Nyt ne menivät, pois lähti koko kesäinen joukko, ja tyhjyys ammottaa
kaikkialla vastaan. Ei sellainen tyhjyys, jonka tapaa autioissa,
kylmilleen jätetyissä huviloissa. Niissä käydessään tuntuu siellä
vallitseva autius ikäänkuin luonnolliselta, tuntuu kuin ne eivät voisi
sen kodikkaampia ollakaan.
Mutta tätä tyhjyyttä katsellessa repii ja raastaa jossakin. — Jokainen
nurkka täällä muistuttaa lähteneistä. Kuistilla Pojun korvapuoli
puuhevonen katselee laiturille kuin ihmetellen, että eikös sitä
miestä enää kuulukaan rulluttamaan, kuten Poju ajamistaan kutsui;
Elna-tyttösen nukke, jota vielä aamulla puettiin ja koristeltiin, on
lähtökiireessä unohtunut sohvalle Kaisun keskeneräisten piirustusten
joukkoon. Ja kun hetkeksi heittäydyn lepäämään vuoteelleni, henkii
naapurivuoteen päänalusesta niin tuttu tuoksu, — taitaa vielä olla sitä
joulupukin tuomaa hajuvettä.
Poissa ovat he kaikki. Vain kasi, Halli ja minä jäimme tänne puutarhaa
vartioimaan ja keräilemään syksyn satoa.
Kun ehtoohämärässä palasin heitä saattamasta, kehräsi kasi laiturin
äärimmäisessä nokassa, ja Halli katsoi kummissaan, jotta »yksinhän vain
tulit, minnekkä veit kaikki leikkitoverini?»
Kyllä hän sen jo arvasi, kun aamuvarhaisesta lähtien tavaroita
kannettiin laiturille, etteivät asiat nyt ole oikealla tolallaan.
»Minkätakia vietiin pojun sänky pois, minkätakia kerättiin pihamaan
hiekkalaatikosta kaikki ne kirjavat kipot ja kapot, joita kesän mittaan
siinä auringonpaisteessa lekotellessa oli niin hauska katsella, kun
lapset niillä leikkivät?»
Vinkaisee Halli vastaani veneestä noustessani ja katsoo vielä
tarkemmasti, eikö sieltä nousisi sitä pikkuista punalakkistakin, joka
aina niin pehmeästi repi turkista, kaulaa halasi ja kuiskutti korvaan.
Vaan tyhjä on vene.
Tehtiin sitten kiertokäynti huoneesta huoneeseen, ja allapäin
seurasi Halli askel askeleelta. Mutta kun yläkerran makuusuojiin
piti lähdettämän, silloin ratkesi Hallin odotus sydäntäsärkeväksi
ulinaksi: »Älä mene sinne, ne veivät sieltä kaikki pois, veivät
kulkusniekkalängetkin, joilla Poju aina minua ajeli.»
Näinhän haasteli Halli alaportaalla eikä suostunut nousemaan ylemmäs
houkuttelemallakaan.
»Mutta mitäs tämä tällainen suru on, nälkähän meidän tulee.
Lähdetäänpäs keittiöön katselemaan jotakin suuhunpantavaa. — Onhan
täällä ryyniä ja jauhoja, on sokeria, ja mikäs pussi se tuossa on?
Eikös vain olekin talkkunoita, niitä viimekesäisiä torilta ostettuja,
joista tuli vatsa kipeäksi: muistathan sinä Halli sen. Mutta nyt me
teemmekin näistä jauhoista puuron sellaisen, että murheet haihtuvat.
— Mitenkäs se sanoi Pielaveden ruustinna talkkunapuuron laitettavan:
kolme litraa vettä, talkkunajauhoja niin paljon, että kauha seisoo
pitelemättä ja suolaa maun mukaan.»
»Kolme litraa vettä, onhan se suurenpuoleinen annos, niin että täytyy
ottaa tuo suurempi kattila. Siinähän sitä sitten kiehuu viikon eväät
meille, jos keitos onnistuu. Ellei onnistu, ei puhuta kenellekään, vaan
viedään vähin äänin possulle.»
Näin juttelen minä taas Hallille valkeata viritellessäni ja
laitellessani kattilaa tulelle. Pianhan vesi poutakuivilla puilla
kiehahti, talkkuna lyötiin sekaan ja hämmennettiin.
»Mutta mitenkäs paljon suoloja tähän pitikään? Maun mukaan, sanoi
ruustinna, vaan miten sen nyt maistelet? Eiköhän panna kaksi tukevaa
kourallista, vai mitä arvelet? — Jaha, häntääsi heilautat ja vilkutat
silmää, pannaan sitten kaksi kourallista.»
Tulihan siitä keitos, puuro miehen kestävä, joskin vähän
vankkasuolainen. Kasi pisteli sitä kupillisen, Halli kaksi
lautasellista, ja minä ammentelin suoraan kattilasta. Voisilmää ei toki
unohdettu yhdestäkään annoksesta.
Piti toki possujakin muistaa, ennenkuin vallan pimeni ehtooksi. Käydään
siitä kolmisin kaalimaalle, josta nyimme valtaisan kasan alalehtiä ja
viemme karsinaan. Jalkeilla kuuluvat siellä vielä olevan, jopa taisi
nälkäkin kiristää.
Hallin tuuhea musta häntä heilahtelee tätä katsellessa, ja aina
leikkisä kasi hyppää silloin tällöin häntään käsiksi. Mutta yksinäisyys
yhdistää. Aamulla vielä Halli ärähti, kun kasi kärpästä tavoitti
hänen käpälästään, nyt sallii hän lauhkeana kasin roikkua hännässään
astellessamme takaisin asuntoon.
Sytytän öljylampun ja heittäydyn sohvalle pitkäkseni kaupungista
tuomiani sanomalehtiä silmäilemään. Kasi jalkopäässä jo hyrrää, vaan
Halli vielä levottomana vaeltelee suojasta toiseen, kunnes raskaasti
huoahtaen laskeutuu lattialle sohvani viereen.
»Älähän sure, Halli-poikani», juttelen hänelle, »mikäpäs hätä meillä
täälläkään on. Eletäänhän nyt tämä syyskausi kahteen pekkaan,
vahdimme taloa, muistelemme muinaisia, sellaisia vuosikymmenien
takaisia asioita — joista sinä Halli et tiedäkään — ja pannaan
iltojemme kuluksi paperille toistenkin luettavaksi. — Ja vielähän
ne kaupunkilaisetkin sieltä katsomaan tulevat. Odotahan lauantaihin
saakka, niin jo soittelevat puhelimella ja kehoittavat, jotta tule,
hyvä mies, noutamaan meitä kylylle. Ja kylvynhän me heille lämmitämme,
lämmitämme niin, että kivet paukahtelevat. Kaikki makeimmat omenat
poimimme ja paistamme perunahauvikkaita. Sitten taas Poju rulluttaa
hevosellaan ympäri kuistia, ja Kaisu antaa sinulle sokeripalan, kunhan
ensin sanot »kovan sanan». Ja vielä mekin täältä lähdemme. — Kun
syksy tuuli repii puista lehtiä ja panee nurkat kolkosti ulvomaan,
silloin puhdistamme puutarhan, lyömme ovet lukkoon ja ikkunat tukkoon,
soutuveneet vedämme maihin, käännämme ne nurin ja peitämme ja viimeisen
kerran heitämme moottorin käyntiin tänä syksynä täältä lähtiessämme.
Eihän siellä kaupungissa ole niinkuin täällä: aina pitää raapaista
ovea ulos päästäkseen, ja kun sisälle pyrkii, täytyy joskus oikein
hermostuneesti haukahtaakin. Vaan mitäs ne vaivat ovat? Siellähän on
Poju ja kulkuslänget, siellä on niin monta hyväilijää. Ja sitten taas
ensi kesänä... No, mikäs nyt tuli?» Halli urahtelee ja käpälät käyvät
vilkkaasti; elelee kesäisissä muistoissaan. Nukahtipa kesken juttujani.
Sammutan minäkin lampun; sanomalehti valahtaa lattialle, painuvien
silmäluomien alle välähtää vielä ohratuli lounaiselta taivaalta ja kuin
tuudittaen kuuluu väylältä moottoriveneen jyskytys...
»HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ, HEITTÄÄPI.»
Navettamme takaa kulki rapakkoinen kuja haan läpi Anttisepän metsään.
Sitä rapakkoista kujaa pitkin kuljetti Otto joka aamu talonsa karjaa
syöntimaille ja illalla taas takaisin. Ja niin pitkälle kuin muistini
riittää, en muista aamua, jolloin Otto ei olisi opastanut Anttisepän
viittä lehmää laitumelle, niitä vähän niinkuin varkain juottanut
navettakaivolla meidän lehmiä varten jauholla suurustetusta korvosta,
enkä myös iltaa, ettei Otto olisi lehmiensä kanssa palannut pursuvaa
kujaista pitkin takaisin maantielle.
Siihen aikaan eivät autot vielä hätyytelleet maantielehmiäkään, joten
ne löysivät kotiinsa ilman johdattajaakin. Siksipä Otto aina jättikin
lehmät maantielle, ja kolmasti viikossa, postin tultua, poikkesi
meille lainaamaan sanomalehtiä. Sanomalehti oli silloin vielä melko
harvinainen julkaisu, eikä niitä meillekään tullut kuin kolmisen
kappaletta, ja niistä yksi oli Keski-Suomi. Sitä Otto erikoisesti
harrasti, ja tullessaan hän aina pyysikin, jotta
»Saisinkohan minä lainata sitä Keskisuonta.»
Ottoa pidettiin yleensä höynäpäisenä, ja sitä hän epäilemättä olikin —
ainakin mitä pukeutumiseen tulee. Ei talvellakaan, saati sitten kesällä
suostunut hän käyttämään muuta vaatekappaletta kuin säkkiriekaleen,
joka roikkui toisella olkapäällä. Tuuheavillainen, kuparinruskea rinta
paistoi paljaaltaan, eikä alaruumiillakaan ollut muuta verhoa kuin
luonnollinen harvahko karvapeite.
Siksipä häveliäämmät naisihmiset — ja varsinkin tyttölapset — koettivat
kaihtaa Oton seuraa, paitsi missä ei ollut sivullisia näkijöitä. Otto
oli nimittäin ihastunut suuresti naisväkeen ja missä yhdenkin tapasi,
riensi heti luokse, ojensi kätensä ja kysyi:
»Mitäs morsiamelle nyt kuuluu? Onhan suu niin naurunmursussa.»
Miehiselle väelle Otto aina tarjosi tupakkaa peltirasiasta, joka
oli hänen ikuinen seuralaisensa. Sinne keräsi hän kaikki maantieltä
löytämänsä sikaarien ja savukkeidenpätkät, hieroi ne nuuskaksi ja
tarjosi tapaamalleen, kenelle tahansa, ja jutteli asioita. Sillä
Otto kykeni puhumaan asiallistakin, ilmoista, vuodentulosta, lehmien
poikimisesta ja muusta sen sellaisesta, eikä hän koskaan haastanut
riitaa.
Otto oli käynyt koulujakin, kaksi luokkaa Porvoon ruotsalaista lyseota
— siis yhtä paljon kuin eräs armeijamme everstiluutnanteista —, mutta
hänellä ei ollut yhtä suuria kohoamisen mahdollisuuksia, koska siihen
aikaan ei käyty sotia. Hän jäi vain karjapojaksi, kun isä kuoli, ja
veli otti talon hallituksen käsiinsä.
Minun silmissäni hän ei vanhettunut koskaan. Minä näin hänet aina
ikämiehenä, parransänkisenä, säkkirääsyssään törkyisenä ja hymyilevänä.
Mutta saattoi Otto joskus suuttuakin, ja silloin kaikui koko kylä hänen
karjahduksistaan. Eikä silloin kukaan liikkunut huoneestaan, kun Otto
seiväs tai viikate kourassaan heilui kylän kujasilla. Harvoin se sattui
ja vain silloin kun Ottoa härnättiin, mutta muistan erään tällaisen
tapauksen.
Olimme poikalauma lauantai-iltapäivällä uimassa pappilan rannassa,
juuri siinä sillankorvassa. Ilma oli helteinen ja tyven, ja
törmänrinteisestä tiilimiilusta kohosi sauhu suoraan taivaalle.
Lekottelimme karvarin laiturilla silloin tällöin pistäytyen joessa
vilvoittelemassa.
Otto toi lehmiä kotiin ja näki meidät. Hän jätti lehmät kävelemään
itsekseen kotiin ja tuli kanssamme uimaan, kuten joka päivä oli tehnyt.
Riisui yltään säkkinsä ja hyppäsi jokeen.
Hän oli mestari uimaan, mutta sukeltamisen taitoa hän ei koskaan
oppinut. Taikka oppi vain osittain. Peräpuoli oli nimittäin aina
pinnalla, vaikka hän kuinka pitkään olisi pitänyt päätään veden alla.
Omasta mielestään oli hän kuitenkin kylän paras sukeltaja.
Suutarin Eelis oli tiilimiilun vahtina ja seisoi rannalla katselemassa
uintiamme. Hän oli tunnettu suureksi koiranleuaksi, vaikka me
pikkupojat emme sitä silloin vielä tienneet. Nyt hän ehdotti, että
pitäisimme sukelluskilpailun; hänellä kun oli oikein kellokin, niin
näkisimme tarkkaan, kuka kauimmin pysyy vedenpinnan alla.
Suostuimme kaikki ehdotukseen, ja varsinkin Otto oli kilpailuista
innostunut. Asetuimme lautan reunalle, ja Eelis laski kolmeen, jolloin
hyppäsimme. Emmehän me pojannaskalit Oton kanssa kyenneet kilpailemaan,
sillä kun hetken kuluttua kohosimme pinnalle, pyristeli Otto vielä
veden alla takapuoli pinnalla.
Tätä oli suutarin Eelis odottanutkin, varannut käteensä särmikkään
tiilenpalasen, ja sen hän linkosi nyt taitavasti Oton peräpeiliin.
Samassa hetkessä oli Oton yläpääkin vedenpinnalla, ja hän päästi
karjahduksen, joka kuului aina kylän toiseen laitaan saakka ja pani
meidät vilkkaasti liikkeelle. Sillä tiesimme, että nyt ei ole hyvät
oltavat Oton lähettyvillä.
Kipaisimme henkemme edestä pormestarin ruispeltoon, joka alkoi juuri
siitä törmältä ja kauhuissamme katselimme, kuinka Otto heitteli
paitamme ja neliniitiset housumme laiturilta jokeen ja sitten läksi
otattamaan maantielle.
Hetken kuluttua uskalsimme tulla piilostamme esille, etsimme vaatteemme
kaislikosta ja panimme ne kuivumaan karvalaatikon päälle laiturille.
Kaiken aikaa piti kuitenkin yksi aina vahtia, ettei Otto palaisi
takaisin.
Kirkonkello töyryn takaa ilmoitti kuudennen hetken lyöneen,
vaatteemmekin olivat kuivuneet, ja päätimme lähteä kotiin kylvylle.
Vatsakin huusi jo ruokaa.
Kun Anttisepän talo oli siinä matkan varrella, päätimme sentään poiketa
vilkaisemassa, millä tuulella Otto mahtoi olla; tunsimme vähän niinkuin
vastuunalaisuutta hänen suuttumuksestaan, vaikka itse asiassa olimme
aivan syyttömiä.
Ei näkynyt mitään liikettä talon pihatolla. Isäntä ja emäntä olivat
saunassa, piika Hevilla oli tulossa karjapihasta pirttiin. Piilouduimme
seinäntakaiseen pensaikkoon, kiipesimme avonaisen akkunan alla olevaan
suureen omenapuuhun, josta saatoimme seurata tapahtumia pirtissä.
Otto oli jo asettunut ja istui nyt pöydän ääressä edessään
leivänpuolikas ja litran vetoinen suolavesikuppi, jossa uiskenteli pari
laihaa silakkaa. Rauhallisena istui hän siinä kovaa palaa pureskellen,
silloin tällöin ryypäten suolavettä palansa paineeksi. Vihansa oli jo
tykkänään unohtunut.
Silloin tulee Hevilla sisälle käy takan ääreen ja alkaa sättiä Ottoa.
Sillä Hevilla oli pahansisuinen eikä olisi sallinut leivänpalastakaan
Otolle, ja heidän välillään oli ainainen suukopu.
Sana seurasi toistaan, Ottokin joskus aina harvakseen vastaili, mutta
siitä Hevillan sisu vain yltyi. Vaan kun ei sana näkynyt enää pystyvän
Ottoon, teki Hevilla sen viimeisen naisellisen tempun, jota vastaan
miehellä ei ole mitään valttia. Hän meni Oton eteen, kääntyi ympäri,
nosti hameensa, kumartui ja näytti, mitä siellä oli nähtävää.
Tämä oli sentään jo Otollekin liikaa. Hän vilkaisi Hevillaan käsin,
sanoi sitten vakavasti:
»Heittääpi suolavettä, heittääpi.»
Hevilla laski esiripun ja palasi kiiruusti takan luo, mutta haastoi yhä
riitaa sen kun kerkesi. Innostui lopulta niin, että juoksi uudelleen
pöydän luo ja teki saman tempun kuin äskenkin.
Mutta nyt loppui Otonkin mielenmaltti.
»Heittääpi suolavettä, heittääpi», hoki hän ja nakkasi samalla
silakkakuppinsa sisällön juuri sinne esiripun alle. »Heittääpi,
heittääpi.»
Hevilla kirkaisi, hypähti korkealle ja täyttä kurkkua huutaen juoksi
pihamaalle ja siitä kaivolle.
Mutta me pojannaskalit huusimme myös täyttä kurkkua riemusta,
pudottauduimme omenapuusta pensaikkoon ja kipaisimme yli kujan ja
kallion lepikkoon.