Ison vihan aika on vielä maineen kautta suomalaisen muistossa. Tää
armas maa oli siihen aikaan aivan toisellainen kuin nyt. Missä sinä
lukiani nyt istut, siinä oli 1713 kentiesi vielä neva ja synkkä
sydänmaa, ja jos talorakennuskin siellä täällä löytyi, niin oli se
kumminkin näinä vuosina, ainakin rantamaille jätetty, sillä Venäläiset
täyttivät maakunnan, marseivat paikasta paikkaan ja mistä eivät ihmiset
olleet pakoon lähteneet, siinä nähtiin, vihollisten kulettua, verta ja
ruumiita. Ja missä yksi eli toinen uuttera poika uskalsi ruveta
vastakynttä panemaan, siinä näkyi susien käyntöä, siinä savusi kylät
ympärillä, siinä, niinkuin Ylikannuksessa, Hankinevan ja Räättyän
kyläin välillä, latoon nauloilla isketty tyttö raiskattuaan kuolema
kivuissa käppyröitsi. Pellot, josta nyt elantoasi saat, olivat siihen
aikaan nurmikasvossa, pahnatut vihollisten askeleilta; sana-suoralla,
Suomen maa oli näinä vuosina kokonaan synkkä sydänmaa. Älä siis
kummastele, että jokainen jolla vara oli haki meren toisella puolen
turvansa. Turun akademia oli tyhjänä, rohvessorit, mitkä sen tehdä
taisivat, olivat paossa, kirkot olivat lukitut pyhinä, pappilat
asumattomat, koko pitäjät autiot; ja niinkuin muinen Hirmu-kuolema
mustassa muodossa kulki Suomen poikki, mitään säästämättä, niin samoin
nyt ikään riensivät Venäläiset joka haaralta tähän onnettomaan maahan,
jonka puolustajat eivät saaneet aluksi sitä puolustaa ja kuin viimein
saivat, Isonkyrön kentällä uhrata henkensä maamme hyväksi -- vaikka
verivuotonsa ei auttanut. Mutta miksi kerron minä näitä, miksi
muistutuksillani vaivaan langenneita veljiämme -- ei levätköön he
rauhassa, jotka työnsä uskollisesti tekivät.
Aamu-rusko koitti taivaalla ja tyvenneessä lepäsi laiva, jossa
pakolaiset unen helmassa makaavat. Yksi ainoastaan laivan kannella
kävelee, ukko harmaa-päinen vuosi-painosta kyyristynyt; yksin hän
katselee taivasta, nousevaa aurinkoa ja hän huokaa Jumalallen, rukoilee
maansa edestä, rukoilee asukasten edestä, rukoilee Eliaksen ja Aaton
edestä. Tämä ukko oli Pietarsaaren vanha kauppamies Erikki Anström. Hän
mietti Jumalan kummallisia töitä, hän surkutteli isänmaansa surkeaa
onnettomuutta ja auringon ensi säteet näkevät kirkkaan kyyneleen ukon
silmästä putoavan aavaan mereen.
-- Nyt on sauva katkaistu, -- sanoi hän -- Jumala maatansa unhottanut.
Uutteruus on Suomalaisten povista kadonnut. Suomalaiset -- ne totiset
-- ovat Saksaan haudatut, ja heidän lapset ... he eivät huoli. --
Ruotsalaiset vetävät poikiamme kuolemaan muilla mailla. -- Voi onnetoin
isänmaa...
Ukko oli syvissä tuumissa. Näin puheli hän itsekseen eikä havainnut
että Hanna, tyttärensä, seisoi selkänsä taa! Kyynel vierei tytönkin
silmässä, kuin hän kuuli isänsä sanat, ne tekivät kipeää sydämessään --
hän laskee kätensä ukon olalle ja sanoo valittavalla äänellä: Isäni,
vielä ei Suomi ole loppunsa nähnyt, koska tyttöjenkin povessa rakkaus
palaa!
Ukko kääntää päätään ja sanoo huo'aten: Oi! jos olisi Jumala mulle
suonut poikia -- vaan samassa muistaen Eliasta ja Aatoa pysähtyy hän
puheessaan. Hanna pyhkii pienoisella kädellään harmaat hivukset ukon
silmiltä, katselee häntä vakavasti silmiin ja sanoo: Puhu isäni! mitä
tahdot? heikko on tytön voima, vaan ei niin heikko kuins luulet. Ukko
suuteli häntä itku silmiin. -- Sinä olet minun, -- sanoo hän ja nostaa
silmänsä kiitollisuudella taivasta kohden.
Neljä pitkää viikkoa kesti matka. Ruoka-aineet olivat loppuneet, kuin
vihdoin paatti pääsi satamaan.
Kauppamies Anström oli Ruotsista nainut, ja oli miettinyt pakoon
lähteissään suoverinsa taloon ottaa turvansa. Mutta tämä suoveri asui
Malmarissa, kaukana merimaasta, Ruotsin sisuksessa. Tuskin oli siis
päässyt maalle, ennenkuin jo otti pitkittääkseen matkansa, päästäkseen
mitä pikemmästi perille. Vaan toisin oli hänelle sallittu.
Vaimonsa, joka kiusauksillaan oli häntä, enemmän kuin pelko tai hätä,
pakoon ajanut, sairastui tiellä Liden'issä ja nyt ei sopinut muu, kuin
hiljaisuudessa kärsivällisesti odottaa parantamistaan. Vieraassa,
oudossa maassa tuli tämä odottaminen ukolle, jonka koko mieli ja sydän
oli Suomessa, tuskalliseksi ja pitkäksi. Hän kulki kesä-iltoina usein
ympäri luulleen olevansa Suomessa, hän vanheni päivä päivältä ja kuin
suoverinsa tuli sisartaan katsomaan, ei hän enään nuoruutensa ystävää
tuntenut. Hän kuuli tuon tuostakin puhuttavan Suomesta, vaan hän ei
kuullut muuta kuin onnettomuutta; kuin joskus pakolaisten kanssa kirje
Eliakselta tai Aaatolta tuli, huokasi ukko sitä avaten, hyvin tietäen
sen ei muuta kuin surua sisältävän -- ja niin olikin enimmiten. Hanna,
tuo korea helläsydäminen, ylevä neito istui päiväkaudet äitinsä
vuoteella, vaan hänenkin sydän oli kaukana Suomessa; siellä oli hän
ajatuksillaan, kuin tauti sallei hetken lepoa sairaalle. Äitiään hän
rakasti, rakasti hellästi ei ainoastaan sen vuoksi, että se oli äiti,
vaan paljota enemmin koska äiti oli itsessään ihmisnä rakastettava.
Johanna Anström oli myöskin tavallisia vaimoja ylevämpi, ehkä hän ei
koskaan Suomeen rakastanut -- ja mikä muukalainen taisi rakastaa sitä.
-- Hän ei koskaan ollut -- ei nuoruudessakaan -- mikään kauneus, vaan
hänessä asui korkea-mielinen, kaunis sydän, joka ei lukenut vaivaksi
seurata miestään rikkaasta kodostaan köyhään Suomeen. Nyt makasi hän
kärsivällisesti sairaus vuoteella.
Syys aurinko loisti akkunasta eräänä iltana sairashuoneessa. Sairas oli
unesta vasta herännyt. Hän silmäili ympärilleen. Vuoteensa laidalla
istui tyttärensä, jonka kauneuden jo yö-valvominen uhkasi kukistaa.
-- Hanna! -- sanoi äiti -- tee minulle mieleksi ja hae kylästä joku
tyttö, joka valvoo vuoteeni vieressä; minä näen ja tunnen että päiväni
ehtoolle raukee, vaan vielä kestää voimani kentiesi viikot; minun käy
surkeaksi nähdä sinun vaalenevan. Hanna tee minulle mieleksi.
-- Äitini! -- vastasi tyttö, -- kasvoni vaalenee ja sydämmeni kuivuu,
ei senvuoksi että tässä istun päivät ja yöt valvoen, vaan senvuoksi
että Suomi on surkeassa tilassa. Eilen kirjeessä Eliakselta, luin miten
päivä päivältä talot jää asukkaitta, miten kohta, kuin luontokappaleet
Suomalaiset eivät muita kuin itseään muista, miten isän-maani menee
peri katoon ellei pikainen apu tule; senvuoksi äitini kasvoni
vaalenee...
-- Sitä suurempi syy on minulla pyyntööni -- sanoi äiti. -- Hanna! jos
minua rakastat, niin tee kuin olen sanonut.
-- Jos se on teidän käskynne niin tapahtukoon.