Kuin joskus satut, suomalainen, kävelemään Pietarsaaren kirkkomaalla,
niin silmäile itäpuolelle kirkkoa, seisahda ja ajattele -- "kukahan
tuollekin suurelle koivulle ruumiillaan höystettä antaa?" Mene sitten
liiemmäksi, kaiva koivun juurella tuuman maahan, pyhi pois multa ja
hautaa merkitsevä kivi kohtaa sinua ja sana sattuu silmiisi; sana joka
tietä antaa kutka juurten alla lepäävät, sana: Veljekset. Sinä et
viisastu, sinä et osaa aavistaa kutka nää veljekset ovat. Sinä katselet
kiveä, se on homehtuneena, röhmyinen. Sinä ajattelet: Ei rikkaus tuota
rakentanut, ei sukulaiset kiveä maahan kätkenyt; ja sinulla on oikeen.
Kivi on toista sataa ajastaikaa paikkansa pitänyt, toista sataa
ajastaikaa peittänyt suuren salaisuuden. -- Anna heidän rauhassa
levätä, älä ilmoita salaisuutta, joka jo homehen alla taltuu; niin
taidat sanoa, tahi viekoittelee sinua uteliaisuus ja sinä kysyt --
kutka nää ovat, nämät veljekset? Kevät-lumi sulaa jo Ebba Brahen
raunioissa, istu kysyjä ja kuuntele, minä tahdon sinulle salaisuuden
ilmoittaa.
Iso-vihan aikoin palatkaamme. Maamme oli suru-hunttuun puettu.
Kauppamies Anströmin talossa oli hirveä rähinä ja hyppy. Kaikki jotka
paeta saattivat, seisovat valmiina jo, kartanolla odottaen isäntää,
joka vielä katseli kamarissaan, ettei mitään jäisi. Nää odottavat
olivat: vaimonsa, Hanna hänen tyttärensä, Elias ja Aato, ottopojat,
joittenka kasvatuksesta kauppamies oli tähän saakka murheen pitänyt.
Elias oli jo täyttänyt 18 vuotta ja Aato, jo yli kahdenkymmenen, oli
vuotta ennen saanut nimismies-viran Pietarsaaressa; näitä paitsi oli
pakotuumassa monta muuta asukasta kaupungista, joittenka seassa
kauppamies Ilström on mainittava, koska hänen toimella paatti, jonka
oli pako-väen yli meren vieminen, jo rannalla odotti. Vihdoin tuli
Anström ja itku silmin lähtivät nyt rannalle.
Pojat! sanoi kauppamies paatista rannalle seisoville Eliakselle ja
Aatolle, pojat! jos meri meitä hukuttaa, jos aallot meitä syvyyteen
kätkee, niin jääkäät hyvästi; rakastakat toistanne, niinkuin tähän asti
petoksetta, sotikaat uutterasti vihollisia vastaan, jos tila sen teille
suopi, -- rakastakaatte toisianne, sanon vielä kerran, vaan enemmän
kuin toisianne, rakastakaatte isänmaatamme, rakastakaatte kuolema
hetkeen asti -- --
Pojat seisoivat käsikädessä, kyynelsilmissä kuunnellen isänsä puhetta
ja kuin viime sana oli hiljentynyt katsellen paattia, joka hiljaisesti
tuulen täyttämä purjeella rannalta ulappaa haki. Vielä kauvan, kuin
paatti jo oli näkyvistä kadonnut, seisoivat he samalla paikalla, käsi
kädessä katsellen pilvien kulkua taivaalla.
Elias ja Aato olivat veljekset; sama äiti oli heitä synnyttänyt, sama
isä heitä siittänyt, sama rakkaus oli nuoruudesta juurtunut molempain
sydämmiin. Köyhyys oli heitä kohdannut elämänsä aamulla, kuolema käynyt
heidän kodossansa ja net ainoat, joita toistansa enemmin rakastivat --
isänsä ja äitinsä oli kuoleman enkeli samalla hetkellä hautaan
saattanut. Silloin oli Anströmi haudalla kuullut orpojen valitusta, ja
isänsä hautauspäivänä söivät veljekset ensikerran armo-pöydällä.
Kauppamies oli ollut heille isä, isän rakkaudella heitä kasvattanut,
äitin rakkaudella oli samasta hetkestä vaimonsa heitä kohdellut,
sisaren helleydellä oli Hanna -- kauppamiehen ainoa tytär -- heidän
kanssa lapsuudesta leikkiä laskenut.
Nyt oli ajat muuttuneet. Yliopistossa, jossa Elias jo oli käynyt kaksi
vuotta, oli sama tyhjyys kuin koko maakunnassa. -- Tyhjyys! sillä
tyhjät olivat talot, metsä ja pako kaikki korjannut -- ja missä elävä
henki löytyi, siinä kuultiin valitus ja surun surkea huuto. Kaikki
jotka paeta taisivat, hakivat piilopaikan. Kauppamies Anströmin talossa
ei kukaan paennut; isäntä ei tahtonut maatansa jättää; vaan vaara
eneni, päivä päivästä, ja vihdoin päätti ukko muuttaa majaansa ja
Ruotsissa hakea turvaa. Elias ja Aato päättivät jäädä talon sekä maan
-- isän maan puollustukseksi ja päätöksensä oli luja, luja kuin kallio,
jot' ei tuuli eikä myrsky voi kaataa. -- --
Nyt olivat veljekset seuranneet kasvatus-vanhempiansa paattiin, he
olivat nähneet paatin taivaan rannalla katoavan, -- nyt seisoivat he
yksin, nyt olivat he toistensa turvana.
-- Veljeni -- sanoi Aato -- tule! työ odottaa; suru ei auta.
-- Niin on, -- huokasi Elias, -- niin on, mennään! jätetään meniät
Jumalan haltuun!
Vaan takanansa kuului huokaus!
-- Kuka siellä, -- sanoi Aato ja käänsi päätänsä kohdalle josta
huokaus, väen keskeltä kuului; kuulinko oikeen, niin on Maria seuranut
meitä, sillä Marian oli huokaus, niin ei kukan tunne kuin hän, niin ei
kukaan rakasta tätä rakastettavaa isänmaata kuin tuo nöyrä-päinen,
hullu tyttö! Maria, -- sanoi hän, ja meni tytön luo -- Maria mitä
tuumaat, mitä näet?
-- Surua, surkeutta ... ne menivät ... ne tulevat ... ja ne tuovat ...
vaan mitä ne tuovat, sen tietää Jumala ... ne tuovat ... ja kamalalla
äänellä kuiskutti tyttö Aaton korvaan ... ne tuovat kirouksen.
Tyttö oli hullu, -- hullu, siitä päivästä jona hän unessa oli nähnyt
rakastetun ylkänsä kaukana Venäjässä kaatuvan -- hullu, mutta kumminki
tuntui Aaton sydämmessä, kun olisi miekka sen läpi käynyt. Hän huokasi
nyt itse ja Jumala kuuli rukouksen: salli Herra tytön ennustuksen
hulluudeksi.
-- Tule! -- sanoi Elias.
-- Menkäät ... menkäät ... rakastakaat toisianne, minäkin olen
rakastanut -- kuolema vei minun rakkauteni, ha ... ha ... ha ...
rakastakaatte ... vihaksi rakkaus muuttuu -- veli verensä veljen
miekalla vuodattaa.
-- Kuuletko mitä tyttö sanoo? -- kysyi Elias.
-- Kuulen, vaan hän on hullu, -- vastasi Aato, ehkä kasvonsa vaaleus
kyllin näytti miten sanat olivat koskeneet.
Veljet lähtivät.
-- Ha ... ha ... ha! -- nauroi hullu, -- menkäät, tuleehan vielä päivä,
jona aurinko paistaa kun nytkin taivaalla ... vaan tuleehan päivä jona
syntymä-päiväänne kirootte ... ha ... ha ... ha!
Nämät veljekset, joita näet kävelevän pitkin katua, olivat pulskat
miehet. Posket punaiset, otsat rypyttä, rehellisyyttä merkitsevät,
silmät kirkkaat, taivaan siniväriset; varreltansa suorat kuin kuusi
metsissänsä, olivat he komeat katsella. He menevät nyt työhönsä
takasin, Aato kirjoituspöydälleen ja Elias kirjoihinsa. Me emme heitä
seuraa, sillä merellä aaltojen keskellä häilyy paatti -- ja paattia me
tahdomme seurata.