Kaasusota on tulevaisuuden sota, kaasusotaan tähdätkäämme
ponnistuksemme ja pitäkäämme silmämme sirrillään tätä tulevaisuuden
aselajia kohtaan.
Näin puhuvat nykyajan sotateknikot, harjoittavat ja kirjoittavat ja
luulevat vasta nyt keksineensä tämänlaatuisten aineitten hirvittävän
moraalisen voiman ja vaikutuksen. —
Mutta on sitä kaasuja ennenkin käytetty, minunkin nuoruudessani, ja
koska henkilökohtaisesti jouduin niistä vähän niinkuin edesvastuuseen,
haluan kokemuksistani hieman kertoa, sillä voihan sattua, että jyvänen
jutuistani putoaa otolliseenkin maaperään.
Silloin oli syksy ja sunnuntaiaamu. Päivämäärää en tarkalleen muista,
sillä äiti piti muna-allakan omissa heteissään ja minun aikani kului
muutenkin. Perunat oli kuitenkin jo nostettu maasta ja koivun lehti
alkoi kellistyä. (Muualla kyllä sanotaan, että lehti kellastuu, mutta
pornaislainen sen samalla myös kellistää, niin että minäkin annein sen
kellistyä.) Oravalla oli vielä kesäkarva.
Silloin sunnuntaiaamuna sanoi äiti minulle aamiaista syödessä, että
»laittau sinäkin siitä kirkkoon sanaa kuulemaan, ettet taas juokse
pitkin mäkeä oravia kivittämässä.»
Poistuinkin jo ennen papinkellojen soittoa siihen maantien varteen
makasiinin nurkkaukseen katselemaan kirkkoväen menoa. — Kyllähän minä
kerkiän sitten urkuparvelle lukkarin viereen, kun soittavat yhteen.
Lukkari antoikin minun aina istua aivan siinä urkujen vieressä omalla
penkillään, ja minusta oli suurin nautinto katsella ja kuunnella
lukkarin liturgiaa. Erikoisesti kiinnosti mieltäni lukkarin ja papin
vuorolaulu, kun pappi ensin veisaa seurakunnalle, että »Herra olkoon
teidän kanssanne», niin lukkari kohteliaasti seurakunnan puolesta
vastaa »olkoon Herra teitinkin kanssa», vaikka kirjassa oli nimenomaan
pitkällä ässällä sanottu »sinunkin kanssas». Minä huomautinkin siitä
kerran lukkarille, mutta hän katsoi minuun tiukasti ja sanoi: »Tyst,
Sulo!» — Myöhemmin huomasin tämän kohteliaisuuden johtuneen lukkarin
puuttuvasta hammasrivistöstä, joka ei ollut otollinen ässän lausumiseen.
Seisoin siinä makasiininmäellä katselemassa vanhemman väen
menoa, joista moni tervehti minua ystävällisesti— arvaahan sen,
opettajanpoikaa. Naapurinpojat, Tiljanterin Eemeli ja Kaalsonnin Eemeli
tulivat myös luokseni, kirkkomatkalla hekin. Kaalsonnin Eemeli kertoi,
että Anttisepän metsässä se viime viikolla sytytetty muurahaispesä
vielä kytee, ja niin päätimme pikimmältään käydä katsomassa sitä, kun
ei matkaakaan ollut kuin rohkea kilometri.
Kytihän se pesä ja hehkui hirveästi. Joku pahansuopa oli ohikulkiessaan
tuikannut tulitikun pesään pengottuaan sieltä ensin esille kuivemman,
tulenaran sisuspuolen, eikä tuli ottanut sammuakseen, vaikka jo viikon
päivät oli kytenyt. Kannoimme sinne tuohisella vettä ja läksimme
paluumatkalle.
Tulimme koulun perunapellon kohdalle, ja Tiljanterin Eemeli sanoi,
että sinne on jäänyt paljon perunoita poimimatta, jotka sade nyt on
liuottanut pinnalle, ja ne ovat aivan kuin kuukunanmunia.
Päätimme käydä niitäkin katsomassa; mielestämme oli haaskausta jättää
perunoita sillä tavoin mätänemään. Pujahdimme lepikon läpi kokkomäelle,
jonka vierestä koulun perunasarat alkoivat. Siellä oli tosiaan
runsaasti valkoisia saksalaisia perunoita savikkopellon pinnalla,
niinkuin kuukunanmunia, ja niitä aloimme poimia.
Sarat olivat kuitenkin märkiä, ja kun olimme saaneet taskumme täyteen
mukuloita, läksimme pois. Arvelimme, että tulemme vaikka huomenna; kuka
sitä nyt näin pyhäpäivänä työntekoon. Ja minnekkäs ne nämä perunatkaan,
kun ei sattunut säkkiä mukaan.
Tiljanterin Eemeli, joka nähtävästi oli syönyt jo aikaiseen
aamiaisensa, sanoi, että maakuopassa paistetut perunat maistuvat
hyviltä ja ehdotti, että paistettaisiin nämä saaliimme, pieniä kun
muutenkin olivat ja joutuisivat luultavasti sianperunoiksi. Se olikin
mukava ajatus ja valitsimme sopivan rinteen siinä koulun aidan takana
kivikkomäessä vastapäätä kirkkoa. Siihen kuului kirkkoveisuukin vallan
selvästi, kun milloin joku sattui aukaisemaan oven.
Eihän meillä tupakoimattomilla pojannallikoilla ollut tulivehkeitä
taskussamme niinkuin aikavammilla, ja minä hyppäsinkin puutarhan
aidan yli noutamaan keittiöstä tulitikkuja. Siellä tuli kuitenkin
huoneenhaltijan kanssa riita, joka päättyi minun tappiokseni, hän kun
väitti, että »viimeinen aski on käsissä ja milläs sitten kirkkokaffit
keitetään». Pyysin edes paria tikkua ja vähäisen askinsyrjää,
mutta en niitäkään saanut. Huulillani oli jo melko nasevat sanat
tällaista suvaitsemattomuutta vastaan, mutta sitten muistin papan
tupakkalaatikon. Siihen oli kyllä vähän arveluttavaa koskea, mutta kuka
sitä kiireessä kaikkia määräyksiä muistaa.
Menin peräkamariin ja sieltä löysinkin kokonaisen askin sellaisia
vänta-lite-tulitikkuja, rikkipäisiä, sääksjärveläisiä. En malttanut
olla samalla vilkaisematta viereiseenkin laatikkoon. Siellä oli paljon
haulikon patruunoita ja ruutia. Sitten näin siellä sellaisen pienen,
pyöreän, vihreäkantisen rasian, jossa rapisi niin mukavasti. Siinä
oli kauniita kullankuparille välähteleviä nallihattuja, sellaisia
suustaladattavan pyssyn sankkireikänalleja, joilla nyt ei ole enää
mitään virkaa. — Pistin senkin taskuuni perunoiden joukkoon.
Mäenrinteeseen kalvoimme kukin perunakuoppamme, teimme tulet ja
hautasimme perunat. Valkea helotti kirkkaasti, hieno sininen savu
vain pujottelihe pensaikon välitse painuen pitkin maata Latopellolle
päin sinne ojiin häipyen, sillä ilma oli tyyni, ja pilvet lepäsivät
matalalla. Mikään ei ilmaissut olinpaikkaamme sivullisille.
Perunoita järjestellessäni putosi se vihreäkantinen nalliaski
taskustani ja hajosi sammaleikkoon, viimekesäiseen keltiäispesään.
Noukimme niitä sieltä yksitellen ja heittelimme tuleen, mutta ne kuin
vain vähän tuhahtelivat. Sitten Kaalsonnin Eemeli, joka kansakoulussa
oli etevä laskennossa, ja jolla oli linkkuveitsi, katkaisi leppäisen
kepin ja työnsi nallin sen nokkaan. Kun tätä vähän kuumennettiin
tulessa, antoi se melkein samanlaisen paukun kuin suustaladattava
rihlakko. Tämä oli meistä hauskaa, kun kaiku aina kirkolta vastasi yli
tyvenen pellon.
Tiljanterin Eemeli, jolla nähtävästi oli jo nälkä, kaivoi tulesta
paistinperunoita. Niitten pinta oli vasta vähän ruskettunut ja ne
narskahtelivat hampaissa kuin turnipsi, emmekä niitä viitsineet syödä.
Kävimmekin koulun puuliiteristä hakemassa tasapäisen halon ja siihen
painelimme kaikki nallit, mitä keltiäispesästä löysimme.
Mutta siinä perunoita kaivellessamme oli muutama kostea sammaltukko
vierähtänyt tuleen. Se pihisi eikä palanut, ja kaunis valkoinen
savukiemura lähti vierimään pitkin maata. Ilma oli raskas, eikä
savu jaksanut nousta juuri vyötäisiämme ylemmäs. Oli niin hauskaa
juosta tämän savupatsaan läpi edestakaisin. Me noudimme lisää
sammaleita ja saadaksemme oikein komean savun, kastoimme ne
läheisessä kivenvieruslätäkössä. Nyt lähtikin lumenvalkoinen vaippa
tulisijoiltamme; se mateli pitkin maata Latiskan portille, leveni siinä
pellolla ja vyöryi kirkolle päin ylämäkeä läpinäkymättömänä verhona.
Menimme Santran tuvan nurkalle — jossa oli aukeampaa — katselemaan
näkyä ja välillä juoksimme kohentelemassa tulia samalla työntäen sen
nallipäisen halonpään käriseviin sammaleihin.
Silloin kumahti tapulin isokello ilmoittaen jumalanpalveluksen
päättyneeksi, ja väkeä alkoi virrata kirkon ovista. He näkivät
kauhistuneina tämän aavemaisen savujuovan, joka koulun mäeltä läheni
yli pellon.
»Koulu palaa», huusi joku kimakalla äänellä. Mekin kuulimme huudon ja
kipaisimme läpi vesakon auttamaan sammutustyössä, mutta eihän koululla
mitään hätää ollut. Silloin käsitimme, että meidän perunahautamme
savuhan se vain oli ihmisiä pelottanut ja kiireesti riensimme
sammuttamaan tuliamme, sillä arvasimme tehneemme jotakin levotonta,
josta ei hyvä seuraa. Mutta tulille ei ollut enää hyvä mennä. Nallit
olivat kuumentuneet ja tiheään kuului sieltä repäisevä pamaus, jota
muuten olisi ollut niin mukava kuunnella aivan vierestäkin. Nyt nämä
paukut meitä hirvittivät emmekä kuolemaksikaan olisi menneet sinne.
Isäukko näkyi oikaisevan kujaa pitkin mäelle. »Älkää menkö, ne
ampuvat», huusi joku jälkeen, mutta hän kyllä arvasi tämänlaisen
ampumisen ja tuli, niin että musta kirkkotakki heilahteli. Samalla
rasahti veräjä takanamme, ja Perkin pappa, jota myös kunnioitimme
suuresti, tuli notkeasti yli kivikon. Hän huomasi meidät tiheässä
pensaikossa, sieppasi karahkan maasta, ja nyt otatettiin metsään.
»Vai työ pojan pultterit, vai työ sotaa käytte sabbattina! Opettajan
poika − −» kuului jälkeemme, mutta me emme enää kuunnelleet.
Patalammille saakka kipaisimme yhtä mittaa ja siellä aidan juuressa,
suuren kuusen alla levähdimme.
Emme asiasta paljon keskenämme puhuneet ja kun olimme hetkisen
hengähtäneet juoksun jälkeen, läksimme taas liikkeelle. Ketään ei
haluttanut mennä suoraa päätä kotiin, vaikka siellä kirkkokahvit
odottelivat; mielessä tuntui vähän levottomalta ja vatsassa hiukan
löysältä. Mutta sen päättelimme johtuvan niistä puolipaistuneista
paistinperunoista.
Aina iltahämyyn saakka kiertelimme metsässä ja päivällinenkin jäi siltä
vuorokaudelta syömättä. Vasta kun saunan takaa kurkistellen huomasin
isän ja äidin lähtevän kyläilylle, menin muina miehinä kotiin ja ennen
heidän paluutaan olin jo nukkumassa.
Seuraavana aamuna oli isä jo unohtanut — taikka unohtavinaan koko asian.