Jumalan vitsaus.
Viikot ja kuukaudet vierivät taas ohitse, ja hetki läheni
lähenemistään, jona Europan sotajoukkojen oli määrä opettaa Bonapartea
nöyrtymään. Mutta keskellä voitontoivoa ja voitonriemua tuli väen
kimppuun uusi vihollinen, vihollinen, jota vastaan ei lukko eikä muuri,
salpa taikka miekka auttanut! Sotakentät ja sairashuoneet olivat sen
koto, ja nimensä oli -- _kolera_ eli _rutto_.
Tuo hirmuinen sodan seuraaja, jonka hengähdys jo toi surmaa ja
ahdistusta, nosti nyt kalmankarvaista, inhoittavaa päätänsä ja otti
osansa tässä maailman riidassa. Paaston aikana 1813 tuli hirmuinen
vieras myös Männikön kylään ja majautui ensinnä -- Ojamyllylle.
Renki Hannu rupesi valittamaan viluansa ja päänkipua. Vaikka Liisalla
kyllä oli ihan kuumaa olutta saapuvilla, yltyi tauti kuitenkin hetki
hetkeltä kovemmaksi, ja kun toisena päivänä tuotiin tohtori
kaupungista, sanoi hän taudin -- ruttoa olevan.
Ojamylläri oli joutua suunniltaan! Sekö onnettomuus nyt vielä
tarvittiin! Hannu oli hänen oikea kätensä, ja peltotyö oli viime
aikoina jäänyt rappiolle ja nyt näytti myllyn samate käyvän! Entäs
pääasia: kuinka pian voisi tauti kohdata häntä itseä! Mitä sitte
eräksi?
Tuskin oli sentähden tohtori lähtenyt ennenkuin Antti sanoi
emännälleen: "Äiti, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta älä
Jumalan tähden hellyydelläsi tee sitä hullummaksi! Hannun pitää pois
talosta ja se paikalla! Hyvillä sanoilla ottaa Karja-Mari hänet
luokseen ja luullakseni on hän ymmärtäväinen nainen".
"Parempi aina, kuin sinä", huusi Liisa, "joko taas aiot uutta syntiä
sälytellä päällesi! Voi Antti! Häpee silmät päästäsi, ettet köyhälle
rengillesi, joka sinun palveluksessasi on tullut vanhaksi ja
voimattomaksi, nyt tahdo antaa sairas-majaa!" -- "Mutta se ei saa
tapahtua, ja minä sanon sulle: Hannu jääpi luoksemme. Sinulla
entuudesta kyllä vastattavaa puolestasi! -- Leena, Leena!" ... huusi
hän ovesta, "juokse kuitenkin kiireesti Kantolan eukon luo ja sano,
minä käskin pyytää, että hän ottaisi hyvää maksoa vastaan valvoakseen
Hannun luona". Ja kääntyen Anttia päin lisäsi hän vielä: "Kantolan
eukko ymmärtää tuon paremmin kuin minä ja sinä, ja hänen terveelliset
sanansa, joita hän raamatusta ammentaa, lievittävät paljon enemmän,
kuin kaikki tohtorin katkerat sekä makeat rohdot".
"Naisten lorua! Paljaita naisten loruja eikä mitään muuta", pahoitteli
Ojamylläri. "Tiedän entuudesta kuinka asiat täällä käyvät: yksi tahtoo
oikealle, toinen taas vasemmalle, että jokaisen 'kunnon miehen pää
alkaa oikein käydä pyörälle'".
Liisa meni töihinsä ja antoi tuon "kunnon miehen" urista. -- Tuokion
perästä tuli Leena takaisin: "Kantolan eukko on itse kipeä
kuumetaudissa".
Liisa jäi hiukan peljästyksiin ja näkyi miettivän, mikä nyt tulisi
neuvoksi.
"Etkö kuitenkaan ota Karja-Maria", kysyi Antti jälleen, joka aina
pelkäsi, että Liisa mietti ottaa jotakin vierasta. "Sen vähän, mitä
Hannu tarvitsee, ymmärtää hän kyllä".
"Ei," vastasi Liisa, "ensinnäkin on Karja-Mari huolimaton, toiseksi
ilkeä ja kolmanneksi ajaisi hän kaikki kylän juttuja täyteen. Kait
löydän mietittyäni jonkun, ja siksi valvon itse Hannun luona".
Hämmästyksestä aukeni Ojamyllärin suu ihan seljälleen, mutta silloin
kun hän juuri par'aikaa tavoitteli vastausta, oli Liisa jo mennyt yli
pihan saunaan, jossa Hannu kovassa kivussa vaikeroi.
Yhdeksän yötä ja päivää istui Liisa ilman pelotta Hannun vuoteen
ääressä, mutta aina ei sovellu Jumalan tahto meidän tahtoon. Tauti
yltyi yltymistään, ja niin oli Hannu kuollunna kymmenentenä yönä.
Kun hän rauhallisena pyhänä iltapäivällä oli haudattu, pyysi Liisa
mieheltään, että hän antaisi hänen ajaa kaupunkiin, yhtä ja toista
asioimaan. Toisessa tilaisuudessa Antti melunnut ja sanonut vastaan,
mutta tänään oli kuoleman ajatus hänenkin sydämelle kolkuttanut;
sentähden vastasi hän: "Mene, äiti, mene; koska sinua kielsin?"
Niin istui siis Liisa ennen puolipäivää vankkureilla, palkkamies otti
ruoskan käteensä, ja huusi "hevonen!" ja vankkurit kulki eteenpäin aika
vauhtia.
Kaupungissa riensi Liisa toimittamaan asioitansa. Ihmeellinen kiire
näkyi häntä jouduttavan ja hän riensi pian taas kotia kohden. Ilma kävi
kerrassaan kolkommaksi ja sade juoksi virtanaan. Kylmä väristys
toisensa perään karsi Liisan ruumista ja pian rupesi hän tuntemaan
kovaa kipua.
Ojamylläri otti emäntää tavallista ystävällisemmin vastaan. Kun hän
huomasi Liisan punottavat kasvot, arveli emäntä: "se varmaan on
nopeasta ajamisesta".
"Sinä olet kipeä älä salaa --" lausui ukko maata mennessä, ja tuskin
oli Liisa laskeunut vuoteelle, ennenkuin hampaansa rupesivat vilusta
yhteen lyömään.
"Kas niin, siinä se on! Voi Herrani ja Jumalani!" huusi Ojamylläri,
hypähti nopeasti vuoteelta ja puki jälleen päällensä. Ja koska hänen
tapansa oli olla äkäinen ja jäykkä myös silloinkin, kun hän mielellään
olisi ollut hellä ja hiljainen, lisäsi hän: "Hannu olisi kyllä taitanut
kuolla Karja-Marin luona, ja _sinä_ ainakin olisit jäänyt terveeksi".
"Mitä Jumala tekee on kaikki hyvin" -- värisivät Liisan siniset huulet,
ja menehtyen lankesi hän tuolille. Tauti tarttui kaikin voimin Liisaan,
jonka ruumis valvomisesta ja murheesta jo oli kovin heikostunut. Usein
täytyi monin hengin vuoteesta kiini pitää houraavaa sairasta.
Nyt tuli Ojamyllärille paha ja kurja aika, aika, jonka hätä ja kuorma
rasitti ja pakotti häntä verihikeen. Ojaperheessä, jossa ennen myllyn
pauhina ja ihmisten äänet kaikuivat, oli nyt kaikki hiljaa kuin
kuolleitten asunnoissa. Kaukaa ja läheltä läksivät myllymiehet
jyvinensä toiseen kylään, -- myllyn-ratas seisoi ja rauhallisesti
tekivät hämähäkit verkkojaan myllyssä.
Kevät tuli, mutta tahalla taikka tahatta jäi kuitenkin suurin osa
peltoja tänävuonna sängeksi: Työväestä oli puute. Tohtori oli sanonut
että Ojamyllyllä on rutto, ja rengit, pelkurit, pistäysivät pakoon.
Pitikö heidän toisten tähden kärsiä? -- Kuin haamu, riutuneena ja
kalveana kulki hiljattain vielä niin voimakas Ojamylläri aivan tyhjässä
talossaan ja autiossa myllyssä.
Toden totta, ne olivat kurjuuden ja ahdistuksen päivät! Ja kaiken
ulkonaisen hädän rinnalla alkoi nyt, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin
ja kovemmin, eräs ääni sydämen pohjasta huutaa -- ääni, joka päivä
päivältä lujeni, ja oli ukosta kuni tuomion pasuuna, joka huusi hänen
korvaansa: se on sinun syntiesi ja ylitsekäymisiesi palkka!
Naurun ja pilkan rinnalla tuli niin ikään suloisemmat kuvat hänen
silmiinsä: rauha, terveys, onni ja rakkaus vaimonsa, Jaakon ja -- Annan
suhteen! -- "Kaikki on loppunut!" huusi hän sydämen tuskalla, "Liisa
kuolee, Jaakon ampuvat he maahan ja Anna -- vihaa taikka kiroo minua
kokonaan".
Jos hän nyt olisi voinut peruuttaa monen tapahtuneen asian! Kuinka
kokonaan toiseksi olisi elämä Ojamyllyllä käynyt! Tällaiset mietteet
kalvasivat ja vaivasivat Anttia, ettei hän saanut lepoa yöllä, ei
päivällä, ja kävi viikossa vanhemmaksi, kuin muuten vuodessa.
Muutenkaan ei ollut tuo sisällinen ahdistus Ojamyllärin vanhalle
ruumiille ensinkään terveellinen, ja kun tohtori parin päivän perästä
tuli jälleen, ei hän suuresti ihmetellyt, nähdessään Antinkin
vuoteella!
Jumalan myllyt jauhavat vitkaan -- mutta hienoksi!