Uskollinen sydän.
Mitä moni aina vielä ei tahtonut uskoa -- eihän se sopinut ollenkaan
yhteen heidän tahtomuksensa kanssa -- se julistettiin nyt virallisesti:
Männikön kylässä raivosi rutto.
Oikeastaan piti sen merkitä: Ojamyllyllä, sillä kyläläisten terveys oli
nykyjään varmempi kuin ennen milloinkaan. Männikön kylän tietäjä-akat,
jotka kuulivat ruohon kasvavan ja hämähäkkien kolmen virstan päästä
kohajavan, -- ne arvelivat senvuoksi myös liian pelvon tällä kertaa
turhaksi; taivaallinen Isä tahtoisi muka vain ylpeyttä rangaista ja
koulumestarin Annan tähden ansaitsis Ojamylläri kyllä sitä.
Paratkoon Jumala vanhaa tunnettua maailman tapaa: _toisia_ tuomitsemme
ikäänkuin ei saisi taivaallinen Isä yksin enää toimitettaviansa toimeen
ja meidän pitäisi häntä hyvästä sydämestä auttaa -- _toisten_ silmässä
näemme kyllä raiskan, omassamme emme malkaakaan huomaa. Niin on
vanhuudesta saakka ollut laita ja niin on vastakin oleva -- se on kyllä
surullista.
Olivatko Männikön kylän _oikeat_ ihmiset oikeassa? Tällä kertaa ei
eroittanut taivaallinen Isä heitä toisten seasta, sillä vielä samana
iltana alkoi tauti juuri kylän toisesta päästä, hiipi tanhuaa pitkin
sinne ja tänne sekä otti monta mukaansa, joka sitä eilen ei arvannut.
Niiden joukossa, jotka sormellaan Ojamyllyä osoittivat, oli, tietäähän
tuon ilmankin, Kirja-Tiitsu rivissä ensimäinen. Samana päivänä jutteli
hän vielä Sutlepalla isosti ja laajallisesti kuinka surkea laita
Ojamyllyllä oli.
"Katsoppas kuomaseni", sanoi ilkiö Rietulle, "nyt tulee vanhalle
saiturille loppu vihdoinkin. Omiansa, omiansa! Mimmoinen on univuode,
semmoinen on unikin. _Yksikään_ ei häntä itke, enkä _minä_ myöskään".
Kuinka syvältä nämät sanat tulivat sydämen pohjasta, jääköön sanomatta,
sillä morsian ja myötäjäis-raha ei lähtenyt vielä nytkään hänen
punaisesta päästään, ja Antin "loppu" olisi hajottanut kaikki
tuuleen. --
Vaan yksi sydän oli Männikön kylässä, jolle Trimmon perheen onnettomuus
saattoi suurta murhetta ja sydämen tuskaa, ja se oli -- _Anna_. Missä
hän kävi ja oli, aina kaikuivat rahvaan suusta kuulemansa sanomat hänen
korvassaan, ja sydämen pohjasta sääli hän unohdettuja ja hyljättyjä
sairaita. Hän mietti ja arveli, ikävöi ja murehti ja aina selkeämmäksi
kävi hänen sydämessään päätös, kaikki: kiusan, häpiän, vihan ja vaivan
unohtaa, myllylle rientää sekä neuvolla ja työllä auttaa maailman
hylkäämää Ojaperhettä, Vapahtajan sanaa muistaen: rakastakaat
vihollisianne ja tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat.
Kerta lujan päätöksen tehtyänsä, ei viipynyt Anna sitä toimeen
pannessaan. Eräänä kauniina kevät-aamuna, kukon henkiessä, astui Anna
Jumalan nimeen raskasta tietänsä. Rahvaan kysymyksiä välttääksensä hän
läksi yli Sutlepan niityn.
Kylässä oli kaikki vielä ääneti ja hiljaa: tänään oli pyhäpäivä ja
jokainen makasi kauemmin kuin muuten. Leivo vaan oli jo hereillä sekä
lähetti riemuiten aamuvirtensä kohden taivasta, ja hernehalmeilla
einehti muudan kyyhkyisperhe.
Yhä korkeammalle nousi aurinko, armaasti tuoksuivat vainiot ja nurmet,
kaikkialla heräsivät linnut, ravistelivat kastetilkat sulkiensa päältä
ja tervehtivät nuorta aamua riemulaululla. Kukkain silmukoissa sumisi
mehiläiset ja joka oksan ja lehden, ruohon ja pensaan kyljessä läikkyi
epälukuisia kastepisaroita -- niinkuin Luojan kunniaksi valettuita
kauniita helmiä.
Anna näki, kuuli ja tunsi kaikki, tämä luonnon juhla-asu muistutti
neidolle Häntä, joka kaikki niin armaaksi ja kauniiksi on tehnyt.
Semmoisissa miettein oli hän kappaleen matkaa eteenpäin joutunut, ja
kaikki muut unohtanut, niin aukesi edempää Ojamylly hänen silmiinsä, ja
äkkiä pidätti Anna askeleitaan. -- Vielä kerran, niin lähellä, oli hän
kahdenvaiheella.
Yksi vuosi, yksi kokonainen vuosi oli umpeensa siitä silmänräpäyksestä
kulunut, jolloin Annan itkupäivät olivat alkaneet. Joku askel
eteenpäin, niin tienviereisessä talossa eli ja -- kärsi se, joka hänen
elämänsä onnen ja ilon pyysi sortaa. Mylly itse kyllä istui ja lepäsi
nyt, lepäsikö vaino ja viha myös myllyn isännän sydämessä -- kuka voi
sitä tietää? Pääsiäis-aatto, kaikkine vaivoineen, onneton ja surullinen
päivä, kyyneleitä rikkaiden sisariensa kanssa nousi Annan silmän eteen,
ja kuka tietää, kuinka _minä_ taikka sinä, armas lukija, Annan sijassa
olisimme tehneet.
Mutta se, joka koulumestarin Annaa tuhmana tyttönä piti, hän oli
kokonaan erehdyksissä. Jaakon ja hänen kärsivällisen äitinsä kuvat
astuivat hänen silmänsä eteen. -- Sydäntänsä rohkaisten, astui hän
sukkelaan eteenpäin ja seisoi pian Ojamyllyn pihalla, josta kana- ja
hanhi-parvi huutaen juoksi häntä vastaan.
Kuinka kokonaan toisin oli kaikki täällä tänään, kuin mennyt vuonna
samaan aikaan! Pihalla ja tallissa, jossa tuonaan oli melua ja rähinää,
oli nyt kaikki autiota ja tyhjää. Kaivon vintti tavoitteli kolkkona
taivasta kohden, niinkuin tahtoisi hän sille valittaa, että ihmiset
olivat hänen unohtaneet. Anna viskasi lintu-parvelle tallista
kahmalollisen jyviä, sitte astui hän tupaan.
Keittiössä tapasi hän ainoan emännöitsijän, Altsaunan eukon, lieduksen
edessä -- makaavan. Kolme viikkoa oli vanhus niin yöt kuin päivät
Liisan vuoteen ääressä valvonut, tänään sai väsymys voiton. Anna jätti
hänet lepäämään ja meni sisälle.
Sykkivällä sydämellä ja henkeänsä pidättäen astui varpaisilla emännän
vuoteen eteen se, jota hän houreissaan sekavin silmin jo kauan oli
odottanut sieltä löytävänsä. Mutta -- hän hieroi silmiänsä -- oliko se
silmänlumousta? Kovasti hioten, mutta rauhallisesti hengähtäen makasi
Liisa suloisessa unessa!
Mitä Anna piti ihmetyönä, selveni hänelle sittemmin. Mennyt-yönä oli
tuska taltunut ja emäntä oli jälleen parantumaan päin. Jumalan armoa ja
hellyyttä kiittäen istui Anna vuoteen jalkapäähän ja katsoi tarkasti
rakasta makaajaa. Kotvasen ajan kuluttua alkoivat kirkonkellot kylässä
soida.
Silloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen
ympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista
unta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, -- ja jos lukija arvelee,
että hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä.
Ystävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui
heikolla äänellä.
"Jumala siunatkoon tuloasi: minä tiesin kyllä, että Jaakko oli
oikeassa!"
Nyt pyysi Liisa vähän syödä, ja niinkuin nuoli oli Anna tuvasta ulkona.
Keittiön ovessa tuli sauna-eukko häntä vastaan ja oli peljästyksestä
langeta polvilleen -- ennen olisi hän odottanut viimeisen päivän tuloa,
kuin koulumestarin Annaa Ojamyllylle! Mutta niinkuin hänen kaltaisensa
myös on kavala, näki hän jo Annassa tulevaa emäntää, jollenka hän
oikein luuli mieliksi puhuvan, kun Ojamylläriä soimasi ja sadatteli. Se
oli nyt kaikkein kehnoin tapa, saada Annaa ystäväksi, ja kun hän sen
tuli huomaamaan, piti hän viisaasti suunsa kiini.
Liisa söi pari lusikallista lämmintä liemiruokaa, sitte jäi hän jälleen
nukkumaan. Nyt sai Anna aikaa, alkaa samarialais-työtänsä myös Anttia
kohtaan. Hänen oli, paratkoon Jumala, huonosti asiat. Tauti oli
Ojamyllärille kovempi ja kiinteämpi, kuin kaikille muille; sen lisäksi
tuli vielä sisällinen tuska, se mato, joka ei kuole, ja se tuli, joka
ei sammu. Kuinka useasti olivat Annan ja Jaakon nimet horisevan
valituksen suussa, kuinka katkerasti valitti hän itseänsä niinä pitkinä
öinä, jolloin tuomitseva omatuntonsa ei sallinut unta hänen silmiinsä!
Se kalvasi ja vaivasi häntä, niin kadotti hän vähät elinvoimansa, ja 64
vuotta seljässä ei ollut hänelle suinkaan tueksi. Tohtori, joka kerta
viikossa 7 virstan päästä tuli tänne, pudisti joka kerta enemmin
päätänsä, kynsi korvaansa ja -- ei lausunut mitään. -- Sitä kaikkia
kuuli Anna puhelijaalta sauna-eukolta.
Kun Anna varovin askelein kamariin ja Antin vuoteen ääreen astui,
makasi hän suorana, kädet ristissä, silmät kiini, ja kalman-karvaisien
huuliensa väliltä tunkeusi muutamat sekavat sanat. Annasta oli kuin
tahtoisi Ojamylläri nyt juuri viimeisillä voimillaan karata ja huutaa
hänen ylitsensä vihansa sekä kirouksensa. Mutta hän oli ihan vaiti --
vaiti niinkuin haudassa, -- vuoteen patsaassa vaan tiksutti eräs
yksinäinen jumi.
Lapsiraukka pyyhki kädellään silmäinsä yli, niinkuin tahtoisi hän
unohtaa kaikki pahat mietteet, sitte tarttui hän työhön -- täällä oli
kyllä toimitettavaa.
Hän kohensi Ojamyllärin epäjärjestyksessä olevaa vuodetta, järjesti
päänalaiset korkeammalle ja peitteli sairasta. Vanhuksen voimaton
ruumis oli niinkuin heikko lapsi Annan kätten välillä, hän ei edes
jaksanut avata silmiänsä. Kun kuume uudestaan meni hänen suoniensa
läpi, etsi hänen kätensä hellää auttajaa, ja laskeusi kiittäen Annan
pään päälle, joka vuoteen ääressä oli polvillaan.
Kerrassaan huudahti Ojamylläri hänen seljän takana: "Petti, liehui,
ryökäle! Anna, varastettu lapseni, takaisin!" Peljästyen käännähtihe
Anna ympäri, vuoteella istui Antti, kädet nyrkissä sekavin silmin ja
vaahto suussa. Yhä raivokkaammin alkoi hän hourailla, korkeammalle
nousi viha -- viha Kirja-Tiitsua vastaan, niinkuin Anna nyt ymmärsi --
hänen viimeinen voimansa oli loppua tuossa taistelussa. Silloin
lähestyi Anna sairasvuodetta, pani kätensä hänen kuumalle päällensä ja
koki sanoin saada häntä vaikenemaan. Ja kuinka hän puhui ja lohdutti,
väistyivät mustat kuvat Ojamyllärin silmistä, hän tuli aikaa voittain
hiljaisemmaksi. Silmät kiini, lankesi hän henkihieverinä asemallensa
takaisin, ja kalveat huulet lausuivat hiljaa Jaakon ja Annan nimet!
Mutta hänen sydämessään teki Jumalan Pyhä-henki työtänsä, pakottaen
kovan kallion antamaan vettä ja kuivan kepin kukoistumaan.
Kahta sairasta valvoessa riensivät päivät Annalta ohitse -- ja
surullisesti. Jaakosta ei ollut tietoja tullunna siitä saakka, jolloin
hän oli etämaille lähtenyt -- elikö hän vai oliko kuollut, sen tiesi
Jumala! Paljon puhuttiin eräästä suuresta taistelusta, jossa Venäjän
väkikin oli mennyt Bonaparte'a vastaan -- oliko myös Jaakko niiden
joukossa ollut, sitä ei voinut kukaan sanoa. -- Usein, kun Anna oli
yksin, hän vuodatti palavia kyyneleitä, ja moni salainen huokaus nousi
hänen sydämensä pohjasta. Mutta Anna oli kiinteä rukouksessa ja luja
uskossa ja taivaallisen Isän lupaukset vahvistivat heitä aina uudestaan
uskossa, rakkaudessa ja toivossa.
Kun sanon: _heitä_, niin älkää kummastelko, ystäväni, minä olen
kuitenkin oikeassa. _Yksi_ kirkas tähti loisti aina kuitenkin Annan
pilvisellä ja synkällä elämäntaivaalla: Liisan terveys tuli päivä
päivältä lujemmaksi ja _kaksi_ rakastavaa sydäntä haasteli nyt siitä,
mikä heille oli kalleinta koko mailmassa.
Ojamylläri riensi kyllä päivä päivältä yhä lähemmäksi hautaa -- sen
saattoi joka lapsikin huomata. Väliin houraillen, väliin taas valittaen
ja itseänsä tuomiten, vietti vanhus viimeisiä elämänpäiviänsä. Pian oli
hänen voimansa loppuun kulunut. Mutta mitä enemmin hänen ruumiinsa
heikkoni, sitä elävämmäksi kävi hänen henkensä, ja taivaallinen Isä
kylvi ja kynti hänen sydämensä peltoon, vaikka hänen työaseensa eivät
juuri olleet silkin-pehmyiset. Yhtä-kaikki oli vielä tämäkin sydän
rauhaa ja riemua löytävä ylitse kaiken, mitä hän pyysi ja toivoi.
Erään varsin rauhattoman yön perästä Antti vaipui aamupuoleen
nukkumaan. Anna, hänen uskollinen ja kärsivällinen valvojansa, meni
vähäksi aikaa pihalle, puutarhassa kuumaa, pyörtynyttä päätänsä
virkistämään. -- Silloin kaikui halki rauhaisen aamun hevoskavioin
kolke hänen korvaansa ja etäältä kuului ihmisääniä. Hän kuunteli --
kerrassaan leimahti hänen päähänsä eräs ajatus, joka pani sydämen
kovasti tykkimään: "ehkä tuo kolke on yhteydessä sotasanoman kanssa?"
Kuin salama Anna juoksi tupaan, sieltä portaita ylös ullakkoon, jossa
luukusta voi kaukaa nähdä koko maantien.
Ja mitä näki Anna? Mitä se oli, joka pysähdytti Annan hengen ja ajoi
punan hänen poskillensa? -- Sotamiehet! Niin kauas kuin hänen terävä
silmänsä kannatti, ei eroittanut hän muuta kuin sotamiehiä! Rykmentti
rykmentin perään marssi kaupunkia kohden, osa Venäjän väkeä, joka
vieraalta maalta palasi kotia. Kirkkaat sota-aseet välkkyivät
päivänpaisteessa ja iloinen puhe ja melu tunkeutui hänen korvaansa.
Ensin tahtoi Anna juosta alas tätä sanomaa toisillenkin ilmoittamaan,
mutta sydän ei sallinut! Niinkuin kiini-naulittu seisoi hän luukun
ääressä ja katsoi alas. Ja rykmentti rykmentin perään tuli ja
katosi maantiellä, -- ääretön rivi vanhoja ja nuoria, ratsu- sekä
jalka-miehiä, yhä vieläkään ei tahdo rivi loppua. Mutta vaikka Anna
miten tarkasti katsookin, vaikka hänen silmänsä miten suurella huolella
etsiikin joka ruodun läpi -- Jaakkoa hän ei löydä!
Alhaalla Annaa tarvitaan, hän tietää, että häntä haetaan, -- hänen
silmänsä alkavat karvastella, mutt'ei liiku hän paikastakaan --
huolellisemmin vaan lentää hänen silmänsä äärettömän sotajoukon yli.
Nyt metsän rinteessä harvenevat rivit, loppu joutuu käteen, viimeiset
tulevat esiin -- Jaakko ei ole heidän joukossaan! Kuni tikarinpisto
viilsi ääretön tuska Annan sydämen läpi -- -- silloin nousee kaukaa
uusi kohina. Jälleen välkkyvät sota-aseet, ja uusi toivo nousee Annan
sydämessä -- vankkurit vankkurien perään, monta sataa, läheneepi.
Nyt eroittivat hänen väsyneet silmänsä ajajat: voi nimetöntä tuskaa ja
hätää! Mitä hän nyt näkee -- kalvistuneet kasvot, päähän-vajonneet
silmät, veriset haavat -- on sodan hirmuisa palkka ja maksu. Ja kun hän
vielä tuskissaan, palavin sydämin katsoo ja näkee pitkiä sairasjonoja
ohitse kulkevan, joutuu viimeiset vankkurit käteen, pysähtyvät ja
poikkeavat myllyllen päin ja Annan silmät näkevät vaalean, haavoitetun
Jaakon!
Huudahdus, niin huikea että huone kajahti, kuului Annan suusta, --
sitten _lensi_ hän enemmin kuin _juoksi_ ylhäältä alas, ja viiden
minuutin perästä oli Jaakko hänen kättensä hoivattavana vuoteella, ja
rakastavan äidin sekä morsiamen rukoukset nousivat hänen edestään
taivaan puoleen.
Ja taivaallisen Isän korva oli altis kuulemaan näitä rukouksia. Jaakon
haavat paranivat pian Annan ja Liisan huolellisen hoidon kautta ja
viikkokauden kuluttua nousi hän, jos kohta huonosti ja vaivaloisesti,
jälleen ylös vuoteelta. Morsiamen silmät loistivat sitä nähdessään.