Kauppias ja tilanomistaja olivat jo hyvissä ajoin kesällä hakeneet
kuvernööriltä hirvenkaatolupaa. Kahdeksaa oli pyydetty, oikein
rutkasti, kun niitä jahtimaitakin sattui laajemmalti kuin mitä laki
välttämättömään luvansaantiin vaati.
Papinkirjat, protokollat ja leimamerkit oli laitettu visusti
järjestykseen. »Jos ei anna kahdeksaa, antaahan toki neljä.»
Kuvernööri, pahansisuinen mies, veti kuusi hirveä luvusta pois.
— »Mokomat», tiuskaili, hän, »pyssyt niiltä pitäisi ottaa, —
vallankumousta vain puuhaavat ja opettelevat ampumaan.»
»Olihan toki hyvä, että jätti ne kaksi, mistäpä niitä enempiä hirviä
enää näillä main löytyy», lohduttelihe kauppias.
Tuli elokuun viimeinen, jahtipäivän aatto. Jo hämärissä meni
tilanomistaja kauppiaalle lataamaan patruunoita, kotona kun ei sattunut
olemaan ruutia.
Kauppiaan kamarissa istuttiin, patruunoita ladattiin, jahtimatkan
eri kohtia suunniteltiin. Ruumistakin vahvistettiin silloin tällöin
konjakilla, jota kauppias oli jahtia varten tuottanut kaksi kannua.
Näin päätettiin: aamulla, jo ennen hämärää painutaan karjakujaa pitkin
nevan poukamaan; — siinä olivat karjapiiat melkein joka aamu nähneet
kaksi hirveä, selitti kauppias.
Kauppiaalla oli kivääri, oikein pertaani. Hyvä oli mies muuten
ampumaan, nuorisoseuran ampumakilpailuissa vain harvat pääsivät
pielillekään; mato ampuja se kauppias.
Tilanomistajalla ei ollut kivääriä, olihan vain tavallinen
takaaruokittava lintupyssy, haulikko. Ei häntä nyt juuri jahtimieheksi
oikeastaan voinut sanoa, — sikoja oli lahtiaikana ampunut ja joskus
käynyt teerenkuvilla. Eihän sitä maanviljelykseltä jouda juoksemaan
oravan takia, mutta tämä se on toista.
»Se on pentelettä», sanoi kauppias, »etteivät ne anna ampua
naarashirveä. Jos kerran härkähirvet ammutaan loppuun, niin mitäs
sitten tekee naaraillakaan. Mutta ei auta, sakko on kova, jos ammut.»
»Ei pidä ampua naarashirveä», selitti tilanomistaja, joka oli innokas
karjamies; »siitä nousee metsään uusi sarvipäinen polvi.»
Renki-Aapo makasi valveillaan pirtin sängyssä. Uni ei tullut, vaikka
mikä olisi. Kauppiaan kamarista kuului keittiön läpi keskustelun
hyrinää, vaan sanoista ei saanut tolkkua.
Aapo oli kauppiaalta kärttänyt päästä jahdille mukaan, vaan kauppias ei
ottanut korviinsakaan sellaisia puheita. — »Mitäs sinä kakara miesten
matkassa, pilaat jahtionnen.»
»Voi, kun olisi pyssy», ajatteli Aapo. »Kyllä minä ainakin yhden hirven
ampuisin: niinhän se putosi sepän rihlakolla oravakin viime talvena
korkean kuusen latvasta.»
Aapo käänsi kylkeään ja koetti nukkua. Kumma kuinka nyt valvottaa,
vaikka muuten jo tähän aikaan on vetänyt pitkiä kuorsauksia. —
Hiottamaankin tuppasi. — Kauppiaan kamarista kuului yhä epäselvää
pörinää, ja se tuntui yhä kovenevan.
Ei malttanut enää. — Aapo hypähti sängystä, livahti porstuaan ja
siitä kauppiaan akkunan alle. Siihen kuului selvästi, mitä huoneessa
puhuttiin.
Aapo painui seinänviereen litteäksi ja kuunteli. — Voi kummaa,
viisikymmentä jänistä yhtenä päivänä; — se on metsämies, tuo kauppias.
Tunnit kuluivat ja idässä alkoi kajastaa. Nyt oli aika lähteä, jotta
kerkiää takamaalle.
Aapo kiersi nurkantaitse pirttiin, veti housut jalkaansa, ovipielestä
otti virsut ja lähti seuraamaan metsämiehiä. — Ei hän muuten, kun
kauppias oli kieltänyt, mutta olisi se hirventappokin nähtävä. —
Parin kivenheiton matkalla seurasi, niin pitkällä, että kauppiaan
sikaarinsavu tuntui vielä ilmassa.
Kylästä laskeusi karjapolku läheiselle nevalle, puolen virstaa taisi
olla kangasta, — siitä vei kapulatie hetteen yli korpeen ja jakaantui
pienemmiksi poluiksi takamaaniityille.
Tultiin jo suonlaitaan. — Pysähdyttiin odottamaan pensaikossa. —
Tässähän ne karjapiiat...
Ja niinhän oli kuin tarjottimella. — Rämeiköstä, nevan kaulakkeen takaa
tuli kaksi hirveä suoraan kohti. Suurisarvinen uroshirvi kulki edellä
ja sarveton naaras vähän syrjemmällä, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatii.
Kauppias painoi sikaarinsa mättääseen: — sillä on tarkka vainu
tuolla hirvieläimellä, saattaisipa hyvinkin kavahtaa sikaarinsauhua.
Vaan tuulen allahan tässä oltiinkin; nevoilta vieri valkoinen usva
metsämiehiä kohti, ehti kankaanlaitaan ja siinä hajaantui.
Suoraan kohti tulivat hirvet, aivan päin. Lähestyivät vielä matkan
ja pysähtyivät nuuskimaan ilmaa. — Nyt oli ammuttava. Se sarvipää
seisoikin niin sivuttain kuin maalitauluna, kauppias laski ainakin
kahdeksan sakaraa sarvessa.
»Tähtää tuota härkää lapaan sillä suurireikäisemmälläsi, minä otan
hiukkaista ylemmäs», määräsi kauppias.
»Valmis on.»
Kuin yhdestä pyssystä kiiri laukauksen kaiku yli usvaisen nevan. Kun
ruudinsavu oli haihtunut, nähtiin uroshirven kiidättävän kaukana
nevalla, sarvekas pää uljaasti koholla. Naarashirvi seisoi paikoillaan,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt koko tapausta, sitten etujalat
retkahtivat, ja se painui hengetönnä sammaleelle.
Kauppias katsoi tilanomistajaa, tilanomistaja kauppiasta. Kumpikin
tiesi tähdänneensä nupopäätä arvellen, että kyllähän kaveri huolen
pitää tuosta sarvipäästä; — samalla iskulla kaksi hirveä, — kuka sitä
sukupuolia enää kyseli, kun nahka oli poissa, ja lihat aitassa.
Mutta nyt sattui tuollainen rötöskä. — »Ethän sinä tähdännytkään
lapaan, kuten käskin», sanoi kauppias. — »Ethän sinäkään tähdännyt
siihen hiukkaista ylemmäs», sanoi tilanomistaja.
Hirvi oli saatava nopeasti nyljetyksi, sillä kylän karja kulkisi kohta
ohi, ja paimenet saattoivat nähdä.
Renki-Aapo oli tullut aivan suon laitaan; — ei malttanut enää mieltään,
vaan riemuissaan huusi:
»Niinhän kaatui kuin lekalla lyöty.»
»Ka Aapo, — pentele, — mitä helv—»... pääsi kauppiaalta. »Laputa heti
kotiin töihin.»
Mutta sitten hän keksi jotakin. — Kun Aapo oli kerran nähnyt kaikki,
niin parasta ottaa hänet uskotukseen.
»Ka Aapo, tulehan tänne; — käy sieltä ylisiltä se hirven sarvi ja
vajasta kirves. Käy vikkelään.»
Metsämiehet ryhtyivät nylkemään saalista, Aapo vilkkaisi kylään; —
kujalla kalkatti jo karjankello.
Kylässä tehtiin nousua. Aapo tapasi tiellä leipurin pojan ja vihjaisi,
että »nyt se iso hirvi kaadettiin.» — Neuvoipa paikankin vielä.
Leipurin poika kertoi nimismiehen rengille, ja niin levisi tieto
talosta taloon.
Muutamia uteliaita kävi tappopaikalla katsomassa kummaa otusta, ja
nimismieskin ulotti tavanomaisen aamukävelynsä tänne saakka, kun kuuli
hirven kaadetun. — Pitihän sitä niinkuin virankin puolesta.
Sillävälin oli renki-Aapokin joutunut takaisin. Ylisiltä oli hän
etsinyt suuren hirvensarven, joka aikaisemmin oli koristanut
kauppiaan kamarinseinää, mutta sitten, kun huoneeseen saatiin oikein
paperitapeetit, viskattu tarpeettomana syrjään. Nythän se olisi tässä
uteliaille osoituksena, että sarvipäitä niitä vain on ammuttu, eikä
mitään nupoja.
Kirveellä kolhittiin hirven otsanahka luuta myöten rikki siitä kohden,
missä sarvien tulisi olla. Aapon noutama sarvi viskattiin viereen
mättäälle. — Eihän tosin ollut kuin yksi, vaan kukapa sitä huomaisi.
»Metsämiehiä on tänään onnestanut», tervehti nimismies kapulatieltä.
»Onnestanut, onnestanut», hoki kauppias kiskoessaan nahkaa irti hirven
kupeista.
»Taitaapa olla komea otus», sanoi nimismies lähestyessään nylkijöitä.
»Näyttääpä olevankin vankka sarvi.» — Nimismies otti sarven mättäältä
alkaen sitä tarkastella, metsämiehet kiskoivat nahkaa niin, että hiki
valui, eikä kukaan puhunut hetkeen mitään.
»Naulallakos se tämän hirven sarvi on ollut päässä kiinni», sanoi
sitten nimismies. »Onpahan niinkuin ruostunut naulantynkä tuossa
juuressa.»
»Pentele!» pääsi kauppiaalta, ja verinen nylkyveitsi putosi kädestään
sammaleelle.
»Saakeli», sanoi tilanomistaja ja jatkoi nylkemistään.
»Sinä sen ammuit tämän naarashirven», sanoi kauppias. »Minä tähtäsin
sarvipäätä, mutta ammuin yli.»
»Minä tähtäsin sarvipäätä, niinkuin käskit», puolustihe tilanomistaja.
»Kyllä tämä on sinun työtäsi.»
»Saadaanhan asiasta selvä, kun katsotaan, minkälainen on kuulanreikä»,
sanoi nimismies ryhtyen tarkastamaan saalista.
Ja siinähän olikin suurempi reikä lavassa, — tilanomistajan
haulikonkuulasta — ja toinen pienempi hiukkaista ylempänä — kauppiaan
kiväärinkuulasta, siis aivan kuin puhuttu.
Selvä juttu, molemmat yhtä syyllisiä.
»Hirvenjahti taisi loppua tähän», tuumaili nimismies; minä takavarikoin
lihat kruunulle, ja syyskäräjillä saatte tulla sopimaan asiasta.»
»Pentele», sanoi kauppias vielä lopuksi ja lähti astelemaan kotiinsa.
Tilanomistaja seurasi äänettömänä jäljessä. Hyvästelemättä erosivat
kauppiaan portilla.
Nimismies hankki kylältä miehen lopettelemaan nylkemistä, omalla
hevosellaan vedätti sitten lihat aittaansa.
Syyskäräjillä kumpaakin metsämiestä sitten sakotettiin luvattomasta
naarashirven ampumisesta.
Mutta senjälkeen eivät tilanomistaja ja kauppias ole yhteisiä
jahtimatkoja tehneet.