Oli kuukausi kuljettu umpisaloja, oli mitattu maita ja aapoja, kun
insinööri, sellainen maanmittari, työsakin johtaja sanoi Aatulle,
etelästä viimeksi saapuneelle vitjamiehelle, että »käypäs sinä
Sovankylän kirkolta posti ja palkkarahat; niitä pitäisi siellä olla
viitisentuhatta markkaa.»
Eipä sillä, että palkkarahoja olisi siellä saloilla tarvittu, jossa
et viikon vieremiin nähnyt muita kuin oman työsakkisi miehet eikä
korvaasi ottanut muu ääni kuin kirveen kajahtava kumahdus linjalta
tai palokärjen vihlaiseva huuto kelohongasta. Mutta kun rahat kerran
olivat tilauksen mukaan kirkolle saapuneet, niin samallahan ne saattaa
ottaa postin mukana. Sielläpä kulkeutuvat selkärepussa siksi kuin
lopputilitys tehdään ja rahanalaista tavaraa saadaan niillä rintamailla.
Aatu läksi tarpomaan kahdeksankymmenen kilometrin pituista jalkamatkaa
kirkolle. Olihan tämä jo reipasta hommaa päästä kesken kesää kirkolla
käymään. Niin, olikin vitjamiehenä olo alkanut tympeyttää, — arvaahan
sen, ikänsä uittotöihin tottunutta, jonka mieleen aina muistuivat ne
vastarannalla vietetyt rokulipäivät, jolloin ei suma juossut, vaan
palkka sentään juoksi niinkuin Hackmanin konttorista.
Aatu suoritti asiansa hyvin, nosti repullisen postia ja kapallisen
rahaa — näet pientä rahaahan siellä saloilla tarvitaan, mikäli
tarvitaan — ja toisen päivänpuolisissa läksi paluumatkalle.
Olisihan tuon matkan Aatun sisulla painaltanut pysähtymättäkin, eikä
Lapin kesäyö taas pakota pimeän takia polulta poikkeamaan, mutta kun
se kirkolla vietetty yö tuppasi väkisinkin raukaisemaan, pysähtyi Aatu
aapan laitaan puolimatkassa, viritti pienen tulen sääskien pelotukseksi
ja kaivoi repustaan palasen makkaraa kurkun täytteeksi. —
Nahkaisessa repussa oli makkaraa ja leipää rahanippujen joukossa,
ja Aatu kaiveli kumpiakin. — »Olisipa tuossa, pahuus soikoon, nyt
otettavissa kerrakseen. Mitäpä, jos jättäisi koko savotan ja painuisi
suorastaan Muurmannille; — kuka siellä enää jälkiä nuuskii — — —.
Mutta ei; Aatu hypähti kanervasavultaan kuin olisi mato pistänyt ja
saapui vihellellen yövilakka jängänlaitaa pitkin notkolle, siitä
kankaalle, siitä taas notkolle ja kankaalle, kunnes puolissapäivin
kirveenisku linjalta jo kumahti korvaan, ja postit ynnä rahat
luovutettiin »insinöörille», jonka jälkeen pidettiin tavallista pitempi
tupakkatunti.
Sinä iltana ei rakovalkealla äkisti nukuttu, sillä olihan postit
luettava, maailmantapaukset saatava selville. Vasta kun puoliyö kääntyi
aamupuoleksi ja norolta nouseva usva pani sääskenkin vaiteliaammaksi,
käännähti mies toisensa jälkeen kyljelleen, ja insinöörikin veti päänsä
huppuun.
— Mutta Aatu ei nukkunut. — Kulkijaveri alkoi taas nousta eikä tämä
linjallakäynti enää miellyttänyt. Pois pitäisi päästä isommille
oloille, mutta mistä ottaa rahat? — Ajatus alkoi yhä kuumemmin polttaa
ohimoissa, ja silmä pakostakin kääntyi insinöörin jalkopuoleen, —
selkäreppuun. Siellähän oli rahaa, valtion valuuttaa niputtain. Hänhän
oli sen kunnollisesti saattanut perille penninkään puuttumatta, nyt
se oli viskattu tuohon kankaalle vaikka ketun vietäväksi. Kuka sitä
tällaisessa parikymmenmiehisessä jätkäjoukossa tietää, mikä mikin on,
häntä ei ainakaan voisi kukaan epäillä — — —.
Aatu nosti päätään ja kuunteli. Kaikki näkyivät nukkuvan, raskas
kuorsaus vain ympäri leirin sekottui sääsken piipitykseen sekavaksi
sorinaksi eikä kukaan liikahtanutkaan.
Insinöörin selkäreppu oli miltei käden ulottuvilla, vain parin
miehenmitan päässä Aatun makuupaikasta. Hän hivuttausi hiljalleen
repulle, avasi vetosolmut ja työnsi hiukan vavahtelevat sormensa
aukkoon. Ja siinähän ne olivatkin rahat, aivan samassa paikassa,
mihin insinööri oli ne työntänyt, nuoralla sidotuissa puolentuuman
paksuisissa nipuissa setelit. Kovat, rullalle kierretyt markat olivat
valuneet jonnekin syvemmälle.
Nippu toisensa jälkeen siirtyi repusta Aatun väljän housunkauluksen
sisäpuolelle, ja sitten hän varovaisesti vierittäysi takaisin
makuupaikalleen. Rakovalkea räiskähteli unisesti, koillisessa rusotti
jo taivaanranta, ja leiristä kuului vain nukkuvien kuorsaukset. Hyvä
olisi ollut suoristaan painua taipaleelle, mutta silloinhan hän olisi
myös paljastanut itsensä. Ei, ei Aatu niin tyhmä ollut; vielä viikon
päivät päätti hän vedellä vitjoja linjalla ja sitten vasta pyytää eron
oikein reilusti. Hän veti takin päänsä yli sääskien suojaksi ja nukahti.
Tuli aamu ja insinööri huomasi tekosen tapahtuneeksi, mutta ei siitä
mitään puhellut, katselihan vain miehiään, jos olisi jonkun katse työn
kavaltanut. Mutta aamuaskareet kulkivat entistä latuaan, eikä Kainin
merkkiä saattanut kenessäkään havaita. Sitten, ennen töihin lähtöä
kutsui hän kaksi työsakin vanhinta sivummalle ja ilmoitti tapahtuneesta.
»Kyllä asia selvitetään», sanoi toinen heistä, »antakaahan minun vain
järjestää».
Työsakki oli jo koolla juuri lähdössä, kun vanhin alkoi puhua:
»Pojat, tässä sakissa on varkaita, ja niitä me emme suvaitse.
Tunnettehan te Korpilain, joka sanoo, että tappaa saa, mutta ei
varastaa ja varkaalle on annettava sakin hivutusta. Kuka on ottanut
insinöörin rahat?»
Ei kukaan vastannut, kaikki katselivat vain toisiaan.
»No, sitten pojat, reput auki ja vaatteet pois päältä, niin kyllä varas
löytyy.»
Nopeasti aukenivat nahkaiset laukut ja vaatteet riipaistiin
päältä. Aatukin levitti eväänsä sammalikolle ja antoi takkinsa
tarkastettavaksi, mutta mitään ei löytynyt.
»Heitetään pieksut ja housut», komensivat toiset, vaan Aatu vitkasteli.
Silloin tarttuivat rotevat kädet Aatuun, hänet kaadettiin kankaalle ja
pieksut sekä housut vedettiin vastusteluista huolimatta jaloista. Ja
sieltähän ne löytyivät etsityt rahatkin nyöritetyissä nipuissa.
Silläaikaa kuin toiset pitelivät Aatua suullaan maassa, noutivat toiset
hetteen laidasta pikkusormen paksuisia koivunvesoja, joista alkoivat
kiertää notkeita vitsoja. Insinööriä tämä jo kauhistutti, ja hän sanoi
antavansa Aatulle anteeksi, kun kerran oli saanut rahat takaisin.
»Insinööri voi kyllä antaa anteeksi, mutta sakki ei anna. Sakin kunnia
vaatii Korpilakia», sanoivat miehet ja sitten se alkoi. Pari miestä
piteli käsistä ja jaloista Aatua alallaan, ja neljä miestä huiteli
notkeilla, väännetyillä koivunvitsoilla hänen paljasta selkäänsä
tahdissa.
Ensin Aatu kiroili ja uhkaili, sitten muuttuivat kiroilut ähkimiseksi,
sitten alkoi hän itkeä ja rukoilla armoa ja sitten kuului vain
ähkimistä.
»Lopettakaa jo», komensi insinööri ja miehet jättivät Aatun rauhaan,
mutta ei hän siitä liikahtanutkaan, sillä selkäsauna oli ollut siksi
perinpohjainen.
Yksi mies määrättiin Aatun vartijaksi, siksi kunnes heräisi, toiset
painuivat linjalle. Kun joukko taas illalla palasi leiripaikalle,
ei Aatua siellä enää ollut. Puolissapäivin oli hän vetänyt vaatteet
päälleen ja sanaa puhumatta lähtenyt pohjoista kohti. Mutta kun oli
päässyt pari kivenheittoa leiriltä, oli kääntynyt vielä ympäri,
nostanut nyrkkinsä ilmaan ja karjaissut käheästi kuin huuhkain:
»Perlkele!»