apteekkari ja pala suussa kiiruhdimme kumpikin
ulos.
Siellä oli sama juttu kuin edelliselläkin. Jalo oli tullut metsästä,
ajanut lampaan aidannurkkaukseen, sitten purrut ja rutustellut
hengettömäksi ja hävinnyt taas sen tien metsään.
Taas luettiin kolikot ukon kouraan ja aamiaista jatkettiin.
»Siinähän tuo menee kolmaskin», arveli apteekkari. »Pannaan suolaan ja
palvataan.» — Mutta Jaloa me katselimme vähän kieroon.
Puolenpäivän korvissa souti taas vene rantaan, ja pahaa aavistaen
riensin jo vastaan; apteekkari hoiteli silloin tärkeätä
ekspeditsioniaan apteekissa.
Kolme kokonaista vohlaa retkotti tämän tulijan veneenpohjalla,
ja ryhtymättä lähempiin keskusteluihin ukon kanssa, hän kun
ensi sanoikseen ärähti minulle, jotta »työkös se oletta se uusi
roppikauppias?» riensin apteekkiin, jossa isännälleni ilmoitin, että
»siellä rannassa olisi nyt taas niitä palvattavia.»
Kun apteekissa oli väkeä, ei hän sanonut mitään kuuluvaa, mutta
minä kyllä huomasin, mitä niin hyvin mielellään olisi sanonut siitä
entisestä apteekkarista.
Venerannassa tehtiin kaupat vikkelään ja senjälkeen lähetettiin renki
rautakauppaan ostamaan rautaketjua, sellaista lehmänriimua: se oli
tarkoitettu Jalolle; — nyt loppui jalo vapaus.
Koko iltapäivän tähyilin selälle, tulisiko sieltä vielä useampia
venelasteja, mutta turhaan odottelin. Jalo oli laskenut tarkalleen:
kuusi jänistä ja kuusi lammasta. Joka »alls todt» huudon jälestä oli se
itsekseen käynyt vielä ylimääräisellä jahdilla, sillä oikeus ja kohtuus
vaati, että hänenkin piti saada osoittaa kuntoaan.
Illalla pohdimme apteekkarin kanssa, millä keinoin saisimme Jalon
luopumaan tästä epäkiitettävästä ja kustannuksiatuottavasta tavasta,
ja nukkumaan mennessämme olimmekin siitä jo selvillä. Päätimme, että
lampaat itse saavat rangaista.
Jalo ulisi ikäväänsä ketjussa koko seuraavan päivän, mutta illansuussa
läksimme taas kolmisin kävelylle. Vähän se ihmetteli, kun ei nähnyt
meillä haulikkoja olallamme, mutta arveli kait sitten, että kyllä tästä
muutenkin selvitään.
Kulkumme ohjasimme tuttuun taloon, jossa lampaat pidettiin öisin
kaksiosaisessa navetassa, kapea ovi välillä. Sinne menimme Jalon
kanssa, pujotimme sen säkkiin, niin että vain pää jäi näkyviin, ja
säkin sidoimme oviaukon kohdalle juuri kynnyksen alle. Jalo ihmetteli
tätä hommaa, mutta salli kaiken tapahtua, sillä se tiesi, että kaikki
on hyväksi, mitä isäntä tekee.
Lampaat olivat kaikki ahtautuneet toisen navetan nurkkaukseen ja silmät
pyöreinä katselivat toimitustamme, sillä tämä oli lampaiden pyhä
paikka, eikä sinne saanut tuoda tuollaisia koiranvotkaleita, petoja.
Menimme sitten apteekkarin kanssa lampaiden luo ja hätistelimme niitä.
Ne kiertelivät aluksi ympärillämme, mutta sitten joku keksi oviaukon,
jonka kautta pujahti viereiseen, tyhjään navettaan, ja nyt seurasi koko
katras jälestä. Jokainen lammas polki terävillä sorkillaan kynnyksen
alla olevaa säkkiä, jossa Jalo reuhtoi irtipäästäkseen. Se ärähteli ja
ulvahteli joka potkaisulla, yritteli puraista, vaan ei ylettänyt.
Menimme nyt toiseen karsinaan ja ajoimme koko katraan takaisin ja
sitten vielä kerran, kunnes Jalon ärinä oli muuttunut uikutukseksi.
Silloin irroitimme Jalon säkistään ja myös kahleestaan, sillä tahdoimme
nähdä, minkälaisella mielialalla se nyt katselisi lampaita. Mutta se ei
katsellut niitä ollenkaan, vaan lähti otattamaan kotia kohti suorastaan.
Ei pyytänyt sinä yönä huoneeseensakaan, kuten aina muuten oli valmis
kärttämään, vaan koppi oli mieluisampi.
Joku voisi kenties sanoa, että tämä oli raaka rangaistustapa. Sen voin
kuitenkin vakuuttaa, ettei se tehnyt yhtään kipeämpää kuin piiska,
eikähän Jalo kivusta juuri välittänytkään, mutta se ääretön häpeä. —
Sillä Jalo oli rotukoira.
Mutta hyvin tämä opetus tepsi, sillä Jalo jätti lampurinviran
tykkänään, ja missä ikänään maantielläkin vasta tapasi lampaan, laski
se heti häntänsä korttelia alemmaksi ja kiersi ojan vierustasta ohitse.