Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa.
Viikko viikolta oli kulunut, niinkuin päivät Herran ikuisen säännön
jälkeen tulevat ja menevät -- nykyinen päivä hautaa eilisen ja
huomispäivä nykyisen päivän, -- ihmisten onnettomuudesta tahi ilosta,
murheesta ja toivosta huolimatta.
Männikön kylä oli pukeunut kevätasuunsa, ja kukoistavien puiden sekä
viheriän ruohon muassa tuli sinertävä taivas sekä lintuin ja ihmisten
riemusäveleet. -- Entäs Ojamyllyllä sitte? -- Paratkoon Jumala!
täytynee vastata: ei suinkaan! siellä vallitsi sama riidan ja
eripuraisuuden henki, kuin ennenkin, ja Ojamyllärillä ei ollut
ymmärrystä karkoittaa sitä pois Herran nimellä.
Emäntä tosin jo oli ollut Myllyllä jälleen kaksi viikkoa, pyynnöillä ja
varoituksilla oli opettaja kuitenkin saanut niin paljon toimeen. Mutta
jolla vähänkin oli silmiä, voi nähdä, että sovinto molemmin puolin oli
ihan teeskennelty. Antin tähden ei Liisa suinkaan ollut kotiin tullut,
vaan senvuoksi, että hän kotona arveli olevansa Jaakolle enemmin
hyödyksi kuin muualla. Tekee kuitenkin yksi erällään putoava
vesipisarakin kiveen kolon, -- ja äidin sydän ei löydä vertaansa
uskossa, rakkaudessa ja toivossa. Ja Ojamylläri? -- -- hän ei ollut
suinkaan juuri kutsunut Liisaa, sitä ei olisi hänen jäykkä,
kovakiskoinen sydämensä milloinkaan myöntänyt, vaikka se oli niin
"ympärinkautta" tullut toisen ja kolmannen käden kautta. Erotessa olisi
hänen kaiketi pitänyt maksaa Liisalle "myötäjäis-rahat", ja sen mukaan
kuin me häntä tunnemme, -- sitä ei hän voinut. Avioelämä Ojamyllyllä
oli siis säällisellä kannallaan. Jaakkoa ei otettu puheeksikaan; hän
oli läheisessä kylässä renkinä ja lähetti äidilleen joka viikko paljon
terveisiä postimiehen kanssa.
Ettei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei
tarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin
kuoltua? -- Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä
luvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! -- Ei, se ei saanut
tapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, -- mutta
minkälainen? -- Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan
niin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa
uriseva aviomies ja ilkeä isäntä.
Niin tuli Antille kerran Kirja-Tiitsu mieleen, joka jo kyllä ymmärsi
tehdä kaikkia vehkeitä ympäristössä. Hän tiesi kyllä jotain neuvoa, ja
ukko päätti puhua hänen kanssa muutaman sanasen. Mutta ei ensinkään
yhtäkkiä ja suoraan, vaan sen piti aivan "hiljaisesti" ja "sattumalta"
tapahtua niinkuin mennyt vuonna torilta tullessa. Ja -- asia
tapahtuikin ihan sattumuksesta.
Eräänä päivänä, kun emäntä oli mennyt pois kotoa, istui Ojamylläri
puutarhassa penkillä levähtäen peltotyöstään. Kyynäspäitä polvilleen
nojaten hän puhui itseksensä:
"Niinpä niinkin, tosi jääpi todeksi, vanhuus lähenee lähenemistään.
Jokainen uusi vuosi vie osan elämästä; vanhain täytyy antaa tilaa
nuoremmille, ja kuka tietää, ken tulevana vuonna tässä kyntää ja
äjestää" -- nyt tulivat ukolle vasten tahtoansa Jaakko ja Anna mieleen
-- hän jäi syviin mietteisin eikä sitäkään huomannut, kuinka
herttaisesti kukoistavan omenapuun oksat heiluivat hänen päänsä
kohdalla, jossa eräs laulurastas jakoi suurusta pojilleen.
Yhtäkkiä sanoi eräs ääni yli aidan vanhalle miehelle hyvää päivää.
Ojamylläri säpsähti ensin, kun näki Kirja-Tiitsun punaisen pään, sitte
mietti hän itsekseen: "sinä tulet luokseni tänään kuin kutsuttu".
Niinkuin Kirja-Tiitsulla oli tapana, alkoi hän lipoisesti
kyläkuulumiansa jutella: "Kait tiedätte Trimmon isäntä, että Sutlepan
Anttoni kirkontakaa varhain tänä aamuna meni Tuonen Tuomaalle
vieraaksi?"
"Kuka? Sutlepan Anttoni?" kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen.
"Älkää tehkö asiaa toiseksi kuin se kerta on", oli liehakon vastaus, ja
kun kirkolla kellot par'aikaa alkoivat soida lisäsi hän: "Kas niin,
kuulkaa itse, nyt saatte siitä virallisen tiedon, kyllähän se siis tosi
asia on".
Sillä aikaa oli Ojamylläri astunut lähemmäksi ja tarjosi nyt
jaarittelijalle kättä yli aidan, -- kunnia, jota Antti ei vielä
elämässään ollut hänelle osoittanut. Veijari tunsi sen myöskin,
raappasi jalallaan edestä ja takaa ja puhui vanhalla tavallaan yhtä ja
toista.
"Kuinka nyt käypi Sutlepan mökin ja pikkaraisen perunamaan?" kysyi
Ojamylläri. "Sen tietää käteensäkin, ettei Rietu enää kuinkaan kauan
pidä sitä".
"Päälliseksi jos _minä_ en tahdo" -- vastasi Kirja-Tiitsu, viipottaen
häntäänsä kuin kalkuuna, milloin sen on hyvä mieli.
"Aina paremmin", ihmetteli Antti, "kun sinä et tahdo? Etkö kuitenkaan
ole -- kauniin -- Rietun puoleen silmiäsi heittänyt?"
"En juuri sitäkään", vastasi veijari yskähtäen, "mutta minä olen
Sutlepan väelle hiljattain lainannut rahaa huoneitten maksamiseksi,
muuten olisivat ne jo viskattu ulos". Ja makeasti nauraen kysyi
liehakoitsija: "Eikö ole tosi Trimmon isäntä, on niitä sentään
huonompiakin maailmassa kuin minä?"
"Hm, hm!" mutisi Ojamylläri, "ken tiesi. Ei kettukaan tahdo koskaan
varkaan nimeä kantaa". Että tuollaiset vaivaiset ylpeilivät, sitä ei
kärsinyt Ojamylläri milloinkaan, sentähden lisäsi hän:
"Ihmeellistä, mitä ihmisestä voipi tulla! Jos isävainajasi tietäisi,
että hänen pojallansa on rahaa lainassa! Minä muistan varsin hyvin
kuinka ryysyisenä ja viheliäisenä hän aina kulki, ja että hän kylän
takana olevalla karjalaitumella viimein sai loppunsa".
Kirja-Tiitsu otti nuot katkerat sana tyyneesti vastaan, mutta itsekseen
mietti hän: "Odota veikkonen, kyllä sinä maksat minulle tuon
kahdenkertaisesti läikkyvillä ruplilla".
Kotvasen aikaa kuluttua lausui Ojamylläri:
"Kuule Kirja-Tiitsu, oikeutta myöten olisinkin jo aikaa tahtonut tavata
sinut -- tule kuitenkin tupaan! Emäntäni on mennyt kaupunkiin, muuten
saisitkin silmänräpäyksessä mennä samaa tietä ulos jota sisälle tulit
-- tiedäthän ettei hän paljon sinusta välitä".
"Tosi, tosi, eiköpä niin liene", vastasi tuo häpeemätön, "ja jos naiset
minua vanhaksesta eivät olisi vihanneet -- kurko hänen tiesi, mistä se
tulee! -- olisin jo aikaa akoittunut mies".
Molemmat astuivat tupaan. Ojamylläri lykkäsi salvan oven eteen --
pelokasta Kirja-Tiitsua karsi sitä nähdessä helppo väristys, ja hän ei
rauhoittunut ennenkuin vanhus pyysi hänen painaa puuta.
Kädet seljän takana asteli Ojamylläri ensin muutaman kertaa ympäri
tupaa, sitte seisahtui hän Kirja-Tiitsun eteen ja alkoi:
"Kirja-Tiitsu, vaan siihen katkesi puhe, yskä tukehdutti äänen,
ikäänkuin hän häpeisi itseänsä sille miehelle murhettansa ja
toiveitansa puhellessaan. Kun yskä jätti, alkoi Antti uudestaan:
"Kirja-Tiitsu, että minä olen onneton isä, sen tiedät itsekin".
"Tiedän kyllä Jumala nähköön!" vastasi veijari ja pyyhki silmiänsä
huo'aten. -- Ojamylläri puheli edelleen:
"Nuoret saattavat kuolla, vanhan _täytyy_ kuolla, ja pane tähdelle,
minun suhteeni ei asia enää kauan viivyttele. Jos Katri vainaja --
Jumala antakoon hänen sielullensa rauhaa! -- on mulle jo harmaita
hiuksia kylliksi tehnyt, niin on Jaakko minulle kokonaan arkun
naulaksi! Liisani -- voi Jumalani! -- Mutta sydämeni ei kestä sitä
kaikkia syvemmin sinulle selittää. Mutta niin totta kuin tässä seison,
asian täytyy muuttua!"
"Se oli sana!" änkytti Kirja-Tiitsu, "näyttäkää kerta, että _te_ isäntä
olette!"
"Kun näin mietin, Kirja-Tiitsu, millä kannalla asiat _nyt_ jo ovat, ja
miksi ne vielä muuttuvat, kun kuolema minun silmäni sulkee, -- niin
vihasta ottaa henkeeni kiini! Kenelle olen minä täällä orjannut ja
korjannut; kenelle koonnut ja kenen edestä vaivaa nähnyt: Koulumestarin
Annalleko? Tuolleko kirkonhiirelle, jota ei enää liene köyhempää
toista koko Männikön kylässä? -- Minä olisin jo hullua hullumpi, jos
sitä sallisin! -- Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Ennen maailmakin hukkuu!
-- Sentähden -- sentähden -- --" yskä keskeytti hänet taas --
"Kirja-Tiitsu, Jumala näkee ylhäältä, että he itse minua siihen
pakottavat, mutta: kuten sinä minulle, niin minä sinulle. Vanha
Karja-Matti sanoi aina: 'koiran nahkaan sopii koiran hammas'.
Ymmärrätkö?"
"En vielä oikein selvään", vastasi punapää, korviansa pystyttäen.
"Pöhlö", huusi Ojamylläri jyrkästi, "luulin minä kuitenkin sinua
ymmärtäväisemmäksi. Kuule siis: minä aion tehdä viimeisen sääntöni ja
kieltää Jaakolta perinnön, jos hän minun kuolemani jälkeen ottaa Annan
vaimoksi! Ymmärrätkö nyt?"
"Kyllä", vastasi Kirja-Tiitsu tyynesti, "mutta siinä suhteessa jättäkää
ennen paperi ihan kuluttamatta. Sen verran kuin minä teidän Jaakkoa
tunnen, se ei suinkaan peljätä häntä pienintäkään, ja sen jälkeen ottaa
hän Annin vielä mieluisemmasti vaimoksi".
"Oletko hullu!" huusi Ojamylläri pystyyn karaten. "Huoneet ja pellot,
raha ja rikkaus _yhdeltä puolen_, ja tyhjä paljas kerjäläispussi
_toiselta puolen_ -- hänen täytyisi jo hullu ja tuhma olla, jos hän
vielä sittenkin koulumestarin tyttären valitsisi!"
"Ja kuitenkin, Trimmon isäntä", vastasi Kirja-Tiitsu varsin
rauhallisesti, "ja kuitenkin lyömmekö vetoa: hän on niin
yksinkertainen. Päälliseksi heittäkäämme kaikki tyhjät puheet -- asian
nykyisellä kannalla kannatte kuitenkin vettä seulalla, sillä
ensiksikin: _kaikkea_ ei sovi teidän kuitenkaan hänen käsistään ottaa,
varsinkaan nyt, kun hän on ainut lapsi -- ja toiseksi: mitä äidin
puolesta hänen omansa on, pitää teidän viimeiseen kopeekkaan asti
maksaman! Jos ette minua usko, -- etsikää ylös aviokontrahtinne. Minä
olen suuresti erehtynyt, ellei se siinä suurilla kirjaimilla ole
kirjoitettuna, sillä minä olin siihen aikaan itse pitäjänkirjurina ja
teidän isä-vainaja sanoi aina: 'Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu
-- sitä ei latki yksikään koira, eikä pemoita yksikään kana pois'. --
Arveletteko, ettei Jaakko tyydy äitinsä perintöön? Minä sanon teille:
kerrassaan ja lyhyesti: hän on aina kuitenkin niin luja mies, että hän
vielä vihdoinkin saapi Annan emännäksi".
"Tyhjiä puheita!" lausui Ojamylläri, hairasi ulos kaapin-laatikon ja
etsi kahdenkymmenen-vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen seasta erästä
paperikimppua, jonka hän antoi Kirja-Tiitsun käteen. Kun entinen
kunnian-arvoinen pitäjänkirjuri pari lehteä oli kääntänyt, huusi hän:
"Ottakaa, pankaa silmälasit nenän päälle ja lukekaa itse: siinä se on
selvästi ja laveasti kirjoitettu!" Ojamylläri teki niinkuin toinen
käski: "Missä kumminkin olivat ajatukseni?" sanoi hän sitte ja pani
paperit laatikkoon jälleen. Mikä nyt tuli neuvoksi? Tuolille istuen
tuijoitteli hän kulmat rypyssä ja käsi leuan alla, oieti yhteen
paikkaan. Kirja-Tiitsu rämisteli sillä aikaa kymmenellä sormella
akkunan ruutua ja vihelsi erään tutun juomalaulun sävelmää.
Kotvasen kulutta, Ojamylläri mutisi: "tätä en enää kestä --" ja äkkiä
ylös nousten huusi hän:
"Keksi joku neuvo, Kirja-Tiitsu, tee asia tiedoksi, ja niin totta kuin
rahvas sanoo minua rikkaaksi Ojamylläriksi -- yks pivontäysi
hopearuplia ei saata minulle päänkipua!"
Nyt oli Kirja-Tiitsu oikein mieliasiassaan, ja ahne Ojamylläri siellä,
johon hän miestä tahtoi! Hetken kuluttua lauloi lintu kokonaan toista
laulua!
"Kuulkaa Trimmon isäntä", yllytti veijari yskähtäen, "minä tietäisin
hätätilassa tosin vielä viimeisen keinon, jos ette suinkaan vain itse
pane vastakynttä: ymmärrättehän sen 'ettei mertä pisaroitta soudeta' ja
ketä joku rohto voi kuolemasta pelastaa, hän ei rupea tohtorin ja
apteekkarin kanssa tinkimään. Katsokaa, minulla on yksi sellainen
rohto, ja vaikka kohta teidän Jaakko ensin murtaisi suutansa ja
tuskittelisi -- se auttaa, ja se tässä on pääasia".
Ojamylläri katsoi odottaen puhujaa silmiin.
"Kaikilla teidän uhkauksillanne, riidallanne ja elämöitsemisellänne" --
puheli viisas neuvon-antaja edelleen, -- "_ette ole_ vielä yhtäkään
koiraa takan äärestä maanitellut pois, ettekä voi sitä tehdäkään, tässä
on tarpeen näyttää totuutta! -- Anna täytyy tulla syrjään saatetuksi,
muuten ei anna Jaakko koskaan jälkeen; mutta ei suinkaan tulella ja
miekalla, Jumala varjelkoon! emmehän murhaajia ole -- vaan ainoastaan
kauniilla ja rauhallisella tavalla; hänen pitää _mennä miehelle_! Mutta
ei suinkaan teidän Jaakolle, vaan kokonaan eräälle toiselle -- mitä
arvelette? -- _Minut_ pitää hänen ottaa, _minut_! Eli paremmin, minä
tahdon ottaa _hänet_! -- Kuinka nyt? Mutta minä toivon myös, että siitä
olette kiitollinen ettekä saata Annaa kerjäläisen tavalla majaani --
no, älkää peljätkö, minä en ole suinkaan häpeemätön!"
"Kirja-Tiitsu! se on neuvo!" huusi Ojamylläri loistavin silmin. "Ja
senkö ottaisit tehdäksesi?"
"Miksi ei?" vastasi veijari, "suuni on jo kauan vettynyt tuon raittiin
tytön tähden, kanan liha on aina kanan lihaa!"
"Mutta Kirja-Tiitsu" -- kysyi Ojamylläri epäillen, "mutta -- tahtooko
_hän sinua_ myös?"
"Tahtooko? äh! äh! äh!" nauroi Kirja-Tiitsu, "pitäisikö tuollaisella
köyhällä kirkkohiirelläkin olla _omaa tahtoa_? -- Hänen _täytyy_,
myllyn-isäntä, hänen _täytyy_! Ja pankaa tähdelle, viimein kiittää hän
vielä Jumalaa, että _kunniallinen_ mies on hänet ottanut!"
"Hm", mietti Ojamylläri, "tuon päälle en suinkaan tahtoisi vannoa",
mutta Kirja-Tiitsu lisäsi:
"Ja -- mitä vielä tahdoin sanoa -- vanhan Sutlepan Rietun täytyy auttaa
minua; sillä Anna taikka rahaa! -- ymmärrättekö? Ja muutenkin, sen
verran kuin Annaa tunnen, -- hän on hyväsydäminen lapsi eikä anna asian
tullakaan sille kannalle. Vaikka Sutlepan vanha muori kyllä pitää häntä
enemmän orjana kuin ihmisenä, on hän kuitenkin kiitollinen tuolle
noidalle ja -- sanokaa mun sanoneeni! -- hän menee paulaan! -- Ja
Jaakko? Ensin hän kyllä tuskailee ja huokaa, mutta -- aika on hyvä
neuvon-antaja, ja luvun lopuksi ennustan teille iloisia häitä teidän
Jaakon ja rikkaan Ylisuon Katrin välillä".
Ojamyllärin posket loistivat riemusta, yksi ainoa sana Kirja-Tiitsun
puheessa ei ollut hänen mieleensä -- missä veijari maksoa oli
maininnut.
"Ja kuinka paljon myötäjäisrahaa vaadit?" kysyi hän pelokkaasti.
"_Kolme sataa_ ruplaa, vaan ei rahtuakaan enemmän taikka vähemmän", oli
vastaus.
Ojamylläri karkasi ihan pystyyn. "Kolmesataa ruplaa!!" huusi hän
hämmästyen.
"Juuri niin paljon", vastasi Kirja-Tiitsu rauhallisesti, "vähemmällä
minä en ota Annaa!"
"Paljon rahaa! hirmuisen paljon rahaa!" lausui Antti päätänsä
pudistaen, "mutta vanhan ystävyyden vuoksi tyydyt sä kuitenkin puoleen!
Asiat on niukat ja minun moiseni ei ole enää niin varallinen, kuin
ennen".
Kirja-Tiitsu, joka tiesi, ettei vanhalla miehellä ollut muuta neuvoa,
oikaisi kättänsä lakkia kohden, lausuen:
"Ehkä saatte sillä hinnalla jonkun haukan, mutta minua ei suinkaan!"
Näin sanoen nousi hän ylös ja rupesi lähtöä tekemään.
"No no", urisi Ojamylläri, "kysyen ja tarjoten tulee kauppa, ja
kolmella-sadalla ruplalla voinhan kuitenkin avata suutani?"
Lyhyesti: nuot molemmat kunnian-arvoiset miehet sopivat hinnoilla!
Kaksisataa kuusikymmentä ruplaa oli Annan verenhinta, neljäkymmentä oli
kuitenkin saanut pudotetuksi.
"Koska ei kuolema kysy aikaa", teki Kirja-Tiitsu, jolla se ammatti oli,
heti kontrahdin valmiiksi ja Ojamylläri piirsi suurilla kirjaimilla
nimensä sen alle. Paitse sitä päätettiin vielä, että Kirja-Tiitsu
kosisi vasta tulevana syksynä, -- "ihmisten vuoksi!"
Myöhä jo oli, kun Ojamylläri ja hänen kunnioitettu neuvon-antajansa
erosivat. Kun Antti päästi Kirja-Tiitsun pihalta ulos, hairasivat
koirat kuin hullut entisen kirjurin jalkoihin, ikäänkuin olisivat
tietäneet, että tuo ilkiö par'aikaa oli yhden uuden pahan työn
valmistanut.