Eräs vieraissa-käynti.
Seuraava päivä oli pyhäpäivä ja juuri toinen adventti vuonna 1811.
Pyhäinen rauhallisuus vallitsi Männikön kylää, jossa vitkaan ja
täysiäänisesti kirkon kellon helinä ilmoitti Herran päivän tulemista.
Ojamyllylläkin oli tänään kaikki hiljaista ja juhlallista. Hannu-renki
oli jo eilen illalla pannut myllyn istumaan, niinkuin talontapa oli,
siitä saakka kun hurskas Liisa siinä hallitsi ja vallitsi. Vaikka Antti
kauan olikin sitä "uutta tapaa" vastaan pannut, joka "tuottaa puhdasta
vahinkoa", niin oli hänen kuitenkin täytynyt vihdoin myöntyä ja nyt oli
hän siihen ihan tyytyväinen. Ei suinkaan siksi, että hän itse kirkkoon
meni, vaan Ojamylläri ajatteli aina: "Pyhänä voin tehdä mitä tahdon" --
ja kun kaikki ylt'ympäri oli tyyntä ja hiljaista, voi hän paraiten
porkata ja järjestellä laatikoissaan ja lippaissaan.
No eikö Ojamylläri siis konsanaan kirkkoon lähtenyt? Lähtipä
kyllä. Varsinkin iltakirkossa kävi hän sangen useasti, sillä, pää
kirkon-lautaa vastaan, oli siinä paljon parempi nukkua kuin
vuoteellaan, jolloin kova yskä vaivasi ja rasitti häntä. Papin saarna
vaikutti Antissa saman, minkä kehtolaulu lapsissa: hän vaipui uneen!
Tänään oli Ojamylläri jo aamusta asti ollut kotoa poissa, missä? ei
kukaan tietänyt. Tietysti ei olisi kukaan sitä kummeksinutkaan, sillä
se asia tapahtui useasti. Niin tervehtimisestä kuin jäähyväisistä ei
ollut Antti milloinkaan suurta lukua pitänyt, mutta Antti oli tänä
pyhänä pannut pyhä-mekon selkäänsä ja uuden lakin päähänsä, asia joka
muuten tapahtui kolme kertaa vuodessa (jouluna, pääsiäisenä ja
heluntaina) -- kulumisen tähden! Että hän eilen illalla Kirja-Tiitsun
kanssa oli kotiin tullut, oli Ojamyllyllä jo vallan tunnettu asia --
kuka joukon suun tukkii? -- ja jokainen arveli vanhan miehen
tämänpäiväisen vieraissa-käynnin olevan yhteydessä sen asian kanssa.
Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta asian oikeaa laitaa ei tietänyt
kukaan. Emäntä oli ääneti, mutta sydämensä oli raskas, ja väkisin
koetti hän unohtaa erästä mietettä, joka yhä ja yhä jälleen vaivasi
häntä. Niin meni aamupäivä ohitse, iltapäivä ja ehtoo tuli, mutta
Ojamylläriä ei kuulunut eikä näkynyt. Liisan sydämeen nousi hirmu.
Missä voi Antti niin kauan viipyä? Hän oli jo hädässään mennä häntä
etsimään, silloin kuuli hän kerrassaan pihaveräjän pauketta ja juoksi
riemuiten ulos isäntää vastaan.
"Hyvää iltaa armas Antti!" huusi Liisa jo kaukaa puolisollensa,
"Jumalalle kiitos, että vihdoin olet kotona! Et usko kuinka levoton
olin sinun tähtesi!"
"Vai niin, ihmeellistä", vastasi Ojamylläri pilkaten ja pani huolella
pihaveräjän kiinni. "Nyt tiedän miksi tänään puolipäivästä saakka
vasenta korvaani niin hirmuisesti kuumatti".
Liisa ei vastannut sanaakaan, mutta sydämensä oli tuskaa täynnä miehen
halveksivan tervehtämisen vuoksi, ja sen verran kuin hän Anttia tunsi,
ei ollut hyvää odotettavana.
Molemmat astuivat tupaan. Kun Antilla jälleen oli tomuinen myllymekko
seljässä ja piippu suussa, veti Liisa häntä ahjon eteen penkille
istumaan, pani kätensä hänen olalleen ja kysyi lempeästi:
"Mutta sano nyt mullenkin, ukkoseni, missä tänään kävit?"
"Eikö muuta?" vastasi Ojamylläri aivan kummallisella tavalla ja nousi
kiireesti jälleen ylös, "sen voit piankin saada tietää: Ylisuon Mikon
Leenan luona, jossa naimiskauppaa hieroin Jaakon ja hänen rikkaan
tyttärensä välillä".
"Herra Jumala! sitä pelkäsin!" huudahti Liisa lyöden käsiänsä yhteen,
ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- "Antti, onko se sinun vakaa
ja järkähtymätön tahtosi?" kysyi hän sitte, toivon ja pelon välillä.
"Niin totta, että tulevana pyhänä sen päälle menen
Herran-ehtoolliselle", vastasi Ojamylläri, kulmat rypistyneenä. "Tästä
koiraelämästä tahdon saada lopun. Asia ei voi enää tulla hullummaksi,
kuin se jo on; mutta niinkauan kuin minun silmäni auki ovat, ei ole
eksynyt poikani tuopa sitä ryysyläistä taloon, vaikka sinä kymmenen ja
sata kertaa olisit heille avullisena! Vielä olen minä isäntä talossa ja
sinä, sala-käärme olet viimeisen kerran minua pettänyt!"
Liisa oli hiljainen aviopuoliso, joka muuten suurella
kärsivällisyydellä kesti miehensä alituista urisemista, mutta
kuultuansa nuo sanat, nousi hän ylös, astui Antin eteen ja lausui yhtä
selkeällä kuin lujalla äänellä:
"Antti, sinun häpeämättömät ja väärät sanasi minusta annan sulle
anteeksi -- katso kuinka siinä suhteesta sovit omantuntosi kanssa.
Mutta että tahdot ainoata lastasi myydä, niin ahneelle ja
häpeämättömälle naiselle, kuin Ylisuon Katri on, siinä asiassa on
minullakin, hänen omalla äidillään oikeus sanoa joku sana".
"Tietysti", ärjäisi Ojamylläri, vihasta tulipunaisena, "sinä olisit
vielä päälliseksi hyvällä mielellä, jos tuo verivaivainen koulumestarin
tytär koko sukunsa kanssa täyttaisivät itsensä minun pöytäni ääressä!"
"Katsoppa Antti, sepä se on", vastasi Liisa vakaasti, "sinun pohjaton
ja ääretön ahneutesi pimittää silmäsi, ja pakoittaa sinun myymään omaa
lihaa ja vertasi. Mutta usko, kakskymmentä neljä vuotta täynnä ristiä
ja vaivaa on opettanut minun sinut tuntemaan! Rahan tähden annat sä
kaikki, mitä jokainen kristitty ihminen pitää pyhänä ja kalliina --
isän ja aviopuolison rakkautta et ole milloinkaan tuntenut! Eikö Katri
vainajan laita ollut ihan sama? Naapurin Martti oli sulle liiaksi
halpa, vaikka hänellä kyllä oli niin paljon ja ehkä enemmänkin kuin
meillä; Katrista piti väkisenkin tuleman 'saksan-emäntä' (rouva). Ja
kun viimein odotettu kosija tuli, kuka riemastui enemmän kuin sinä
hienon ja uhkean kaupungin herran tulosta, joka viimeisessä lopussa ei
ollutkaan muu kuin herraksi pukeunut renttu, jolla oli enemmän velkoja,
kuin karvoja päässä! Mutta Jaakkoa et saa niin pois myydä, sen vannon
minä sinulle alla Kaikkivallan kasvojen, minullakin on oikeutta häneen,
korkea ja kallis äidin oikeus, ja sen eteen minä tahdon seistä ja sotia
viimeiseen hengenvetoon asti!"
Se tuli Ojamyllärille niin äkki-odottamatta, että hän ei saanut sanaa
suustaan. Hänen nöyrä ja tottelevainen Liisansako nyt niin rohkeasti
puheli? -- Liisa oli _hiljainen_ nainen, vaan hän oli _nainen_, ja
tunsi Anttinsa niinkuin oman itsensä, sen vuoksi puheli hän edelleen:
"Arveletko, etten minä tiedä, kuka sinulle nuo tuumat päähän on
pannut? Jo eilen illalla kuulin, että olit tullut tuon vanhan hupsun
Kirja-Tiitsun kanssa kotiin. Kyllä minun todellakin silloin oli mieleni
ahdistettu! Voitko Jumalan edessä vastata että annat sellaisen ilkeän
korvaankuiskuttelijan häväistä omaa vaimoasi ja lastasi? -- Antti kuule
viimeinen sanani: pakoita omaa ainoata lastasi, ottamaan tuota
hylkiö-naista, tee vaimosi ja poikasi onnettomaksi, mutta älä sitte
toivo, että silmänräpäykseksikään enää jään kattosi alle! Tee siis
tavarasi kanssa, minkä arvaat oikein olevan; mutta minulle suokoon
Jumala pian rauhallisen kuoleman hetken, etten näkisi lapseni
onnettomuutta ja taivaallisen Isän rangaistusta sinun ylitsesi!"
Nyt loppui äiti-raukan voimat; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja
syvään henkeänsä vetäen käänsihe hän ja meni vitkalleen kamariin.
Ojamylläri istui äänetönnä pöydän ääressä, mutta salaman nopeudella
lensivät mietteet vanhan miehen päässä. Katri vainajan nimi oli
tunkeunut hänen sydämeensä niinkuin o'as; hänen Liisansa, jota hän
kuitenkin omalla tavallaan rakasti, oli sellaisella lujuudella puhunut
hänen kanssansa, niinkuin ei koskaan ennen. Vieläpä oli kokonaan
uhannut jättää hänet, jos asia liiallisiin menisi! Pitikö häntä
rikasta ja uhkeaa Ojamylläriä sentähden kutsuttaman papin luo taikka
oikein tuomarin eteen, koko kylän puheeksi ja nauruksi? Semmoiset
mietteet olivat lohaista Antin pään. -- Tunti tunnilta kului. Nyt tuli
myös Jaakko kotiin, joka iltapäivällä oli ollut kylässä, ja kun äiti jo
oli levolla ja isällä taaskin oli pilvinen tuuli, meni hänkin pian
maata. Ulkona oli nousnut hirmuinen lumituisku ja tuuli riehui ja
raivosi myllyn ympärillä, että ikkunat pärisivät.
Mutta kädet seljän takana käveli Ojamylläri tuvassa pitkin ja poikki,
ja niin kului tunti tunnin perään.
Mutta, mitä hurjemmin tuuli riehui ulkona ja rakeet ikkunaa vasten
löivät, sitä hiljaisemmaksi kävi myrsky Antin sydämessä, ja -- viha
meni, katumus tuli. Nyt kun hän tyynemmästi mietti asiaa, olisi hän
antanut kukaties mitä, jos ei hän tänään ensinkään olisi käynyt Ylisuon
Leenan luona. Ja jos hän juuri nyt olisi saanut Kirja-Tiitsun käsiinsä,
koko pahuuden alun, kukatiesi olisi vielä tänään nousnut Ojamyllyllä
aika ottelu!
Mutta mennä kamariin ja pyytää Liisaltansa anteeksi -- siihen oli Antti
kuitenkin liian jäykkä.
Vihdoin pani Ojamylläri oven lukkoon, toi ylisiltä hevosloimen, jonka
hän kiersi ympärillensä, ja vaipui uunipenkille nukkumaan.
Toisena aamuna oli elämä Ojamyllyllä ihan entisellään. Jopa Jaakon ja
myllyväenkin vuoksi puhuivat Antti ja Liisa toisilleen, joka olikin
tarpeesen, iltapäivällä myös sanasen kaksi lisää, ja ken asiaa juurta
jaksain ei tuntenut, ei olisi suinkaan aavistanut mitä eilen illalla oli
kahden aviopuolison välillä puhuttu ja tapahtunut. Jaakko puolestaan
huomasi isänsä tänään olevan tavallista ystävällisemmän ja toivoi siitä
hyvää kosio-asialleen.