V.

Mitä mietteitä sota toi Ojamyllylle, Männikön kylään ja Sutlepan

perheesen.

Yksi tahi toinen meistä muistanee ehkä vielä lapsuutensa ajasta, että

äitivainaja, kun tahtoi saada vallatonta poikaa vaikenemaan, huusi:

"Punaparta tulee!" -- se nimi sai heti joka lapsen vaikenemaan ja

kiskoi useamman kuin yhden vanhemman karvaa. -- Puolen maailman kanssa,

jonka hän oli valloittanut, vaan ei suinkaan rauhalla, ojensi Napoleon I

myös kättänsä Venäjän valtakuntaa kohti, joka, ynnä hänen

englantilainen naapurinsa, yksin koko Europassa julkesi halveksia

Ranskan mahtavuutta ja voimaa. Niin yöt kuin päivät tunkeusivat

voittajan epälukuiset väkijoukot Venäjän rajan yli oieti Moskovan

kaupunkia vastaan, jossa korkea ranskalainen arveli käsissään hoitavan

Venäjän valtakuntaa ja keisaria! Uhkea ranskalainen oli unohtanut

_kaksi_ asiaa: _Venäjän isänmaan rakkauden_ ja _Venäjän talvet_! --

Suurella luottamuksella meni hän omaa tietään ajattelematta, että

_yhden ainoan_ ihmisen kunnianhimon tähden miljoonat menettivät

henkensä ja terveytensä. Monen äidin poika, joka punaposkisena ja

sirokasvuisena Bonaparten väkijoukossa meni pois, tuli haavoitettuna ja

raajarikkona, jalkapuolena ja ykskätisenä takaisin, -- jos hän

ylipäänsä vielä tuli takaisin eikä lähellä sotatannerta levännyt

ikuista untansa! Nämät olivat raskaat päivät rikkaille ja köyhille,

suurille niinkuin pienillekin, ja sodanhätä lepäsi niinkuin painajainen

joka majan ja joka sydämen päällä! Mitä ikinä vihollinen edestään

löysi, sen hän hävitti ja poltti, samate sen mikä hänen kädestään

säilyi -- ja sitä oli vähän -- sen ottivat läpikulkevat sotamiehet.

Sodan aikana ovat, paratkoon Jumala, ystävät ja viholliset siinä

suhteessa samanlaiset: molemmat _tahtovat_, kumpikaan ei _tuo_, ja

mistä he läpi kulkevat, siihen jäävät harmaat jäljet.

Sotamiehen-otto, sodan hirmu ja murhe olivat myös Männikön kylään

tulleet vieraiksi ja tuottivat köyhälle rahvaalle paljon kärsimyksiä.

Moni maja, josta muuten laulun ääni ja riemuhuudot kaikuivat, oli nyt

itkua ja kaipausta täynnä. Sota otti pojan vanhustensa keskeltä, riisti

sulhasen morsiamen vierestä; kuka voi sanoa, kuinka monta heistä tässä

maailmassa enää kohtaisi toistaan? --

Aurinko oli mailleen menemäisillään. Puutarhassa omenapuun alla istui,

kädet sylissä, Liisa, Ojamyllärin emäntä, ja hänen silmiinsä

kuvautuivat viimeksi kuluneet elämän vuodet, erittäinkin nykyiset,

jotka olivat tuoneet niin paljon tuskaa ja vaivaa, ristiä ja

kyyneleitä. Tuomen latvassa raksutteli kaksi rastasta ja avaruudessa

nousi leivonen taivaan puoleen, Luojalle ehtookiitosta laulamaan.

Silloin lankesi seljän takaa eräs käsi raskaasti hänen olalleen --

äkkiä kääntyi Liisa ympäri.

"Jaakko! Taivaan Isä -- mitä se merkitsee?" huusi hän hämmästyen.

Värisevän äidin edessä seisoi hänen poikansa sotamiehen puvussa,

hiukset leikattuna.

"Älä hämmästy, armas äiti", sanoi Jaakko, istuutui äidin viereen ja

otti rakkaudella Liisan vapisevat kädet molempain kättensä väliin, --

"minä olen itse antautunut sotamieheksi ja lähden huomenna rekryyttien

kanssa kaupunkiin". -- "Äiti" -- huudahti hän, nähdessään Liisan suurta

ahdistusta, "äiti, minä en voi yksin jäädä kotiin, kun toiset sotivat

_keisarin ja isänmaan_ puolesta! Minä en arvele sitä aikaa, kun ihminen

kaikkein kalleimman eteen sotii, niin hirmuiseksi kuin ne, jotka

huutaen ja nuristen eroavat! Kuinka voisin silmiäni nostaa ylös, kuin

toisten kädet miekkoineen ovat nostetut isänmaan vihollisia vastaan, ja

_minä_ nuori ja jäntevä, istun kotona takan ääressä? Minä häpeisin

itsenikin edestä silmät päästäni, jos kohta toiset antaisivat minulle

anteeksi! Minä tiedän kyllä, että olen ainoa poika, mutta minä tiedän

myös, etten senkautta suinkaan riko _isäni_ tahtoa! Kodin onneton ja

rikkounut tila vaivaa minua missä istun ja astun -- _sinun_ kärsimykses

ja hätäs, kallis äiti, kalvaa sydäntäni niin yöt kuin päivät, ja

kuitenkaan en voi sitä kaikkea toiseksi tehdä, jos en Jumalan ja

ihmisten edessä tahdo tulla valehtelijaksi ja pettäjäksi! -- sentähden

anna minun mennä. Minun ja jokaisen rehellisen miehen velvollisuus

tietysti on: hädän ajalla isänmaan edestä vuodattaa verensä aina

viimeiseen pisaraan asti. Omatuntoni sanoo, että teen oikein. -- Herra

on lohduttava sinua, kunnes hän kerran antaa minun tulla takaisin, --

_jos se on Hänen tahtonsa_!"

Katso ne olivat miehen sanat, ja jos usea meistä niin miettisi, olisi

maamme ja kansamme tila parempi.

Liisan sydän oli haljeta tuskasta, mutta -- Jaakko oli oikeassa, se

täytyi hänen, vaikka kyllä surullisella sydämellä, itse tunnustaa.

"Ja mitä sanoo Anna?" kysyi hän vihdoin ja kyyneleet valuivat tulvana

äiti raukan poskia alas.

"Anna --" sanoi Jaakko kääntäen pois kasvonsa, "Anna on erittäin

lujasydäminen tyttö: hän on lohduttava ja tukeava sinua, kun minä

kaukana olen. Jos minä tulen takaisin, niin on ehkä moni asia

muuttunut, ja -- kenties -- isänkin sydän pehmennyt minua kohtaan; jos

taas jään tuonne kauas multaan makaamahan -- niin Anna on oleva sinulle

hyvä ja kuulijainen tytär! Rakasta _sinäkin_ häntä -- minun tähteni!"

Iltarusko oli jo sammunut kun äiti ja poika erosivat. Äidin

siunauksilla ja hänen kyynelsilmin antamallaan kuvalla meni Jaakko,

sitte kun hän ensin oli käynyt Sutlepan puutarhassa omenapuun alla,

jälleen toveriensa joukkoon.

Toisena aamuna meni Jaakko toisten rekryyttien kanssa kaupunkiin, josta

hän (koska vielä neljäksi viikoksi jäivät paikalleen) lupasi lähettää

tietoja äidille ja Annalle. Kun uudet sotamiehet astuivat pitkin

kyläntietä, katseli kaksi kyyneleillä täytettyä immen silmää heidän

jälkeensä Sutlepan pihalta.

Kun Ojamylläri vielä samana iltana Liisalta kuuli Jaakon päätöksen,

katsoi Antti kummaksuen emäntää silmiin, sitte hän kääntihe vakavasti

ympäri ja läksi sanaakaan lausumatta myllylle. Mitä hän _sydämessään_

mietti, näki ainoastaan _Jumala_.

Mikä niin monelle tuhannelle oli itkunsanoma, arvaa jokainen itsekin

ettei se ollut Ojamyllärille hänen äärettömän ahneutensa vuoksi mikään

riemun sanoma. Koska Männikön kylä oli suuri ja kaunis ja ihan tien

vieressä, majailivat rykmentit siinä tuon tuostakin, toisinaan

jalkamiehet, toisinaan ratsumiehet, ja monta kertaa oli Ojamyllyllä

pari sataa miestä yötä, -- eipä tässä tilan puute haitannut.

Jos ei Ojamylläri ennenkään paljon pitänyt Ranskalaisesta -- "joka

kuuluu olevan röyhkeä ja levoton kansa", -- niin vihasi hän heitä nyt

sydämensä pohjasta -- "kun heidän sodanhimonsa hänen kallista rahaansa

syö". Antti oli lisäksi asiaa tiedustelematta ottanut ulos 800 ruplaa

kaupungista, hänen oli, koska Jaakko ei enää ollut kotona, täytynyt

ottaa kolmas päiväläinen, jolla oli se onneton kyky että hän voi kolmen

edestä syödä, -- ja vielä päälliseksi, kyytien vetämisen ja niukan

heinävuoden vuoksi kävivät Ojamyllärin uhkeat ruunat silminnähtävästi

nahaksi ja luuksi -- mutta sotamiehet, -- sydän hänen rinnassaan itki

-- sotamiehet, nuot onnettomat, ottivat hevosilleen mitä ja kuinka

paljon vaan tahtoivat! Vielä yksi asia vaivasi Anttia, vaikka ei hän

tosin sitä kenellenkään, tuskin itsellensä tunnustanut -- hän murehti

Jaakkoa! Mutta että hän senkautta myös leppyisemmäksi ja hellemmäksi

olisi tullut -- kaukana siitä! Juuri päin vastoin, vanhus oli entistä

jyrkempi, ja kun Jaakko neljän viikon kuluttua kaupungista antoi jättää

isälle ja äidille hyvästi, käski Ojamylläri hänen, "jättää hänet

rauhaan sellaisista narrikoimisista". -- Vielä paremmin: eräänä päivänä

varoitti hän Kirja-Tiitsua ja käski hänen välttämättömästi alkaa

kosimis-asiaansa.

Niin kävi eräänä aamuna huhu Männikön kylässä: "Tuo punatukka

Kirja-Tiitsu kosii koulumestarin Annaa!" Suurin osa nauroi ja puhui

kauniista kosijasta yhtä ja toista, joka ei suinkaan suloiselta

tuoksunut uuden naimamiehen nenään. Toiset, ymmärtäväisemmät arvasivat,

että tuolla kosiomisella oli erityinen tarkoituksensa. Ja -- ne panivat

munan keski-pesään.

Mutta Anna-raukan ei tehnyt ensinkään mieli nauraa. Pyhänä kirkosta

tullessa oli Kirja-Tiitsu häpeämättömällä tavallaan puhunut Annalle

päätöksestään ja toiveistansa. Hämmästynyt tyttö kielsi häntä jyrkästi

eläessään sitä ajattelemasta; mutta Kirja-Tiitsu oli mies, joka ei

luopunut aikeistaan helposti. Jos Anna pääsi häntä pakoon aamulla, tuli

hän päivällä ja illalla jälleen -- kun hän viimein huomasi ettei asia

näin luonnistunut, turvausi hän Rietuun.

Valmis kun Sutlepan eukko muuten oli kiittämään sitä hyväksi, mitä

jokainen rehellinen mies moitti: vanha ryppynaamainen Kirja-Tiitsu ja

nuori, raitis Anna -- se kuitenkin oli hänestäkin inhoittavaa, ja hän

ei ensimältä tahtonut ottaa sitä onkeensa. Mutta asia muuttui pian, kun

Kirja-Tiitsu kerran kahden kesken lausui: "Kuules eukko, sinä autat

että Anna ottaa minut mitä varemmin sitä paremmin, _taikka_ -- minä

näytän missä on viisi hirttä poikki! Ymmärrätkö? -- Valitse nyt!" Kuten

sanottiin, se auttoi. Nyt huomasi Rietu kerrassaan, että Kirja-Tiitsu

ja Anna olivat ikäänkuin luodut toinen toiselleen, ja kosija oli

kiireestä kantapäähän täynnä hyviä tapoja -- Annalla oli _yhden_

kiusaajan asemasta _kaksi_.

"Ennen tahdon kuolla kuin ottaa häntä!" vastasi tyttöraukka itkien, kun

Rietu jälleen eräänä iltana otti puhuakseen "kauniista kosijasta".

Silloin lausui Rietu, esiliinansa liepeillä silmiänsä pyyhkien, johon

hän väkisin koetti pakottaa muutaman kyyneleen.

"Voi Anna, sinä et tiedä, mikä onnettomuus minulle tapahtuu, jos sinä

_sanot ei_! Kirja-Tiitsu uhkaa ajaa minut pois majasta, ja sitte ei

auta muu kuin ottaa kerjäläis-sauva käteensä! Sinä ainoastaan voit

pelastaa minua hädästä ja viheliäisyydestä, ja minä luotan hyvään

sydämeesi, _että sen myös teet_! Jumala näkee ylhäältä! -- minä olen

sinua pitänyt ja hoitanut niinkuin omaa lastani, ja kantanut sinua

käsilläni kun kolmivuotiasna olit kuumeessa. Muista sitä ja sääli minua

vaimoparkaa, sinun toista äitiäsi! Luuletko, jos Jaakko elossa tulee

takaisin, että vanha ahnas Ojamylläri lupaa ainoan poikansa kosia

sinua? Sitä saat odottaa! Ennen lankeevat tähdet taivaasta ja nousee

aurinko lännestä: sano mun niin sanoneeni! Mutta ethän niin tuhma

olekaan. Sinä olet aina ollut viisas ja kuulijainen lapseni --

sentähden tee kerrassaan loppu kaikelle Ojamyllyn onnettomuudelle,

jossa sinun tähtesi pelkkä suru ja mielipaha on vallitsemassa!

Kirja-Tiitsu ei ole hetikään niin hullu, kuin häntä tässä kylässä

huudetaan, ja oma leipänsä _on hänellä myös_! Parempi pyy pivossa kuin

teiri taivasalla! Köyhä tyttö semmoinen kuin sinä, ei saa kauan valita,

muuten tapahtuu että hän kokonaan jääpi ilman. Sen tähden myönnä siis,

ja minä olen vielä kuolinvuoteellani sinua kiittävä!"

Näin jaaritteli eukko vielä tuokion aikaa edelleen, eikä ihmetellyt

suinkaan että Anna (johonka Rietun lempeät sana olivat vaikuttaneet)

siitä heltyi. Kuumat kyyneleet silmissä, meni hän hiljaa tuvasta

huonoon asunsuojaansa ylös ullakolle.

Niin paljon puhui Rietu totta, että hän Annan lapsena oli luoksensa

ottanut mutta _rakastanut_ ei ollut hän häntä vielä koskaan, ja

armastuksen ja armoleivän välillä on meidän nähdäksemme suuri eroitus,

niin suuri, ettei Sutlepan väki ymmärtänyt näyttää sitä 13 vuodessa.

Kumminkaan ei ajatellut Anna tänään kaikkea 13-vuotista vaivaa ja

kärsimystä, vaan muisti ainoastaan sitä pientä hyvää, mitä hän (maksoa

vasten) täällä oli nauttinut -- ja _kiittämätöntä sydäntä_ piti Anna

lapsuudesta asti syttä mustempana syynä.

Mutta toiselta puolen ilmestyi maanitellen ja uhaten hänen silmäinsä

eteen eräs kallis olento: Jaakko, jolle hän uskolliseksi oli luvannut

jäädä, joka kaukana Venäjänmaalla uskoi ja toivoi hänen sanoihinsa ja

lupauksiinsa! Ja _Jaakon äiti_, ylpeän ja ahneen Ojamyllärin hellä ja

hiljainen puoliso, joka kaikilla tavoin sinä mainiona lauantaipäivänä

niin hellästi oli vastaan ottanut köyhää hyljättyä lasta ja pyytänyt

hänen, Jumalan apuun turvaten jäädä uskolliseksi! -- Uskollisen äidin,

jonka vielä -- loppuun saakka lujana pääsiäisiltana täytyi vierasten

luota etsiä yösijaa -- -- uskalsiko Anna näin palkita hänen

uskollisuuttaan ja rakkauttaan?

Katkerasti itkien painoi lapsiraukka palavat kasvonsa patjaa

vastaan -- -- --

Yösydännä istui Anna vielä vuoteen ääressä, tulevia tukaloita päiviä

miettien. Mutta kaiken tuskan ja surun keskeltä nousi kuni aamurusko

myrskyisen yön jälkeen lapsellinen usko ja toivo hänen sydämeensä,

luottamus taivaallisen Isän armoon ja laupeuteen, isän jonka tietämättä

ei varpunenkaan lennä katolta eikä putoa hiuksen karva ihmisen päästä.

Kätensä ristiin liittäen lankesi Anna polvilleen ja heitti kaikki

huolensa lapsellisessa rukouksessa Herran sydämelle. Ja niinkuin

huokaus Jumalan puoleen ei koskaan jää kuulematta, tuli niinikään

Annankin sydämeen rauha ja toivo takaisin. Rauhoitetuin sydämin nousi

hän ylös, ja luukun ääreen astuen, katseli hän levollisesti pientä

hautausmaata, jonka muurit näkyivät luukusta; sieltä näki hän muiden

hautamerkkien joukosta isä- ja äiti-vainajansa ristit kuun valossa

loistavan. Nuot armaat virren-sanat johtuivat hänelle mieleen:

"Jumalass' on turvan' aina,

Joka laupeudessaan

Holhoo mua ainiaan,

Kaikki hyvät mulle lainaa,

Niinkuin isä lapselleen,

Rakkahalle omalleen.

Hän se tietää tarpeheni,

Kaikki toivotukseni,

Iloni ja murheeni,

Lohduttaa mun sydäntäni,

Muistaa aina armossa

Mua köyhää lastansa!"

Ylhäältä korkeudesta taivaan avaruuden tuhansien tähtien keskeltä

loisti Herran ikuisesti valvovat silmät maailman onnen ja onnettomuuden

yli! Annan mieleen johtui se onnellinen aika, jolloin vielä eli

vanhempainsa luona iloisena ja huoletonna lapsena, jolloin hellät kädet

häntä kantoivat ja lempeät silmät valvoivat. Isä ja äiti -- ne

makasivat jo aikoja sitte maan povessa -- elämässä ja kuolemassa

uskolliset. Heidän haudaltaan nousi ikäänkuin väikkyvä, läpikuultava

linna ylös kosteaan utuun!

Mutta itäisellä taivaalla loisti kirkkaana ja suloisena kointähti,

niinkuin tahtoisi se ennustaa lapsiraukalle tulevia riemuisia päiviä.

Ja Annan sydämessä vakautui yhä lujemmaksi päätös olla uskollinen

Jaakolle ajassa ja ijankaikkisuudessa.

Jo rupesi päivä sarastamaan ja yksi kylän kukko toisensa perään alkoi

laulaa, kun Anna, väsymyksestä ihan rintuneena, sulki luukun ja paneusi

puoleksi pyörtyneenä vielä tuokioksi aikaa levolle.

Toisena aamuna ei lausunut Rietu eilis-iltaisesta puheesta sanaakaan,

mutta oli Annalle niin erinomaisen imarteleva ja maire, jotta Anna

vasten tahtoansa huomasi, ettei se asia vielä hetikään ollut silliseksi

puhuttu. Myöskään kaunista sulhoa ei ollut viikon päiviin näkynyt

Sutlepalla, mutta hän juoksi sitä useammin kaupunkiin, josta toi

takaisin kaikenlaisia tietoja.