Siihen aikaan uskoi Karjalan kansa vielä jumaliin, teki
ristinmerkin kuvajaisen edessä, molinoi ja vietti praasniekoita. —
Praasniekkapalvelus oli toki mieluisinta, silloin kun joko syötiin tahi
tantsuttiin taikka kaulattiin.
Pienemmän jumalaisen praasniekka kesti noin kolme päivää. Suurempien,
niinkuin esimerkiksi Petrus-vainajan, saattoi kestää viikonkin. Ei
silloin väliä heinänteolla tai viljankorjuulla, — praasniekka oli
vietettävä, puolen viikkoa tässä, toinen puoli tuossa kylässä. —
Jumalainen huolehti maatöistä.
Repolan Törhösen isäntä oli jo parisen kertaa kesän kuluessa lähettänyt
sanan, jotta »pitää tulla Petrunpyhinä Rjebolaan, siellä praasniekat.»
Veneen lupasi laittaa vastaan, vesimatkaakin kun oli välillä.
Koska silloin toimitin metsätöitä siellä rajan lähistöllä, eikä
juhlapaikalle ollut matkaa kuin viitisen penikulmaa, päätin noudattaa
kutsua.
Niinpä heinäkuun kymmenentenä annoin miehille ylimääräisen loman ja
läksin taivaltamaan pitkin ruutikuivaa kangasta kohti Repolaa. Asia
oli miehillekin pyhä, — suuri osa heistä oli oikeauskoisia — ja he
seurasivat mukana.
Vierasvarainen oli Törhösen talo ruotshille: Nadja siellä saajut
pöytään kantoi, Vera sultsinat paistoi ja isäntä silloin tällöin
peräkamariin kutsui, krimiläistä tarjosi.
Praasniekkapaikkaan, Haukkasaareen, sieti Repolasta soutaa hyvän
rupeaman, se häämöitti Lieksanjärven takana epäselvänä kohoumana vasten
taivasta.
Vierasta varten oli veneeseen kannettu pari lyhdettä olkia ja niille
kehoitettiin makoamahan. Naiset soutivat, miesväki istui ja jutteli.
Heinäkuun päivä oli lämmin, kaikilla juhlamieli, ja hetki hetkeltä
kohosi Haukkasaaren ranta yhä selvempänä näköpiiriin.
Perillä oli vinha tanssi käynnissä. Siinä sai nuorukainen näyttää
notkeuttaan, kun yhdellä jalalla kyykkyyn hyppien tavoitteli
armaistaan. Jos huonosti teit hypyt, kiusattiin pitempään, jos paremmin
teit, antautui nopeammin.
Haukkasaaren rusopartainen isäntä kutsui minut kamariin, kaikkein
pyhimpään; pappi ja kanttori kuuluivat olevan vierainaan.
Enhän minä toki papin kanssa — mieluummin tanssitan näitä tyttöjä.
»Ka tule, — ei ole pappi paha mies. Tytöt jätä nuoremmille.»
»Enkä minä hänen pahuuksistaan, muuten olisin täällä pirtin puolella.»
»Ka tule, tule», isäntä työnsi minut edellään kamariin.
Pappi, lyhyenläntä, punakkanaama, tihrusilmä, istui samovaarin
vieressä höyryävä lasi edessään. Seuranaan oli kanttori, pitkänsalskea
vanhapoika, joka turhaan koetteli kasvattaa itselleen papillista partaa.
Pian tulimme tuttaviksi. Pappi kertoi avomielisesti olleensa
paremmissakin paikoissa, Pietarissa ja muualla rintamailla. — Tuli
eletyksi huonosti, ja piispa määräsi tänne. A vot soromnoo. Hyvä on
täälläkin.
— Karjalahan olikin jonkunlainen rangaistussiirtola kelvottomille
virkamiehille, ja mikäli kuulin, oli papillinen suku sellaista miltei
järkiään.
Kysyin, tapaako pappi useinkin käydä praasniekoilla.
Ei, — ei hän nytkään pessotoimaan tullut, vaan kun naapuritalossa
on lapsi kastettavana, pääsi mukavasti juhlaväen veneessä. »Tule
katsomaan, kastamme lapsen, aivan on naapurissa.»
Suostuin mielelläni tehtyyn ehdotukseen, olihan siinäkin taas jotain
uutta ja ennen näkemätöntä. Nousin lähteäksemme.
Ei kuitenkaan ollut niin hoppua. Kun olimme särpineet lähes
ämpärillisen teetä mieheen — ja yhä sitä vain tyrkytettiin, nouti
isäntä papin viittauksesta viinapullon pöytään. Pappi pyyteli
anteeksi, että hän hengen miehenä ottaa ryypyn, mutta, sanoi hän,
»kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on
ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»
»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta on hän ollut humalassa yhtämittaa»,
selitti isäntä suomeksi.
»Mitä mushikka haastelee?» uteli minulta pappi joka oli ummikkoryssä.
»Sanoi vain, että hän on kyllä nähnyt sen.»
— Tulimme ristiäispaikalle, noin pari tuntia luvatusta ajasta
myöhästyneinä. Siitä huolimatta ei ristiäisvalmistuksiin oltu vielä
ryhdytty: »Jos ei tule, hukkaan meni vaivat, jos tulee, vielä kerkiää
valmistella, ei ole kiire papilla.»
Miehissä kannoimme pirttiin suuren ammeen. Juuri niin suuren, että
ovesta mahtui, ja asetimme perälle kahden nurkittaisen akkunan väliin.
Amme täytettiin lähdevedellä, ja siihen piti lapsi kastettaman.
Joku sentään arveli lähdeveden olevan liian vilpoista pikkumiehelle
— lapsi oli miespuolinen ja kysyi isännältä, eikö saisi kuumaa vettä
joukkoon, kun lapsi voi muuten sairastua.
»Katsho, aamusta saakka olen sytytellyt, märkiä ovat puut, eivät pala.»
Istuimme ja odottelimme. Miesväki oli asettunut seinänvieruspenkeille
katselemaan pyhää toimitusta, naiset puuhailivat karsinan puolella,
ja sieltä kuului kuin hanhilauman kaakotus. Näytti siltä kuin asia ei
ollenkaan olisi koskenut heitä.
Pappi paineli peukalollaan moniaita kahdenkopeekan kynttilöitä ammeen
laidoille; niin piti olla, ettei paha päässyt kastettavaan. Kanttorilla
oli täysi työ saadakseen kunnollista pyhääsavua. Puut olivat märkiä,
hiillosta ei ollut, eikä pyhäsavu ilman kekälettä palanut. Löytyi
toki tuohenkäppyrä nurkasta, unohtunut, viimevuotinen. Se kun
työnnettiin suitsutusastiaan, jo läksivät mirhamitkin palamaan, vallan
tukahuttamaan tuppasi.
Toimitus alkoi: isä lapsineen seisoi ammeen vieressä, pappi sen takana,
kanttori sivummalla. Miesväki odotti, akat kirkuivat karsinassa.
Ammeen veden yli oli ensin luettava luvut ja loitsut, ja pitkälti pappi
jaksoikin molista. Lukujen välillä heitteli hän taskustaan jonkunlaisia
ryyniä veteen, jotta se paha kaikkoaisi. Silläaikaa heilutteli kanttori
mirhamiastiaa suuressa kaaressa edestakaisin, aina väliin pirauttaen ja
meille silmää iskien: »Hospodi pomiiluii, hospodi pomiiluii.»
Kun melu karsinanpuolella yhä vain yltyi, meni kanttori rauhoittamaan
suupaltteja. Naurun sai vastaansa.
Vesi oli nyt pyhitetty. Vielä piti kiertää ammeen ympäri kolmasti
myötä- ja kolmasti vastapäivään, ja pappi viittasi seuraamaan. Luulin
viittauksen tarkoittaneen itseäni ja läksinkin lapikoimaan papin
jälessä, kunnes kanttori jo toisella kierroksella työnsi minut penkille
istumaan; olin ottanut kanttorin ja pyhänsävun paikan. Nyt he kahden
vaelsivat hitaasti vaappuen ympäri ammeen: pappi luki, kanttori huusi
hospodia ja kohdallamme heilautteli raskasta mirhamiastiaa arveluttavan
läheltä päätämme, jotta savu tuprusi kuin saunan luukusta.
Seurasi itse kastetoimitus. — Isä ojensi ruusunpunaisen palleroisen
papille, joka siihen tarttui niskasta kuin koiranpoikasta. Heilutteli
hetken ilmassa ja sitten upotti lähdekylmään veteen umpisokkeloon,
pitäen siellä kotvan aikaa.
Kun poika oli saanut tuhistuksi enimmät vedet suustaan ja sieramistaan,
päästi hän korviavihlovan huudon. Ja samalla tapahtui se välttämätön,
se lapsen pienempi vahinko, lensi kaaressa yli ammeen vasten kanttorin
naamaa ja kaapua, sihahtipa mirhamiastiaankin.
»A katsho, ei ole likainen, puhdasta vettä», koki isä lohduttaa
kanttoria, jota ei suihku oikein miellyttänyt.
Toimitus olikin lopussa ja meidät kutsuttiin kamarin puolelle saajulle.
Yön nukuin praasniekkapaikassa ylisillä. Kun aamulla varhain astuin
kamariin, istui pappi siellä viinapullo edessään ja koki selittää:
»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on
ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»
Puolissa päivin teki Törhösen joukko lähtöä. Jäähyväispuheita riitti
aina venevalkamalle saakka, yhä kehoitettiin palaamaan. Emme jääneet.
Minuakin jo työt kutsuivat, ja illan suussa läksin taivaltamaan
viisipenikulmaista kangastietä. Törhönen oli reppuuni pistänyt
viinipullon, sanoi sen olevan oikeata krimiläistä.
— Ja kun sitten aamuyössä kuivin suin astelin vielä eilisestään
helteistä kangasta, kuiskutteli pullo korvaani:
Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on
ensimäinen päivä jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme...