I.

Lukija oppii tuntemaan Ojamyllyä ja Myllynmäkeä.

Jos täysiä rahasäkkiä ja viljavia peltomaita aina seuraisi onni ja

sydämen rauha, niin olisi vanha Antti Trimm eli Ojamylläri, niinkuin

hänen myllynsä vuoksi häntä rahvas nimitti, varmaankin ollut onnellisin

mies Männikön kylässä. Antin neljäkymmentäkahdeksan vakan-alaa peltoa

ja heinämaata, erittäin vielä kartano y.m. huoneet tekivät hänen

vauraaksi mieheksi, ja että rauta-arkku vuoteen alla makuuhuoneessa ei

suinkaan ollut tiilikivillä täytetty -- siitä olisin lyönyt vaikka

vetoa; sillä Ojamyllärillä oli varoja, sen tiesi joka mies Männikön

kylässä.

Vaan onnella ja sydämen rauhalla on kokonaan oma laatunsa, ja viisaat

ihmiset sanovat että molemmat paljon useammin majautuvat matalan

olkikaton alle, kuin korkeaan kivirakennukseen.

Myös Ojamylläri oli kaikkine rikkauksineen ja varoineen onneton ja

rauhaton mies. Mistä se siis tuli? -- No ensiksikin siitä, että hän oli

perin ahnas ja mammonanpalvelija, joka ei milloinkaan saanut kylläänsä

eikä mielensä mukaan; vielä toiseksi: että lapsensa saattoivat hänelle

pelkkää sydäntuskaa ja murhetta -- niinkuin hän aina itse valitti. --

Mikä on tosi, jääpi todeksi -- _tyttärensä_ suhteen oli Antti siinä

kohden ihan oikeassa. Kapaloista asti helliteltyä ja lelliteltyä tyttöä

koulutettiin kaupungissa ja hän pääsi vihdoin -- koska hänellä

itsellänsä oli kaunis, maire näkö ja isällä varsin pullea rahakukkaro

-- eräälle kevytmieliselle kaupungin kauppiaalle vaimoksi. No nyt eivät

tietäneet isä eikä tytär enää kuinka korkealle päätänsä nostaisivat!

Ojamyllärin Katri oli nyt kauppamiehen rouva -- missä sen kunnian

ääret! Tuota kesti noin vuoden verran aikaa. Silloin eräänä päivänä

huudettiin: kauppamies Lindner on joutunut vararikkoon! Kuinka niin

äkkipäätä? -- Tietäähän sen muutenkin, mimmoinen se kaupungin elämä on:

Lindner eli rennosti, armas rouva auttoi, ja kun viimein sormet

alkoivat kukkaron pohjaa tapailla, ajatteli kunnian-arvoinen vävymies:

"parempi pikkuisen muassa kuin ihan ilman". -- Hän jalkoihinsa, lippasi

-- Amerikaan, jossa toisia sellaisia veijaria kuuluu kyllä olevan.

Miehet hoi, ottakaa kiini! Tahtoi tahi ei, täytyi isän ottaa Katrisensa

jälleen kotia ja suoda hänelle armoleipää.

Vaikka myllärin Katri olikin niin kevytmielinen, se isku sattui

kuitenkin hänen sydämeensä ja viilsi syvän haavan. Hän poi ja kitui, ja

kun noidan valtikkaat ja kevät-esiköt jälleen alkoivat leitsoittaa ja

paimenet laitumella huikkasivat -- oli Ojamyllärin Katri jo aikaa

pienen tyttärensä kanssa levännyt Männikön kirkkomaassa.

Jaakko, Ojamyllärin ainoa poika-perillinen, oli vilkas mies -- sitä

kertoi koko kylän väki -- ja vielä päälliseksi Männikön kylän kaunein

poika -- sitä kertoivat varsinkin kaikki Männikön kylän tytöt; --

kukapa sitä paremmin tietäisikään. Siihen asti oli asia hyvä ja isä

häneen tyytyväinen, mutta että Jaakko kaikkein tyttölöiden joukosta

juuri koulumestarin Annaa vaimoksensa pyysi, kun kuitenkin kaikki muut

tytöt häntä halusivat saada: se teki Ojamyllärille niin suurta

mielipahaa, ettei monestikaan ruoka eikä juoma hänelle maittaneet.

Miksi niin? No, Annalla oli kaikenlaiset hyvät avut ja tavat sekä

kaunis oli hän päälliseksi kuin enkeli -- yhtä ainoata oli hän --

vailla: -- rahaa!

Mutta rahaa, paljon rahaa! oli Ojamyllärin öinen ikävöiminen ja

päiväinen miete, ja suurempaa mielipahaa ei voinut Jaakko hänelle tehdä

kuin kosia köyhää tyttöä.

Liisa, Ojamyllärin emäntä, oli ymmärtäväinen, hellä ja hiljainen vaimo,

joka vaivalla tähän asti oli rauhaa kannattanut isän ja pojan välillä.

Mutta hän huomasi selvästi, että asia tällä tapaa ei voisi kauemmin

kävystyä, sillä Antin viha poikaa vastaan yltyi päivä päivältä, ja

vasta hiljattain oli hän uhannut ajaa Jaakon pois kotoa, jos ei hän

heittäisi tuota tyhjää kirkkohiirtä. Ja Antti oli mies sanansa

pitämään, sillä jäykempää ja ylpeämpää miestä kuin Ojamylläri ei voinut

kahdenkymmenen virstan ympäristöltä löytää.

Äiti raukan hankki sydän haljeta alituisen riidan ja toran tähden, mikä

vaikeni vasta illalla myöhään hänen miehensä maata mennessä, mutta

jälleen nousi aamulla varhain Antin kanssa, joka pitkin päivää

rypistynein kulmin ja kiukkuisin sanoin muiskien kulki tuvassa ja

ulkona. Sen ohessa tiesi Liisa poikansa tuntevan tuskaa isän

luonnottoman tahdon tähden, sillä niinikään oli hänelle itselle

nuoruudessansa tapahtunut. Ei millään muotoa hänen oma sydämensä, vaan

hänen isävainajansa tahto, ollut hänet Ojamyllärin vaimoksi saattanut;

hän itse oli jo aikoja erään toisen valinnut. Raskaalla sydämellä oli

hän viimein antautunut isän tahdon alaiseksi. -- Jäykkämielinen

Ojamylläri ei ollut vielä koskaan kiitossanaa hänelle siitä lausunut ja

katseli nyt jälleen karsain silmin vaimoansa: olisiko hän ehkä pitänyt

yhtä neuvoa Jaakon kanssa? Että Liisalla juuri senkin vuoksi ei ollut

kultaiset päivät, ymmärtää jokainen itsestänsä.

Toisella tapaa, vaan ei suinkaan paremmin, oli asiat yllä mainitun

Annan elämänkohdan suhteen. Kun kylänraitista ylöspäin ja

kouluhuoneesta vielä palasen matkaa eteenpäin lähdemme, tapaamme kirkon

takana erään vanhan, lahonneen mökin, vinoseinäisen ja sammalkattoisen,

joka selvästi ilmoittaa, ettei huoneenrakentajan hampaita enää moneen

aikaan ole porottanut. Siinä asuu vanha Sutlepan Anttoni vaimonsa ja

lastensa kanssa, joita parikunnalla onkin koko tuvallinen, vaikka kyllä

vanha tölli oikeutta myöten jo aikaa olisi ollut huutokaupalla myytävä,

jos kaupungissa asuvalla velkojalla ei olisi ollut kristillinen sydän

rinnassaan. -- Kun Annan vanhukset jo aikaisin kuolivat, oli Anttoni

ottanut Annaa -- tietysti maksoa vasten -- kasvattaaksensa, ja

kunnallishallituksen oli hyvä mieli, että päästiin erilleen tuosta

köyhästä tytöstä, ja että joku sillä tapaa otti tuota köyhää lasta

hoitaaksensa. Mutta Jumala nähköön! Anttoni ja Rietu eivät ymmärtäneet

omiakaan lapsiansa kasvattaa, saatikka vieraita. Mies oli patajuoppo ja

tappelija, vaimo raaka ja sivistymätön, joka ylimalkaan ei tehnyt

suurta eroitusta "minun omani" ja "sinun omasi" välillä ja usein antoi

peukalon kasvaa toisia sormia pidemmäksi. Mitä silloin lasten

kasvatuksesta tulisi? Anna sai kasvatusvanhemmiltansa, mitä suurin osa

hänen kaltaisiansa saavat, jos ne ovat köyhät: vähän syödä -- tehdä

paljon työtä sekä ottaa vastaan soimasanoja, ja jos Taatto taivahinen

ei olisi sanallansa apua ja lohdutusta tuonut, hän olisi kokonaan

jäänyt oman onnensa nojaan ja unhotuksiin.

"Mutta", kysyy ehkä yks ja toinen, "eikö Anna lähtenyt pois, koska hän

oli kasvatusvanhemmillensa kiusaksi?" -- Niinpä niinkin, kyllähän tuo

hyvä lapsi olisikin lähtenyt, ja mietti sitä varmaan ennenkuin me

molemmat, mutta mihin hän sitte joutuisi? -- Kun Anna laskettiin

koulusta, pyysi hän päästä palvelukseen, että itse ansaitsisi leipänsä

ja niinmuodoin ei enää olisi kasvatusvanhempiensa elätettävänä. Mutta

nyt tuli kysymys: "Pitikö heidän uudestaan hänen tähtensä murehtia ja

nähdä vaivaa? Hän olkoon tyytyväinen, kun saapi jäädä yhteen kohtaan!"

Rietu ei olisi häntä ensinkään laskenut, varsinkaan nyt kun tyttärensä

häät juuri olivat tulossa; sillä Anna oli kaikkeen tyytyväinen, ja

kotiaskareet olivat kokonaan hänen tehtävänänsä; yhtähyvin Rietu sanoi

hänen täällä olevan jaloissa, ja aamusta iltaan työn ja vaivan lisäksi

torui ja soimasi häntä.

Niinmuodoin oli Anna vielä tänäpäivänä Sutlepan perheessä, ja

kyyneleitä ja itkupäiviä oli hänellä enemmän kuin ilohetkiä.

Lapsuudesta asti olivat Anna ja Jaakko olleet yhdessä, yhtenä koulussa,

lukusijoilla ja Herran ehtoollisella, sillä molempain äidit olivat

lapsuuden-ystäviä. Aika oli muuttanut lapset täysikasvuisiksi, mutta

rakkaus sydämessä oli sekin kasvanut, ja kun Jaakko oli 23- ja Anna

20-vuotias, silloin tiesivät myös molemmat, etteivät voisi elää ilman

toisiansa. Että Ojamylläri ei hevin ottaisi vitivaivaista miniää, sen

he tiesivät myös, mutta molemmat olivat nuoria, voivat sekä tahtoivat

odottaa, ja lupasivat ennen kuolla, kuin toisistansa erota -- niinkuin

nuorien rakastavaisten aina on tapa! -- Joka kaupungissa ja kylässä,

vieläpä joka perheessäkin on omat sala-kuiskuttelijat ja kontittelijat,

jotka eivät suurempaa iloa tunne kuin sattumoilta kuultua salaisuutta

heti ilmoittaa juuri niille, joiden ei suinkaan olisi pitänyt siitä

tietoa saada. -- Eikö Männikön kylässä semmoista olisi ollut? Eipä

vielä ollut viikkoakaan kulunut, niin tiesi Ojamylläri alusta loppuun

koko asian. Vaan nyt Antti tulistui niinkuin rohdin-tukko, johon

pistetään valkia, hän melusi ja pauhasi, että seinät soi, ja vannoi

valan, että ennen kuolisi, kuin ottaisi taloonsa tuon "ryysyläisen".

Jaakko pysyi isän melutessa tyynenä, vaan äijä tunsi poikansa ja tiesi

että hän semmoisissa asioissa oli jäykkä ja lujamielinen. Mutta hän

päätti tehdä kaikki mitä suinkin voisi, lasten sydämet eroittaaksensa

ja rakkauden niistä juurineen kiskoaksensa! Luonnistuiko hänen

tuumansa? -- Saammepa nähdä!

Tällä tapaa oli asiat Ojamyllyllä; nyt luomme silmämme erääsen

ihmiseen, joka kyllä oikeutta myöten ei ansaitsisi sitäkään, että aimo

koira häntä haukkuisi ja rehellinen mies sylkisi häneen, mutta jota

meidän kuitenkin täytyy oppia tuntemaan.

Kirja-Tiitsu -- sen nimen oli hän saanut pitää siitä saakka kun hän

ennen aikaan oli ollut pitäjänkirjurina -- Kirja-Tiitsu oli ensimäinen

kylän-posti, väärinpuhuja ja korvaankuiskuttelija Männikössä,

tyhjäntoimittaja, joka kaikkein mutkallisimpia asioita taisi

ympäristössä laverrella ja puheita ymmärsi panna paremmin kuin moni

ravintolan-neitsyt matkaan. Häpeemätön ja julkea kun hän oli, tuli hän

takaovesta jälleen sisälle, jos häntä etuovesta viskattiin pellolle, ja

ilman Kirja-Tiitsun sekaantumista ei mikään asia saanut tapahtua; sillä

tuo kiskuri ymmärsi, paremmin kuin moni kuppari tahi tietäjäakka,

mieliksi puhua, Kirja-Tiitsu auttoi sekä kosimisissa että peijaisissa,

häiden ja kemujen toimeen panemisessa, kirjoitti kaikki anomus- ja

arentikirjat, ja koko Männikön kylässä ei ollut sitä majaa, johon

Kirja-Tiitsun terävä nenä ja rokon-arpiset kasvot eivät olleet

tunkeuneet. Ja hyvinhän sen arvaakin: aina hänen sormiansa syytti,

sillä jos hänen virkansa ei tuottanut kunniaa, niin se kuitenkin

elättää, ja kaikella mikä ei karjunut, sillä oli Kirja-Tiitsun taskussa

kyllä tilaa. "Vähäisen valehdella, vähäisen varastaa, on yhtä hyvä kuin

puolentynnyrin maa" -- kas siinä sana, joka ihan täsmälleen sopii

Kirja-Tiitsuun. Sillä tuo lipilaari puhui miehille ja naisille korvat

täyteen, nosti lapset ja vanhemmat toisiansa vastaan, jahka vaan oman

hyötynsä saavutti. Jossa puu hakataan, siihen lastut lankeevat. Sattui

kyllä toisinaan niinkin, että jos asia meni liiemmäisiin, joka lastu

jätti pahat merkit kielittelijän selkään -- sen hän ravisti maahan

niinkuin koira vettä -- mikäs hänen moisensa häpeästä tai kunniasta

huolis? -- Sanalla sanoen: Kirja-Tiitsu oli yksi pää-Juutas (sillä

punainen oli hänen tukkakin), jota kaikkiin asioihin voi käyttää, vaan

ei suinkaan -- maksotta!

Sutlepan Anttoni kirkon takana oli Kirja-Tiitsun kummi ja hyvä ystävä.

-- Tietäähän sen: mihinkä tomu maasta ja lika rattaasta jää? Mutta

Ojamyllärin herralla ei hän voinut toivoa asiallensa menestystä, sillä

Kirja-Tiitsu oli häntä kerran hyvästi pettänyt, ja siinä asiassa oli

Antilla ihmeellisen hyvä muisti: sitä hän ei helposti unohtanut!

Kuitenkin oli Ojamylläri viime-aikoina käynyt Kirja-Tiitsulle hiukan

ystävällisemmäksi, joka siitä ylpeänä usein sanoi Anttonille: "Saatpa

nähdä, kummi, saatpa nähdä, hän palaa kuitenkin vielä, -- jos vaan

yksistään koulumestarin Annankin tähden", ja niin puhui kiskuri

irvistellen, niinkuin olisi hänellä jo ollut Ojamylläri vallassaan --

ja Jumala nähköön! veijari oli oikeassa.

Eräänä lauantaina ennen joulua oli Ojamylläri myynyt viljaa kaupunkiin,

ja hyvin menestyneen kauppansa vuoksi oli Antti varsin hyvällä

tuulella. Kun hän palatessaan oli kaupungista kappaleen matkaa

kotiapäin ajanut, tapasi hän Kirja-Tiitsun joka myös oli käynyt

kaupungissa asioilla. Kun entinen kirjuri näki rikkaan Ojamyllärin

tulevan kauniilla ruunallansa, jäi hän nöyrästi seisomaan tien viereen,

sieppasi lakin päästänsä ja kumarsi syvään, juurikuin olisi Ojamylläri

ollut joku pappi tahi tuomari. Rasva viettelee hiiren killeröön ja

veijari tiesi mitä hän teki.

Tämä oli ylpeälle Ojamyllärille varsin mieluista. Äkkiä pidätti hän

hevosensa ja huusi:

"Kiipee päälle, Kirja-Tiitsu, ruunani jalat juoksevat sukkelammin, kuin

sinun, ja mietin: on aina parempi alhaisemmin ajaa, kuin ylpeästi

karauttaa".

Äkkiä niinkuin salama oli Kirja-Tiitsu vankkureissa ja nyt valui suu

kiitoksia ja ylistyksiä; mutta miehyt tuli oikein hämilleen, kuu Antti

armollisesti sanoi: "Voi istua viereeni, juttua veistätellen käy tie

lyhyemmäksi".

"Ei nyt enää voi vanhuksen kuolema olla kaukana", mietti Kirja-Tiitsu,

nosti huolella takkinsa liepeet ja istui Antin viereen. Puhuttiin ensin

torihinnoista, sitte tämänvuotisesta ilmasta ja kylvöstä, kunnes

Kirja-Tiitsu viimein alkoi kiittää Ojamyllärin ruunia.

"Se on tosi", huusi hän ja löi polveensa, jotta nahkahousut mäikkyi,

"se on tosi: uhkeampia eläimiä ei ole yhdelläkään kreivillä eikä

ruhtinaalla!"

"Mutta kylläpä ne kanss' maksavat!" vastasi Ojamylläri, jonka sydämestä

veijarin kiitos tuntui kuin olisi siihen valunut sulaa mettä, "kaksi

korkeaa nisukuormaa on niiden hinnaksi viety kaupunkiin! Kuitenkin,

mitä se haittaa? Meidän-moisilla on vielä enemmän hinkaloissa!"

"Tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, edelleen yhä mielistellen ja

imarrellen, kunnes sai äijän oikein hyvälle tuulelle; sitte kysäisi hän

yht'äkkiä:

"Trimmon isäntä, älkää moittiko, mutta minä olen jo aikaa ihmetellyt,

kuinka te aina vielä itse ajatte kauppapuodille; -- teidän rikkauksilla

ja i'ällä voisi se työ jäädä Jaakolle. Hän ei enään ole lapsi ja

kaupoittelemisen suhteen voisivat Juutalaiset häneltä vielä oppia".

Ojamylläri katsoi kotvasen aikaa maahan, sitte lausui hän miettien:

"Tosi kait se niin on, mutta asia ei kuitenkaan luonnistu, ei

ensinkään! Usko sanojani Kirja-Tiitsu, kyllä minäkin istuisin ennen

lämpimän takkavalkian ääressä, kuin rytäjyttäisin tässä vankkureilla,

mutta -- jokaisen pihistää kenkä hänen omaa jalkaansa! Niinkauan kuin

vielä itse vähänkin jaksan olla jalkeilla, en anna isännyyden valtikkaa

kädestäni. Tähän aikaan on nuorella väellä omat mietteensä ja varsinkin

meidän Jaakolla!" Ja kun äijä juuri sattui olemaan puhumatuulella,

lisäsi hän: "Jos hänet kaupunkiin panisin, sitte tulisi asia kahta

hullummaksi kuin se nyt on, sillä helpommin ei voisi hän missään

muualla tavata Annaa, joka Sutlepan Rietulta joka lauantai viepi vähän

voita ja munia kaupunkiin. Eikös hiidessä! Minä tulisin jo sekä lasten

että vanhain pilkattavaksi, kuin itse punoisin köyttä, jolla minua

hirtettäisiin!"

"Ettekö näe", sanoi Kirja-Tiitsu sysäisten äijään, "siinä susi, kussa

sanotaan". Kymmenkunta askelta heidän edellänsä kävi Anna, joka, tyhjä

koppa kädessään, palasi kaupungista.

Ojamylläri ei lausunut sanaakaan, mutta hän nosti nenäänsä, vihelsi

kerran, ja niinkuin salama lensivät vankkurit ja hevoset lapsiraukkaa

kohden, joka hämmästyen astui tien viereen.

"Odota, odota veikkonen", mietti Kirja-Tiitsu, "sinulle ystäväiseni

panen vielä kirpun korvaan, josta et äkkiä pääse".

"Mikä on tosi, se on tosi", lausui hän ketun lailla nauraen ja katsoi

viekkain silmin ukkoon: "kaunis tyttö on koulumestarin Anna ja sievän

miniän tuopi Jaakko teille kotiin".

"Ei niinkauan kun minun silmäni auki ovat!" karjaisi Ojamylläri,

punaisena kuin keitetty äyriäinen. "Kyllähän vielä löydämme hullulle

koiralle rautakahleet!"

"Hänelle ei suinkaan", irvisti Kirja-Tiitsu, "ja jos panettekin hänet

paulaan, niin emäntänne kuitenkin päästää hänet irti".

"Minun emäntäni", kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen, "horisetko

sa vai oletko päissäsi?"

"En suinkaan", vastasi veijari, "minulle tulee vaan niin kummalliset

mietteet". Hän käänsi päänsä Antin korvan juureen sohisten: "Oletteko

peräti unohtaneet, että Annan isävainaja ennen kosi Liisaa? Soisiko hän

pahaa entisen sulhonsa tyttärelle? -- Sepä se: vanha rakkaus ei sammu",

nauroi veijari ääneensä. "Mutta mitäpä se minuun koskee" -- lisäsi hän

ja teki itsensä yhtä viattoman näköiseksi kuin kananvarkaista tuleva

kettu -- "sanasta sana itää, ja Trimmon isäntä pystyy kyllä minunkin

avuttani siitä ottamaan selkoa, kuinka asiat asuvat".

Jokainen oikea isä ja aviomies olisi ruoskanvarrella ajanut

vankkureilta maahan tuon korvaankuiskuttelijan, ja antanut hänen

myötänsä tielle "toista lajia", joka ei ole mesimakeata. -- Mutta mistä

Ojamyllärille se järki olisi tullut? Hän istui olkikuvon päällä

niinkuin Lotin emäntä, joka muuttui suolapatsaaksi, eikä lausunut

yhtä luotua sanaa. Kirja-Tiitsu oli kavala kyllä, itse pitämään

suunsa kiinni; hän tahtoi suoda vanhalle miehelle aikaa, että tämä

saisi perinpohjin miettiä kuultuja sanomia. Sillä välin kuuli

korvaankuiskuttelija Antin kerran "oi! oi!" huudahtavan, mutta muuten

olivat molemmat vaiti, kunnes Männikön kylä etäältä alkoi näkyä.

Silloin sanoi Ojamylläri:

"Astu maahan, Kirja-Tiitsu ja mene tuosta suoraan Arre Tuomaan

kaalimaan poikki, minä en näet tahdo, että myllynväki näkevät sinut

vankkureillani. Ja mitä kahden kesken olemme puhuneet, se jääköönkin

meidän kesken puhutuksi".

"Tietysti, tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, hyppäsi vankkureilta

maahan, nosti nöyrästi lakkiaan ja luikahti yli aidan kohden kotoansa,

riemuiten hyvin onnistuneesta asiastaan.

Ojamylläri ajoi askel askeleelta syvissä mietteissä kohden myllyä,

josta Piiski ja Sepeli häntäänsä liehuttaen tulivat häntä vastaan.