Kelovaaran Oskarin Musti oli äkäinen ihmisille, taikka oikeastaan
se oli äkäinen koko maailmalle. Jos ihmisiä ei ollut lähettyvillä,
ärisi se itsekseen taivaan kuuta ja tähtiä, ja äänensä oli niin
selkääkarmiva, että monta kertaa heräsin yöllä ja vedin peiton
korvilleni.
Kelovaaran torppaa oli aikojen kuluessa kolme eri polvea rakentanut,
kukin aina pirttinsä kerrallaan toinen toiseensa liittyen. Vanhin
pirtti oli jo sortumaisillaan, keskimmäinen pahasti vinossa ja tämän
Oskarin aikaista käytti nykyinen perhe asuntonaan. Siinä keskimmäisen
pirtin kupeessa oli pieni kamarikin, maarajassa, parin metrin
korkuinen, ja se oli Mustin ja minun asuntona, tosin siten, että minä
asuin kamarissa, ja Musti kamarin alla multapenkissä, jonne se oli
kaivanut mustan onkalon niin pitkälle kuin kahleiltaan ylti.
Sillä kahleissa oli Musti pidettävä, koska se salakavalasti kävi
hampaillaan talossakulkijain pieksunvarsiin ja käymälihaksiin.
Eihän niitä vieraita tällaisella salolla monia ollut, kenties yksi
kuunkiertämää kohti, mutta kun sekin haluttiin jo uutistenkin takia
taloon poikkeamaan, kytkettiin Musti rautakahleilla niin pitkälle
portaista, ettei juuri yltänyt pirttiintulijan pohkeeseen.
Ensi tapaamisellamme lävisti Musti hampaillaan minun uuden
pieksunvarteni, kun sitä yritin mennä hyväilemään. Mutta isäntä
Oskari kerkisi pihalle ja karjaisi: »Syyti Musti», jolloin se livahti
multapenkin koloonsa niin, että kahleet rapisivat, ja sieltä kiiluvin
silmin katseli uutta tulijaa ilkeästi uristen.
»Mikä otus se tuo on?» kysyin Oskarilta.
»Karhukoira; näkeehän, kuinka vihainen se on.»
»Niin jotta minulleko?»
»Eikä kun kaikille. Kevättalvella sen ostin porajärveläiseltä
kulkijalta. Tuli savotasta, poikkesi tässä, ja kun oli Joensuuhun
matkalla, möi sen minulle halvalla. Niin vakuutti, että monet kontiot
on tämän emo haukkunut. Nuori tämä vielä on, vasta viimekesäinen pentu,
mutta kunhan siitä varttuu.»
Näin vakuutteli Oskari, ja minäkin aloin uskoa hänen puheitaan,
kun viikkojen kuluessa Mustia katselin ja tarkastelin. — Saattoipa
hyvinkin tuollaisesta ärhäkkäluontoisesta mustakarvasta tulla karhun
takavillojen purija, saattoipa hyvinkin Oskari vielä tehdä ihmeitä
karhukorvessa tällä piskillä.
Vainu oli Mustilla niinkuin manalan koiralla. Jo neljänneksen päästä
se tunsi tulijan askelen kankaalla tai kuuli, kun venettä telapuille
vedettiin Koitereen rannalla, josta kapea polku uhotteli Kelovaaralle.
Vaaralla ei vielä tietty mitään tulijasta, kun jo Mustin korvia
vihlova ulvonta ketjun kärjestä sen ilmaisi. Oskarin lintukoira, Topi,
silloin vielä veteli uniaan, ja vasta kun kulkija halmeen laidassa
räväytti veräjän auki, nosti se niskavillojaan, päästi ulinan, mutta
jo taloon nousevalla saunatiellä nuolaisi tulijan kättä ja viuhutti
häntää, mikäli sen kippuraisuudelta kykeni. Sillä Topi oli ruskeakarva,
kippurahäntäinen, joka haukkui lintua oman vainunsa päästä ja otti
ruokapalan vieraaltakin.
Musti tottui minuun vähitellen, ja arvaahan sen, kun huonetovereita
melkein oltiin, lattia vain välissä. Iltaisin istuskellessamme
portailla salli se jo silitelläkin kiharaista turkkiaan, jopa kyhnäsi
kuonollaankin polveen. Mutta kun aamulla mentiin metsään tai illalla
sieltä kotiin tultiin, ja Musti näki haulikon olallani, silloin se
joutui raivoon. Se tempoi ja rytki lyhyitä rautaketjujaan, ja silmät
paloivat päässä kuin Änätin Riston jäniksen.
»Tätä koiraa on pyssyllä peloteltu», sanoin eräänä ehtoona Oskarille.
»Ei se totu paukkuun koskaan, parempi kun lopetat sen aikanaan.»
»Ei sitä tiiä», sanoi Oskari. »Kunhan kontion jäljen tapaa, totta
luonto muuttuu.»
Näin kului aikaa toista kuukautta, ja Musti tottui jo haulikkoonkin,
sallipa jo asettaa aivan multapenkin viereen. Kaukaa sitä kierteli,
niin kaukaa kuin kahle salli, mutta ei enää murissutkaan.
Siellä Patvinsuon saarekkeen syrjässä, pienen lammen kupeella
tapasimme sitten eräänä päivänä karhunjäljet. Milloin se oli nevan
reunassa putkenjuuria kaivellut, milloin kankaan laidassa seiväsnäreen
vitsakseksi vääntänyt, voimiaan mitellyt tai muurahaispesissä
herkutellut. Nythän saammekin koetella, minkä verran Mustissa on kuulun
emonsa verta ja sisua, kun tuomme sen vereksille jäljille.
Sattuikin seuraavana päivänä oikein taivaantäyteinen roimasade, joka
ajoi meidät jo puoliltapäivin metsästä kotiin ja iltapuoleksi lykkäsi
pilvienraosta kilottavan helteen. Silloin päätimme lähteä Mustia
koettelemaan. Heitimme kiväärit selkään, otimme koviakin paukkuja
mukaan ja talutimme Mustin sinne lammen lähelle suonlaitakorpeen,
jossa karhu eniten oli mekastanut. Topikin sai tulla jaloittelemaan,
irrallaan juoksenteli vierellämme, poikkesi aina väliin metsässäkin
hätyyttämässä keskenkasvuisia teerenpoikia.
Taas oli kontio yöllä käynyt, kankaanlaidassa riehunut. Suuren
muurahaispesän oli pohjiaan myöten penkonut ja paksun männyn kyljestä
repinyt kaarnaa. Usutimme Mustin jäljille ketjusta taluttaen, mutta
eihän Musti muurahaisista pitänyt, kerran nuuhkaisi ja aivasti. Veimme
sen sitten sinne karhun käymän petäjän juurelle. Musti nuuhki tarkkaan
puunjuuren, nosti sitten takajalkaa, nykäisi ketjua ja arveli, että
»hyvä on, jo tästä joutaa poiskin».
»Vanhoja nämä ovat jäljet», sanoi Oskari, »lähetään tuonne syvemmälle
korpeen».
Mutta silloin yllätti meidät raekuuro, silmiäsokaiseva, joka pani
lammen tyynen pinnan kuin kiehumaan. Rannalla oli vanha tukkimiesten
maja, sellainen kolmeseinäinen, viistokattoinen, neljän paalun varaan
rakennettu. Sinne pakenimme sateensuojaan, kestihän katto toki pahimman
ryöpyn. Mustin sidoimme yhteen ulommaisista kannatinpaaluista, jotta
se saattoi olla sekä majassa että ulkona, itse vetäydyimme pitkäksemme
aikoja sitten kalvenneille heinille katsellen lammen poreilevaa pintaa.
»Kerrohan, vosmestari, taas niitä soakkunoita sieltä etelämmiltä
mailta», pyysi Oskari, kun piipuistamme nouseva Capstanin tuoksu oli
saanut hänet herkemmälle mielelle.
Ja minä kerroin kauniita historioita, jotka panivat Oskarin silmät
loistamaan, sillä hänellä oli lentävä mielikuvitus, ja tarinoihini
lisäsi hän mielessään ainakin sata prosenttia.
Sade jo heikkeni, muuttui vihmaksi, ja ilta hämärtyi. Musti makasi
siinä aukeamassa, nenä sateessa, häntä majassa, vinosilmin aina
vilkaisten pyssyihimme.
Tuli lentää lehahti telkkä ja laskeusi lampeen. Räpisteli ja
uiskenteli, mutta meistä tavallisen pyssynkantaman ulkopuolella.
Oskari, joka pitkän aikaa oli ihmetellen katsellut uutta hanatonta
»Hunsvaarnia», kuten hän sitä nimitti, yllytti, että »näyttääpäs nyt,
vosmestari, miten se hanaton ottaa».
Nostin haulikon poskelleni ja laukaisin. Seuraavina sekunteina tuntui,
kuin maanjäristys olisi kohdannut huonettamme. Pamausta seurasi äkäinen
älähdys, ja koko kolmiseinäinen maja sortui niskaamme. — Musti oli
kauhuissaan temmaissut maanrajasta lahonneen kannatinpaalun irti, johon
se oli sidottu, ja majan katto oli haudannut meidät alleen.
Kun selvisimme jaloillemme puiden ja tuohien alta, kuului
kankaanlaidasta vielä jokin ulahdus, ja polkua pitkin otatti karhukoira
kotia kohti kuolemanpelossa, majan tukipuu jäljessä raahaten ja
korkealle ponnahdellen, niin että kangas kumahteli.
Oskari päästi pahaenteisen naurun:
»Kato mies, minkä teki, ammuttava se on koko Musti», päätteli hän.
»Pettihän porajärveläinen.»
Läksimme polkua pitkin seuraamaan; ei Topikaan enää polulta metsään
poikennut, hiljaa tulla, lupsutteli jäljessämme.
»Niinköhän tuo vei pökkelön pihaan saakka», arveli Oskari. »Sisua on
vietävällä.»
Mutta sille matkalleen oli karhukoiran vaellus määrätty päättyväksi.
Astuimme virstan verran pehmeää havuneulaspolkua, jonka märkään pintaan
Mustin kynnet ja perässä hyppivä kapula olivat jättäneet merkkejään.
Sitten tulimme suolle, vetelälle ujamalle kahden kankaan välissä, jonka
yli johti kapulatie.
Harvahkojen porraspuiden väliin oli majapaalun toinen pää osunut,
siihen kiinni juuttunut ja vauhdistaan tempaissut Mustin kyljelleen
syvään lettoon. Kauhuissaan oli se siinä piehtaroinut, kiertänyt
riimun kahden kapulanpään ympäri ja siihen surmansilmukkaan työntänyt
päänsä, niin että musta kuono jäi hetteeseen. Ei löysännyt ketju
kaulasta, oli viimeisillä voimilla ahmaistava vettä keuhkojen täydeltä.
Silmät pullistuivat päästä, takajalat tempoivat vielä vaistomaisesti
sekoittaen veden vihertäväksi liejuksi, hetken värähteli vielä ruumis
ja painui sitten liikkumattomaksi hetteeseen. Pystyyn jäänyt paalu
törrötti aukealla kapulatiellä osoittaen lyhyen taistelun paikan.
Kun tulimme kohdalle, irroitimme surmansilmukan Mustin kaulasta ja
nostimme rääsymärän ruumiin porraspuille; henki oli jo siellä, missä ei
enää ampumalla peloiteta eikä panna paaluja kaulassa laahaamaan. Mutta
himmenevät silmät olivat vielä auki, ja niistä loisti sama kiukku ja
kammo, joka ei niitä ollut edes hetkeksi elämässäkään jättänyt.
Kankaanlaitaan hiekkaan koimme saada haudantapaisen ja sinne sen
Oskarin mustan karhukoiran peitimme, valkoista jäkälää kummuksi
kannoimme. Ihmeissään Topi toimitustamme katseli.
Kotimatkalla emme puhuneet kumpikaan mitään, ja vasta kun talo näkyi,
ja vaaran rinnettä nousimme pihaan, arveli Oskari kuin itsekseen:
»Ei mies tullut karhukoiraa Mustista, — pettihän porajärveläinen,»