Kyllösen Risto asui siinä salmen rannalla männikön kupeessa ja siitä
hänet aina aamuisin otimme veneeseen, kun soudimme pitkän lahden
pohjukkaan, josta kapea ura veti työmaallemme.
Risto oli kruununtorppari ja toimi leimuusakissamme kirvesmiehenä.
Ahkera mies muuten, lyhytläntä, vanhanpuoleinen, mutta tarinaa riitti
loppumattomiin, jotta mittamies sai toisinaan hoputtaa.
Metsästysjuttuja se Risto kertoi vallan merkillisiä. Oli Kajaanista
saakka toissasyksynä tullut herroja jänisjahtiin ja Risto heillä
oppaana. Koirien jäljessä juoksenteli, ja kaukana kulki ajo, kun suuri
jänis tuli totisena vastaan, ja silmät »kiehui päässä». Ei se nyt
oikinen jänis ollut sellainen. »Voi kehveli, tuokaa, tuokaa pyssy»,
parahti Risto, mutta jänis ei kun päälle vain.
Risto livahti pensaaseen eikä jänis hänestä huolinut, meni menojaan
niitä herroja kohti. Heti pamahti laukaus, sitte toinen ja kolmas.
Koiratkin ehtivät siihen hötäkkään, ja yhden koiristaan olivat reten
ampua, se jänis kun niin ovelasti kuljetti.
Puolen päivää paukuttelivat tätä jänistä, mutta nahkansa piti jänis, ja
sitten tuli pimeä. Sitä ammuttua koiraa olivat laastaroineet yön seudun
ja aamulla lähteneet kirkolle.
»Siellä se on sama jänis vielä, eikä se oo oikia elikko. Lumikelillä
sen jäljen näkee, niin on kuin hukalla.»
Risto oli itse myös innokas metsästäjä, syksyt kaiket kulki rihmoilla.
Nyt oli hankkinut jo suusta syötettävän rihlan, kun esivalta kielsi
rihmoilla pyynnin. Silmänlumeeksi vain, sillä kuuluipa Riston
aitassa olevan sadottain uusia linturihmoja valmiina viritettäviksi
metsäpoluille, kun poikaset isommiksi varttuvat, ja laki myöntää
pyyntöajan. Ei Risto kyllä rihmoistaan kenellekään puhunut, eikä kukaan
hänen pyyntimaitaan tiennyt, — kuka siellä suurella salolla toisen
jälkiä nuuskii.
Eikähän nyt ollut vielä metsälinnun pyyntiaikakaan, vasta muutama päivä
oli saatu sorsanräähkäleitä ahdistella, nyt leimailtiin vain metsiä.
Ristolla oli kolme lehmää, jotka kulkivat siellä aitaamattomalla
salolla vetreäruohoisten purojen rannoilla aterioimassa ja illalla
palasivat kotiin kun muistivat, milloin varemmin, milloin myöhään
illalla. Liikkuihan kontiokin niillä main, mutta kun leimuujoukko
päiväkauden metsissä huuteli, ei uskaltanut sarvipäitä ahdistella.
Siinä elokuun alkupäivinä, kun teerenpojat jo lentelivät, tuli Ristolle
kova hoppu lehmänhakuun. Ei hän aikaisemmin niistä ollut hätiköinyt,
mutta nyt arveli, että kyllä ne ovat menneet kauas korpeen, ja siellä
kontio ne nykistää. Ja kun toiset oikaisivat työmaalta uraa pitkin
veneelle lahden pohjukkaan, painui Risto viistoon kauas salolle ja
sieltä omia aikojaan lehmien kanssa mökilleen.
Mikäpäs siinä, olihan maidonantajista huoli pidettävä, vaikka
vähän ihmettelinkin, että Riston jalka niin kepeästi nousi raskaan
päivätyön jälkeen. Mutta kun parina ehtoona soutaessamme salmen läpi
havaitsimme lehmien jo pihatossa märehtivän, mutta Risto vielä viipyi
hakumatkallaan, rupesin epäilemään, että eiköhän se lehmänhaku vain
olekin vetänyt linturihmoille.
Kysäisin aamulla asiata Ristolta, mutta hän väitti turhiksi kaikki
sellaiset luulot ja sanoi, ettei vuosikausiin ole rihmasta nähnytkään
paitsi mitä talvella on jäniksille halmeenlaitaan lankoja viritellyt.
Eikä Risto sen päivän iltana lehmänhakuun lähtenytkään.
Mutta taas seuraavina päivinä hävisi Risto aina joukosta töiden
loputtua, ja silloin olin varma, että rihmat ne miestä juoksuttavat.
En puhunut enää sanaakaan koko metsästyksestä, vaan päätin löytää
sen Riston pyyntipaikan. Mutta mistäpä tuollaisella Aasiaan saakka
ulottuvalla salolla muutamat rihmaset löytäisi. Senhän kyllä arvasin,
ettei riistamaa kovin loitolla saattanut sijaita.
Aamustapäivin läksin kiertelemään siihen suuntaan, johon Ristokin aina
hävisi. Kävelin kangasta ja korpea, tuli suo väliin ja taas kangas,
samanlaisia kaikki, linturihmoja ei löytynyt.
Katselin karttaa: tuollahan puolisen kilometrin päässä oli laaja
rämeikkö, ja sen tällä rannalla toista kilometriä pitkä kangassuikale.
Sellaisessahan luulisi lintujen viihtyvän. Oikaisin suoraan sinne.
Loivasti viettävä, marjainen kangas tuli eteeni laskeutuen vesakkoisena
rämeeseen. Kankaan laitaa johdatti polku, vain sellainen kankaan
pituinen, korvesta alkoi ja korpeen päättyi, aikojen kuluessa
syntynyt, lehmät syönnöksillään kulkeneet, joku metsämieskin tai muu
metsänvaeltaja sitä käyttänyt, kunnes kanerva ja marjanvarsi oli
kulunut pois. Siinä jos missään sopiva polku rihmoille.
— Ja eikös ollutkin! Tuossa aivan edessäni oli yksi: taidokkaasti
tehty matala risuaita, jonka yli lintu kyllä hyppää, mutta kun näkee
polun kohdalla avonaisen portin, niin oikaisee siitä. Mutta portissa
vaaniikin silmukka, aivan uusi jouhipunonnainen, joka luistaa helposti
eikä sykertele! Tämän vuotisia on tekoja — Riston hevosen hännästä.
Katselen polkua puoleen ja toiseen. Joka parinkymmenen askelen päässä
toisistaan kyykötteli tällaisia aitauksia ja portteja, niitä oli useita
kymmeniä.
Kun olin varustautunut tällaisia tapauksia varten, olin varannut
taskuuni sellaiset pienet sakset, joilla voi sekä leikata kynsiä että
nipsaista sikaareja. Sillä kynsipuolella nyt varovasti leikkasin rihman
poikki maanrajasta, ja kun paula jo alunperin oli männynneulasilla
pingoitettu oikeaan asentoonsa, jäivät rihman päät toisiinsa kiinni
eikä katko kohtaa tarkemmin tutkimatta havainnut. Jos nyt pyy tai
vaikkapa teeri meni ansaan, asteli se siitä läpi vahingotta, itsekään
edes tietämättä, missä surmassa oli käynyt, jonka jälkeen joustavat
langanpäät painuivat entisiin asentoihinsa, ja rihma näytti aivan
eheältä.
Näin katkeilin tusinanverran lankoja, kun eräässä oli pyy, pieni
rääpäle. Lämmin oli vielä, kun sitä koettelin, sääliksi kävi. Mutta
sääliksi kävi myös tämä Riston uusien lankojen katkominen.
Jätin pyyn paikoilleen; saahan ukko edes jotakin harmiinsa, kun tulee
kokemaan. Annanpa sitten läksytyksen toiste.
Samalla olin astua suuren, mustan käärmeen päälle, joka kiemurteli tien
poikki. Ihminen vetää aina äkisti käärmeen nähdessään vaistomaisesti
jalkansa pois, vaikka on paksunahkaiset pieksut jalassa. Niin tein
minäkin, mutta samassa hetkessä painoin jo leveällä latuskapohjallani
sen niskanikamia. Komea olikin mato, sahanteräselkäinen kyy,
ja äkäisesti riuhtoi se pieksuni vartta. — Tapettavahan se on,
ihmiskunnan vihollinen, ajattelin ja kantapää jo siirtyi lähemmäs
kiiluvia silmiä, kun mielessäni välähti että »onhan se säästettävä
Ristolle toinenkin saalis.» Kädessäni oli uusi jouhipunonnainen,
siitä tein kahdenkertaisen silmukan, jonka hivutin kyyn kaulaan niin
tiukalle, että niskanikama katkesi, ja leukapielet jäivät longalleen,
vihaisesti silmät ammollaan. Vähän matkan päähän pyystä kiinnitin tämän
otuksen sitten toiseen porttiin ja ajattelin, että »jos Ristolla on
minkäänlaista uskontoa, niin tottapa jättää rihmapyydykset vähäksi
aikaa.»
Kun päiväkin kului jo pitkälle, laukoilin nopeasti vielä löytämäni
rihmat ja kiersin muina miehinä työmaalle enkä ollut Ristoa
huomaavinanikaan.
Päättyi työ siltä päivältä, miehet painuivat kotipolulle, ja siinä
jossakin käänteessä se Ristokin taas livahti lehmänhakuun. Kenellekään
en hiiskunut pyydyksillä käynnistäni.
Tuli ehtoosta ja yöstä seuraava aamu, kun taas salmesta otimme Riston
veneeseen. Totinen oli mies kasvoiltaan eikä puhekaan luistanut;
tarkkaan tutkisteli vain minun piirteitäni, löytäisikö niistä selitystä
ongelmaansa. Syyttömältä koetin näyttää, ja Ristokin rauhoittui, mutta
sanattomana kulki koko päivän ja illalla tuli toisten mukana kotiin.
Olin yönseutuna jutellut kortteerini isännälle, metsänvartijalle
tapahtumasta, ja kun seuraavana aamuna taas tapasimme Riston, huusi hän
jo veneestä:
»Sille Ristollehan on mato käynyt rihmaan.»
»Voi pertsetti, kuka?» — pääsi Ristolta, mutta malttoi mielensä. Hän
katsoi meitä epäilevästi, että jokohan nuo —.
»Vartiuksen vanha isäntä on nähnyt unen, että Riston rihmassa on vielä
mato korjaamatta.»
»Se on vale. Minä en ole rihmoja pitänyt eikä minulla niitä olekaan»,
väitti Risto.
»Parempi onkin, ettei pidä, tuollainen ei kuulu sattuvan hyvän edellä»,
varoitteli metsänvartija.
Miettiväisenä kulki Risto seuraavat päivät ja pysyi visusti joukon
mukana iltasella kotiin palatessa. Ei vetänyt mieli enää rihmoille,
kammotti koko pyyntimaa.
Metsänvartija ei jaksanut pitää salaisuutta omanaan, vaan kertoi siitä
toisille, ja niin sai Ristokin kautta rantain kuulla asian oikean
laidan. Sen syksyn pyynti oli kyllä mennyt pilalle, mutta jo seuraavana
syksynä kuului hänellä olleen rihmoja entistä runsaammin.