Pääsiäislauantai Ojamyllyllä.
Joulunpyhät tulivat ja menivät. Ei puolella sanallakaan muistuttaneet
Antti ja Liisa toisilleen, mitä mainittuna iltana niiden välillä oli
puhuttu, ja kotielämä oli Ojamyllyllä juuri, niinkuin se oli ollut 24
vuotta; ei parempi eikä pahempi.
Niinkuin maakylissä on tavallista, hiljaisia päiviä ja viikkoja seurasi
hiljaiset päivät ja viikot, ja huhtikuu oli oven edessä, ennenkuin
huomattiinkaan -- kuu, josta rahvas sanoo, että se tottamaarian on
vielä oikullisempi kuin joku tanunkantaja nainen.
Oli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan
aurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla,
tuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli
kokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka
hartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti
istuisivat tuvassa eivätkä olisi jaloissa.
Ojamyllyllä ei kuitenkaan kukaan koskenut työhön, sillä Liisan hurskas
tapa oli ottaa vastaan joka lauantai-ilta totisella mielellä. Mutta
toisin oli Antin laita. Kuinka tämä äärettömän ahnas mies työlle ja
orjailulle löytäisi loppua? Jo varhain aamulla oli Ojamylläri
lähettänyt Jaakon viljakuorman kanssa kaupunkiin, nyt odotti hän häntä
saineesti kotia -- vaan ei suinkaan isällisestä rakkaudesta tahi
pääsiäislauantain vuoksi, -- hui hai! vaan että hän saisi rahat oikein
pian arkkuunsa. Päivä alkoi laskeutua, mutta poika ei tullut. Joka
kerta, milloin kuului vankkurien jytinää, juoksi vanhus oven eteen,
mutta päivä oli mailleen menemässä, rengit, piiat tulivat pellolta
iltaselle -- joka ei tullut, oli Jaakko.
"Äiti, jos pojalle olisi nuoren ruunan kanssa tapahtunut joku
onnettomuus?" sanoi Ojamylläri emännälleen, joka, kaadillinen lämpöisiä
nisukyrsiä sylissä, tuli keittiöstä tupaan.
"Älä pelkää", vastasi Liisa, "Jaakko on varovainen ja tie pitkä, mikä
onnettomuus hänelle voisi tapahtua?"
"Missä kuitenkin minun mieleni ja järkeni oli", sanoi Antti varsin
tuskallisesti, "kun en itse lähtenyt kaupunkiin? Sen minä olen aina
sanonut: siitä pojasta ei tule hyvää sinä ilmaisna ikänä, ja jos minä
en itse olisi aamusta iltaan huiskeella niin -- -- --"
Antti oli juuri hyvässä alussa kiitoslauluja laulamaan itsellensä, niin
kuului pihalta ihmisten melua. Pihaan astuivat molemmat ulos, ja mitä
he näkivät, voi kyllä panna sydäntä sykkimään. Salaman nopeudella lensi
eräät vankkurit Ojamyllärin korkeat mylly-vankkurit -- kaksi hevosta
edessä myllyllepäin. Hevosten harjat heiluivat, ja mitä pahemmin
vankkurit päristivät, sitä raivokkaammaksi tulivat hevoset, joilla ei
enää hetkeen aikaan ollut ajajaa ollut.
"Isä taivahinen, missä on poikani!" huudahti Liisa ihmisjoukkoon, josta
ei yksikään uskaltanut vimmoissaan olevia hevosia pysäyttää.
Yhä lähemmäksi karkasivat hevoset -- Ojamylläri hairasi hirmulla
pihaveräjän auki, päästen itse taakse näki hän hevosten kuni salaman
ajavan läpi veräjän, jonka toinen pieli murskaksi musertui, ja niin
väristen ja vavisten pidättäivän tallin ovelle.
"Nyt", miettinee lukija, "kysyi kuitenkin Ojamylläri etupäässä
Jaakkoa." -- Kaikkea muuta! Siihen olisi hänellä jo pitänyt olla isän
sydän povessa. Kun Antti näki hädän olevan ohitse, astui hän kiroten ja
vannoen likemmäksi, ja kun vielä rikotut valjaat ja särkynyt pyörä
pistivät hänen silmäänsä, oli asia peräti paha.
Silloin kuului kerrassaan eräs ääni joukon melun ja isännän vannomisen
sekaan: "Yksi kuollut vankkureilla!" -- Äänettömiksi jäivät kaikki,
niinkuin olisi ukkonen lyönyt alas väen sekaan -- vihdoin rohkaisi
Hannu-renki itseään ja kiipesi vankkureille.
"Jumala auttakoon, koulumestarin Anna!" huusi hän ylhäältä maahan,
"mutta sen uskon, kuollut ei ole hän suinkaan!"
Ojamyllärin näköä näitten sanain perästä en edes koetakaan kuvata.
Sillä aikaa kun Anna kannettiin tupaan ja Liisa osoitti samarialaista
sydäntänsä lapsi-raukkaa kohtaan, esitteli Antti pappia ja leviittaa.
Silmät muljallaan ja kädet nyrkissä hän kulki nurkasta toiseen, ja
ellei piha olisi ollut täynnänsä kylänväkeä, niin olisi varmaan nousnut
hirmuinen elämä.
Liisan murheen ja huolen kautta oli Anna toipunut tainnoksistaan ja
kertoi nyt itkien emännälle, kuinka kaikki oli tapahtunut. Raskaan
kantamuksen kanssa jäytyneitä puita Anna oli kotiapäin kulkenut, kun
par'aikaa Jaakko tyhjillä vankkureilla oli hänet saavuttanut. Jaakon
pyynnöstä oli hän kuormineen vankkureille istunut -- silloin, sillä
aikaa kun nuorukainen toista pyörää korjasi, oli nuori ruuna ruvennut
karkaamaan, ja ennenkuin Jaakko oli saanut ohjat käteen, oli jo
vankkurit hevosten kanssa lentäneet tipo-tiehensä.
"Jaakkoa on taivaan Isä armollisesti vahingosta varjellut", lausui Anna
vielä vapisten, "mutta minun on täytynyt kärsiä ääretöntä pelkoa ja
ahdistusta. Toisella puolen kylää yritin jo hypätä maahan, etten
kaikkien nauruksi tulisi vedetyksi läpi kylän -- mutta silloin
menehdyin, kunnes nyt juuri teidän kätten välillä virkosin".
"Lapsiparka", lausui Liisa kyynelsilmin, "Herran käsi on raskaasti
langennut päällesi, mutta Hän itse tietää, minkä vuoksi se on hyvä.
Ihmeelliset ovat hänen tiensä ja hänen armonsa on joka aamu uusi meidän
ylitsemme. Vaikka kohta kaikki kävisi sinua vastaan -- niin usko ja
toivo! Itkun ja rukouksen siemen kantaa riemullisen ja runsaan
hedelmän, jos kohta ei täällä maailmassa, niin kuitenkin _totisesti
tuolla ylhäällä_!"
Vakaan emännän lohdutussanat viihdyttivät surullista sydäntä. Käsi
kädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon
viimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä
tytär saivat ylhäältä sen rauhan, jota maailma ei voi antaa -- mutta
paratkoon Jumala, ei suinkaan kauaksi. --
Pian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin. Jo pihalla otti isä
häntä kirouksilla ja uhkauksilla vastaan, jotka ajoivat punan pojan
poskille ja okaat hänen sydämeensä.
"Varjele minua, äiti", huusi hän tupaan astuessa, "varjele minua isäni
ja itseni edestä!" Ja ennenkuin Liisa parka sai sanan suustansa, tuli
Ojamylläri möristen jäljestä: "Seis, onneton poika, seis, että ammun
sinut maahan kuin hullun koiran" -- ja niinkuin nuoli oli hän
kamarissa, jossa ladattu pyssy riippui seinässä vuoteen ylipuolella.
"Pakene, Jaakko, pakene!" huusi Liisa kuni kuoleman ahdistuksessa,
"Herra varjelkoon sinua ja antakoon minulle voimaa -- --" ja sillä
aikaa kun Jaakko kiiruhti tuvasta pois, taisteli Liisa-parka puoleksi
mieletönnä Antin kanssa, oman ainoan lapsensa, oman lihansa ja verensä
puolesta -- -- ja äidinrakkaus tukesi hänen heikkoa kättänsä -- hän sai
voiton.
Äärettömällä voimalla kiskoi hän pyssyn Antin käsistä, ampui latingin
läpi ikkunan ja riensi sitte ulos majasta toiseen kylään, erään
sukulaisen luoksi elinsijaa etsimään.
Hämärä laski jo vaippansa yli seudun, kun hän näin riensi yhä edemmäksi
kodistansa, läpi nummien ja nurmistojen hän riensi, ihan yksin, milt'ei
kuollakseen särjetyin äidinsydämin -- -- -- silloin alkoi Männikön
kylässä par'aikaa kirkonkellot puhtaasti ja selkeästi soida, ja niiden
helinä ilmoitti riemuäänellä tätä rauhan ja rakkauden sanomaa: "_minä
elän ja teidän pitää myös elämän_!"
Tämä kellonhelinä oli niinikään rauhan ja viihdytyksen sanoma sille
nuorelle parille, joka seisoi Sutlepan puistossa omenapuun varjossa,
heidän ympärillänsä oli ehtoon pimeys, ylitsensä tähtitaivas, ja
sydämensä -- kadonnut toivo sekä katkera eroamisen tuska. Jaakko oli
kertonut Annalle kaikki, ja kyynelsilmin pyysi vakaa neito häntä
tottelemaan isäänsä ja eroamaan hänestä. "Lapsen-oikeus ja kotirauha
eivät saa tulla rikotuiksi, ja jos toisen meistä täytyy tulla
onnettomaksi, olkoon se minä! Köyhä lapsi jääpi pian unhotuksiin, mutta
Jumala varjelkoon, ettei minun kauttani yhden isän taikka äidinsydän
murtuisi!"
Voiko Jaakko saada Annaa toisille tuumille? Kenties. Luvun loppu oli
se, että kun molemmat erosivat, olisi joku kolmas kuullut heidän
yhdestä suusta sanovan: "uskollinen ijäti!"
Vielä kauan Jaakon erkanemisen jälkeen seisoi eräs tyttö Sutlepan aidan
vieressä ja hänen sydämensä pohjasta nousivat rukoukset kohden
taivasta, jossa yksi silmä on valvomassa kaikkein yli, ja yksi käsi
kaitsemassa kaikkia, jotka sitä avuksi huutavat.
Ja mitä teki vanha Ojamylläri? -- Enemmän kuolleena kuin elävänä istui
hän Liisan lähdön jälkeen unnipenkillä -- nyt oli jo kaikki niin käynyt
kuin hän oli peljännyt. Pelko, viha, häpeä, vaino riehuivat hänen
sydämessään, vaan ei suinkaan -- katumus! Hänen sydämensä ympärillä oli
vielä paksu jääkuori, ja Taivahinen vitsa piti kipeämmin rangaista
häntä, ennenkuin se jää alkoi sulaa. -- Totisesti, Apostoli puhuu totta
sanoessaan: "rahan ahneus on kaiken pahuuden alku ja juuri", -- ja:
"mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!"