Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa.
Ahneus tekee aukkoja! Kultainen sana, joka ei ainoastaan ole
Ojamyllärin -- vaan myös monen suuremman miehen, mutta erittäinkin
Bonaparten suhteen totta. Ranskan kunnianhimoinen keisari oli viimein
väkijoukkoineen ennättänyt Moskovan kaupunkiin ja luuli nyt onnenkin
sinne hänen kanssaan majautuneen. Kummalliselta tosin näytti, ettei
kukaan tullut uhkeaa vierasta vastaanottamaan. Kuka tiesi he ehkä eivät
nyt juuri ehtineet? Hän odotti ja odotti -- mutta kun ei nytkään vielä
näkynyt yhtäkään ihmistä, rupesivat Ranskalaiset päitään pudistamaan.
Viimein päättivät kutsumatta astua sisään. Mutta kun nyt rykmentti
rykmentiltä uhkeasti tunkeutui Venäjän pääkaupunkiin, joka kymmenennen
askeleen perästä katsoen sivulleen, eikö Venäläiset kumartaisi ja
nähtyänsä Ranskalaiset pötkisi pakoon -- niin ihmeeksensä huomasivat,
että Moskovan kaupunki oli tyhjä, niin tyhjä että Ranskalaiset yksinään
olivat kaupungin väestönä. Vaan heillä ei ollut paljon aikaa miettiä
tuota ihmeellistä asiaa. Sillä tuskin olivat sotamiehet sijoittuneet
kaupungin tyhjiin linnoihin ja huoneisin, ennenkuin siellä kuului,
ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin tuo hirmuinen sana:
"_Moskova palaa_!" -- Ensimältä piti jokainen tuota tyhjänä juttuna;
suurissa kaupungeissa syntyy valkianvaara melkein joka päivä ja on yhtä
pian jälleen sammutettu. Mutta kun täällä, sytyttäjiä näkymättä, ensin
yksi komea rakennus ihan kuin itsestään remahti ilmituleen, siellä
toinen ja täällä taas kolmas ja neljäs, kunnes koko kaupunki oli
_yhtenä_ tulimerenä, silloin huomasivat Ranskalaiset, että tulen
sytyttäjät -- olivat _Venäläiset_, jotka tahtoivat _vieraillensa_
valmistaa lämpöisen saunan! Kalliin ja arvossa pidetyn pääkaupunkinsa
olivat Venäläiset sytyttäneet, jotta vihollinen siellä saisi surmansa.
Mitä muuta voi Bonaparte tehdä kuin, tahtoi taikka ei, kääntyä
kotiapäin, jos ei kaiken väkensä kanssa tahtonut joutua tuon suuren
kokkovalkean uhriksi! Mutta _nyt_ karkasi pakolaisten kimppuun
vihollinen, jota vastaan ei auttanut miekka eikä pyssy: _Venäjän
pakkanen_. Vuosi 1812 toi tullessaan itsepintaisen kylmän ja tuiskun,
johonka hennot ulkomaalaiset olivat kokonaan tottumattomia. Sen ohessa
oli vielä sekin surkeus, että onnettomat olivat ruokansa ja muonansa
menettäneet tulipalossa. Moskovassa arvelivat he, lienee kaiketi kyllin
kaikkea, ja nyt oli pikkuisen toivossa! Vilusta ja näljästä
voimattomina kaatuivat Ranskalaiset kymmenittäin tien viereen, jossa
lumituisku pian hautasi heidät valkean vaippansa alle. Siellä ei
huolinut sukulainen sukulaisesta, välin-pitämättömänä näki tuttava
tuttavansa kaatuvan tien viereen, -- leivänpalasen taikka hevosen luun
tähden löi veli veljensä ja ystävä ystävänsä, armotta kuolijaaksi!
_Nälkä_, kylmä ja kasakat tekivät uhkeasta Ranskan armeijasta
viheliäisen ihmisjoukon, josta joku satamäärä vaivoin saavutti Venäjän
rajan.
Entäs Bonaparte itse, jonka kunnianhimo noita tuhansia oli kuolemaan
ajanut? Kärsikö hänkin väkensä kanssa hätää ja viheliäisyyttä?
Mitä vielä! Keveässä venäjänreessä pakeni Bonaparte rajan yli omaan
maahansa! Eläköön sitte tahi kuolkoot sotamiehet, mitä hän siitä huoli,
jolla oli niitä kotona vielä kyllin! --
-- Mutta kääntykäämme nyt jälleen Männikön kylään, jossa nämät sanomat
antoivat paljon puheen ja mietinnön aihetta, ja jossa jokainen
todellinen Virolainen riemuitsi vihollisen pakenemisesta.
Eräänä aamuna istui Anna yksin tuvassa, rukkiaan pyörittäen, ja hienoon
lankaan kehräsi tyttö monta huokausta Jaakon tähden, joka kaukana
Venäjänmaalla voi olla haavoitettuna, ehkä kuolleenakin -- silloin
avautui tuvan ovi hiljaa, eräs punainen pää, täynnä rokonarpia pistäysi
tupaan, pään jälkeen tuli ruumis ja Kirja-Tiitsu kaikessa kunniassaan
ja loistossaan seisoi Annan silmäin edessä.
Miehyen ensimäinen kysymys oli Rietua, vaikka hän itse oli huolta
pitänyt eukon poissa olosta, jotta hän kerran voisi kahdenkesken puhua
Annan kanssa. Ojamyllärin kirkkaat ruplat eivät menneet yöllä eikä
päivällä hänen mielestään.
Häpeemätön niinkuin hän aina oli, Kirja-Tiitsu otti tuolin ja istuutui
rukin eteen Annan viereen. Anna nousi vakaasti ylös, otti rukin ja
istuutui vierasta katsomatta edemmäksi uuninpenkille.
"No eikö muuta?" kysyi Kirja-Tiitsu, "sen voin minäkin", lykkäsi
istuimen pois ja oli silmänräpäyksessä jälleen Annan vieressä. Nyt oli
pääasia miellyttää kaunista ja korskeata neitoa ja sitä näytti veijari
myöskin ymmärtävän, sillä "lintuseni", "kukkaseni", "armain ruusuni"
-- valui Kirja-Tiitsun huulilta, niinkuin vesi myllynrattaalta. Kun
aivastus viimein otti kiini lavertelijan hengen, lausui Anna tyynesti,
kehräten lankaansa: "Jatkakaa, jos se huvittaa teitä. Minä en suuresti
välitä, sillä -- yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos!"
Se oli Kirja-Tiitsulle kuin sangollinen kylmää vettä olisi valettu hänen
ylitsensä lämpimän kylvyn jälkeen, hän luuli jo saaneensa langanpään
käteen ja nyt ei ollut hän vielä kuinkaan kaukana. Kun hän jo mietti
toista neuvon, tapahtui onnettomuudeksi, että Annan lanka katkesi.
Tätä näkemään ja kokonaan nostamaan rukkia kehrääjän edestä, oli
Kirja-Tiitsulle yks työ. -- Ihmetellen katseli Anna häpeemätöntä
kasvoihin.
"Mitä tuo taas on tietävinään?" kysyi hän mielipahalla. -- "Joka työllä
palkkansa!" huusi Kirja-Tiitsu nostaen rukkia korkealle. "Luuletko että
annan rukkia maksotta takaisin? Ei kultaseni! Mutta kun tämä on
ensimäinen kerta, tyydyn kuitenkin vaan muiskuun --" näin sanoen astui
hän pari askelta lähemmäksi Annaa.
Vaan nyt loppui Annan kärsivällisyys. Kerrassaan oli rukki jälleen
kehrääjän käsissä, ja kun Kirja-Tiitsu itse tahtoi ottaa palkkaansa,
lensi vähävoimainen kosija Annan väkevän käden kautta vasten ovea, että
ovi paukkui. Samassa silmänräpäyksessä astui Rietu tupaan...
Mutta Jumala auttakoon! Jos Anna ensin oli ojaan langennut, niin nyt
hän joutui allikkoon! Kaiken maailman soima- ja sadatusnimet sai kuulla
"ryysyläinen", jonka _hän_, Rietu, sulasta armosta majaansa oli
ottanut; sillä että Kirja-Tiitsun kosioiminen ei suinkaan ollut hyvin
menestynyt, sen voi selkeästi nähdä. Paljon ei puuttunut, niin olisi
hyväsydäminen kasvatusäiti tallannut Annan käsin jaloin. Säikähtynyt
tyttö oli paennut vaatearkun ja vuoteen jalkopään väliin ja uhkasi
ahdistuksessaan nostattaa kylän huudollansa, jollei häntä jätetä
rauhaan.
Mokoman naisen suhteen kuin Sutlepan Rietu ei auttanut sellainen uhkaus
mitään; se ärsytti häntä vaan enemmän. Mutta kavala sulhonen muutti nyt
kokonaan menetystapaa. Hän ei tahtonut nostaa kosioimisellaan melua,
sillä hän tiesi varsin hyvin että koko Männikön kylä oli Annan
puolella. "Hiljaa, hiljaa, kummiseni" -- näin tyynnytti hän meluavaa
Rietua -- "kyllä aikaa myöten aikeet menestyvät! Yksi noudattaa yhtä
tapaa, toinen toista -- jos _minä_ en maailmaa tunne, niin ei sitä
tunne kukaan! Eihän meillä ole sen kanssa kiirettä. Huomenna on myöskin
päivä ja neitonen tulee ehkä koht'-sillään toiselle tuumalle. Tuhman
myllärinpojan ottaminen on hänelle tullut niin hengen asiaksi, että se
on ikäänkuin kasvanut yhteen hänen lihaansa ja luihinsa, ja tuo
kevytmielinen pitää itseään jo myllyn emäntänä. Vaan" -- sanoi hän,
kääntyen Annan puoleen -- "vaan jätä semmoiset mietteet Jumalan nimeen
pois! Minä tiedän, kuinka korkealla ne valjaat riippuvat, ja sinun
tulevan appesi tunnen minä sisältä ja ulkoa -- vielä tänään katuu hän
silmät päästään, ettei hän sinua mennyt vuonna ajanut ruoskan varrella
ulos. Sentähden pane tuumasi tukkuun, kaunoseni, äläkä puhu tuulta
taivasta kohden. Niinkuin sanottu, tuli ei meillä ole kintuissa
vielä, ja Martinpäivään asti voin minä kyllä odottaa, vaan ei
silmänräpäystäkään kauemmin. Minun puolestani pidä vaan kiusaasi
edelleen, saata Jaakko, hänen vanhempansa, sinut itsesi ja Rietu hätään
ja onnettomuuteen; vaan minä tahdon siitä huolta pitää ettei yksikään
koira siitä ruveten ota leivänpalasta sinun kädestäsi! Kuuletko?"
"Aivan niin, aivan niin", mielisteli eukko. "Martinpäivään vielä, vaan
sitte ei enää armotkaan auta!"
Anna-parka oli vajota häpeästä maahan, mutta, --, aika tuopi hyvän
neuvon, ja Martinpäivään voipi paljon muuttua.
Ja niin olikin. Taivaallisen Isän sana: kyllä! oli vienyt Bonaparten
ankarammalle tilinteolle kuin hän ensin luulikaan. Kun Europan
ruhtinaat ja kansat huomasivat, että tuostakin hylkiöstä voisi saada
voiton, miettivät he: mitä me enää odotamme ja kohottivat päätään
niinkuin oras sateen jälkeen. Preusin kuningas ja meidän armas
_keisariherramme_ setä-vainaja -- keveät mullat hänen haudallensa! --
yhtyivät kaikkein ensiksi; heidän ympärillensä kokoontuivat kaikki
Europan muut ruhtinaat ja kuninkaat. Rykmentit, sotajoukot kokoontuivat
joka paikasta ja nurkasta Saksan sisämaahan, Ranskalaisten ilkeyttä ja
ylpeyttä rankaisemaan. Liisalta sai Ojamylläri kuulla, että Jaakkokin
oli Venäjän sotaväessä lähtenyt Saksanmaalle.
Kaunista on kyllä kuulla tästä miehestä, vaan maailman pelko ja toivo
ei antanut Ojamyllärille senkään verran aikaa, että hän olisi omaa
onnettomuuttansa ja mielimurteitansa ajatellut. Kirja-Tiitsukin antoi
Martinpäivän kulua hiljaisesti ohitse -- hän suitti varmaan olla kahden
vaiheella, rakentaisiko tänä kirjavana aikana omaa taloutta, vai ei.
Kun Sutlepan Rietu kerta haasteli tästä pääkappaleesta, sanoi punapää:
"Anna ei pakene käsistä pois, ja -- aika tuopi hyvän neuvon".
Näin oli siis lapsiraukka rauhassa kauniilta kosijalta ja sitä
rohkeammin saattoi hän heittää toivonsa Jumalaan.