Armas Vironkansa! Me tiedämme jo kaikki: mitä vanhemmat tekevät, sitä
lapset näkevät, ja nuoret linnut laulavat vanhain tavalla, olkoon laulu
suloinen taikka inhoittava. Kun 1848 ensimäistä "Sönumetoja'a"
kirjoitin, tuli "Ojamyllärin" kirjoittaja, 5-vuotiasna lapsena, jonka
pää hätinä ulottui polviini, "vauva" sylissä, usein kirjoituspöytäni
eteen, kysyen: "isä, rakas isä, kenelle sinä kirjoitat?" -- "Minä
kirjoitan Vironkansalle, lapseni, iloksi ja opetukseksi -- vastasin
minä, -- mene sinä jälleen äidin luo leikittelemään; pyydä, äiti antaa
sinulle vähän vehnäistä". -- "Mutta isä, kun sinä jäät pieneksi ja minä
tulen isoksi, lupaatko minun myös kirjoittaa heille pienen kirjasen,
isä, lupaatko?"
-- "Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kuka sinulta
sitä kieltäisi?"
-- "Mutta isä, leikkaatko minulle kynän ja annat minun istua
tuolillasi, isä, kai lupaat?" -- "No kyllä, kyllä! Mene nyt, kuule äiti
käskee!" Sillä sain hänet aina kaulastani irti. "Jumalalle on kaikki
mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinulla, lapseni, on vielä
monta tuulta jalan alla".
Ja katso nyt! kirja, joka sinulla par'aikaa on käsissä, on tämän lapsen
kirjoittama; mutta hän ei enää ole niin lyhyt kuin silloin. Onko nyt
tämä ensimäinen kirjanen sinulle mieliksi vai eikö, enhän sitä voi
tietää: mutta lapsi on kuitenkin voimiensa mukaan pitänyt sanansa.
Tee nyt armas lukija hyvin ja ota tämä ensimäinen lahja rakkaudella
vastaan, se tulee sukulaisesi kädestä, ja Jumala antakoon meille
kaikille kallista terveyttä, joka meille on parahin kaikista.
Pernossa Elokuulla 1863.
Juhana Jannsen.