Ei sitä metsissä eläen ja asuen joudu paljonkaan urheilusta,
sellaisesta areenaurheilusta tietämään eikä sitä harrastamaan. Sen
kuin sanomalehti kerran pari kuussa postin saapuessa tietää ilmoittaa
uusista ratasaavutuksista, niihin saat tyytyä. Katsomaan et jouda
enempää kuin koettelemaankaan, eikö ehkä vielä meikäläisessäkin olisi
rekordinlyöjäksi rintamaiden miesten rinnalla.
Kävelemistä on metsämiehen elämä, yhtämittaista tarpomista aamusta
ehtooseen. Patinaa, pieksunpohjaa siinä kysytään, pohjelihaksia
koetellaan ja pientä kilpailuntapaista pidetään niin metsään mennessä
kuin kotiintullessa, — enimmäkseen kuitenkin kotiintullessa.
Kesän kuluessa työsakin miehet kyllä oppivat toisensa niin tarkoin
tuntemaan, ettei loppusuvesta tuollaisia voimaspurtteja oteta enää kuin
joskus hyvällä tuulella ollen juhlista palatessa. Alkukesä sitävastoin
lukee hätää monelle ja silloin pannaan uudet miehet tiukalle.
Kesä oli alullaan ja meillä oli uusia miehiä useampia matkassa.
Jokainen kehui voimillaan ja ennätyksillään, mutta eihän niitä siellä
voinut tarkistaa. Piti vain odotella, mitä aika kustakin miehestä
sanoisi.
Jallu oli hyvinruokittu, pulloposkinen, keskimittainen. Kun joku
arveli, että hänen pitäisi laihtua melkoisesti, ennenkuin kykenee
toisten mukana marssimaan, sanoi hän:
»Minut on Turussa vartavasten tutkittu ja eräs asiantuntija sanoi, että
minulla on upseerin takapuoli, joka juuri sopii metsämiehelle.»
Katselimme ja tunnustelimme hänen takalistoaan, ja sellaiseksi
lihavahkoksi palluraksi sen havaitsimme. Emme puhuneet mitään, kun
kerran asiantuntija oli sen priimatavaraksi vakuuttanut, mutta
mielessämme oli omat epäilyksemme. »Eiköpähän tuosta kesän kuluessa
laihtune tavalliseksi takapuoleksi», arvelimme.
Niinkauan kuin työmaa oli lähellä kortteeria, pärjäsi Jallu siinä kuin
toisetkin; vähäisiähän ne olivatkin muutaman kilometrin kävelyt, kun
ilmatkin vielä pysyivät viileinä. Mutta kun sää muuttui helteiseksi,
alkoi Jallun alaruumis reistata. Hän valitti aina iltaisin, että
jossain hyvin pahassa paikassa hiertää ja hankaa.
Sitten muutettiin työmaata, kauas salolle kokopäivän kävelyn
päähän. Viikon eväät lyötiin joka miehen selkään, sillä asutusta ei
ollut lähempänä eikä ruokapaikkoja muuta kuin monet lammet, jotka
onkimiehelle kyllä antoivat runsaan särpimen. Päivä oli jo aamusta
saakka paahtavan lämmin, kun kolmenkymmenen miehen voimalla työnnyimme
taipaleelle.
Ensimmäiset neljännekset asteli Jallu reippaasti joukon etupäässä.
Sitten toisen tunnin lopulla alkoi hän jäädä noin niinkuin
huomaamattomasti mies mieheltä jälkipäähän ja käyntinsä muuttui
haasottavaksi kuin hanhen. Vihtori tämän huomasi ja mainitsi jotain
upseerin takalistosta ja meitä toisia nauratti, tuhmasti kyllä,
sillä ei kävely arvattavastikaan ollut Jallulle mikään leikin asia.
Urhoollisesti hän kuitenkin ponnisteli mukana, ja mukana oli pysyttävä,
ellei halunnut jäädä yksin tiettömään korpeen.
Aina puolimatkaan hän seurasi sanaa puhumatta, hikikarpalot vaan
tippuivat nenänpäästä. Sitten levähdettiin ja pantiin tupakaksi. Jallu
tuli minun luokseni ja pyysi vähän sivummalle, pensaan taakse. Siellä
hän laski housunsa kinttuihin ja kehoitti katsomaan.
Ja voi onneton sitä näkyä: kummankin kauniin pyöreän ruumiinosan
hankauspuoli oli hiertynyt verilihalle, paistoi ja punoitti kuin
iltarusko. — Siinä se nyt oli se upseerin p—y.
Kun ei meillä ollut pumpulia, laastaria tai muita lääkeaineita
mukanamme, keräsin vanhasta kuusesta naavaa, sellaista kellanharmaata
ja pehmeätä, josta laitoin jonkunlaisen tyynyn asianomaiseen paikkaan
ja Jallu sanoi helpottavan.
Jatkoimme taas matkaa uusin voimin joukon etupäässä, mutta nyt emme
päässeet kuin viitisen kilometriä, kun hän jo pysäytti koko kulkueen
ja sanoi, että »nyt siellä vasta oikein polttaa, ei se äskeinen ollut
mitään tähän verraten.» Kysyi, olinko tahallani pannut sinne keltiäisiä.
Minä sanoin, että parhaan taitoni mukaan olen asiat järjestänyt,
mutta hän vaati uutta tarkastusta. Tällä kertaa oli näky vielä
murheellisempi. Kuiva kuusennaava oli kävellessä murentunut hienoksi
jauheeksi, joka puuterin tavoin takertui hankauspintoihin samalla
tuimasti kirvellen. En uskaltanut puhua näkemästäni mitään, sanoin
vain, että täytyy hakea vähän tuoreempaa lääkettä.
Suosta kannoin sitten sylintäyteisen märkää suosammalta ja siitä teimme
housuntäyteisen paketin, joka remmillä kiinnitettiin sopivasti housujen
sisäpuolelle. Nyt helpotti taas, ja matkakin sujui huokeammin. Perille
saakka, kaukaiselle salokämpälle Jallu pääsi pitemmittä pysäyksittä,
sillä aina kun rupesi vaivaamaan, tarvitsi hänen vain hetkeksi istahtaa
kannonkärkeen, niin märkä sammaltyyny luovutti virkistävää vettä
kirveleville pinnoille.
Kului lähes viikon päivät rauhallisissa hommissa, ennenkuin Jallu
uskalsi pistää juoksuksi, sitten hän jo tuli entiselleen. Mutta
mielialansa ei tyyntynyt koko kesänä, sillä jos tahtoi saada hänet
suuttumaan, tarvitsi vain ohimennen huomauttaa, että hänellä on
muutamia upseerin ominaisuuksia.