Talvi peitti jo valkealla hunnullaan maan. Johanna Anströmin vuoteella
istuvat miehensä, tyttärensä ja nuori 19 vuotinen erinomainen kaunis
tyttö. Sairas nostaa sammuvaiset silmänsä taivaalle päin, laskee laihat
kätensä yhteen ja huokaa.
-- Miten on kanssasi? -- kysyi miehensä.
-- Nyt on loppu käsissä, -- sanoi sairas matalalla äänellä.
-- Suokoon Jumala, että minä saikin seurata sinua, -- sanoo ukko ja
lankeaa polvilleen peittäen käsillä kasvonsa.
-- Ja minä! -- sanoo Hanna sydämmessään, vaikka ei huulet liikkuneet.
Kaunis tyttö laskee kätensä Hannan olalle ja sanoo: et sinä ainakaan
tahdo kuolla ja jättää minua?
Hanna puristaa tytön kättä; -- Emma! -- sanoo hän -- mitä vasten minä
soisin itselleni elonaikaa, kuin vanhempani mullassa makaavat?
-- Mitä vasten? Enkö minä ole mitään sinulle?
-- Emma! Emma! -- torusi Hanna, -- sinä tiedät, miten minä rakastan
sinua!
Emma syleili Hannaa.
-- Tulkaat tänne rakkaani, -- sanoo sairas, ja Hanna lankeaa polvilleen
isänsä viereen, vaan Emma jäi seisomaan.
-- Tule sinäkin tyttäreni! -- rukoilee sairas, ja Emma tuli. -- Minun
päiväni loppuvat, räpäykset ovat luetut, minä kuolen; ... kuin multa on
peittänyt kangistuneet jäseneeni, niin palatkoot Suomeen takasin.
Sanokaat terveykset Eliakselle ja Aatolle; sanokaat, että minä olen
heitä rakastanut ... että minä odotan heitä haudan toisella puolen.
--Älkäät itkekö, ... rakas Erikkini! kiitos sinulle hyvyydestäsi... Sinä
Hanna! pidä huolta isästäsi, hoida häntä, niinkuin olet minua hoitanut
... rakasta Emmaa kuin sisartasi... Ja sinä Emma! pidä Hannan isää omana
isänäsi -- seuraa heitä Suomeen... Jumala siunatkoon teitä... Mitä vielä
olisi sanonut ei ihminen tiedä, esirippu putosi, henki oli majansa
heittänyt ja ainoastaan ruumis oli jälillä. Ulkona oli myrsky. Mustana
juoksivat pilvet idästä länteen, niinkuin olisivat tienneet, mikä suru,
mikä murhe huoneessa oli, jonka yli kulkivat. Suru oli Anströmin
sydämmessä, suru oli Hannan, suru oli Emman, ainakin näytti se siltä.
Polvillaan he makasivat kuolleen edessä -- makasivat kauvan.
-- Siinä hän lepää! -- huokasi ukko.
-- Siinä hän lepää! -- huokasi Hanna.
Emma itki kuolleen yli.
Mutta taidat jo kysyä kuka oli Emma? -- Hän oli orpolapsi.
**
Hanna, kuin eräänä iltana, kuukausi ennen äitinsä kuolemaa, oli
isänensä mennyt hakemaan siaislastaan, tapasi Lidenin pappilassa, johon
ensiksi meni, kauniin kukoistavan tytön. Ennen ketään taloon kuuluvata
tavattuan oli hän Emmaa kohdannut. Hän oli puhunut asiansa Emmalle, ja
tuskin puhuttuaan oli Emma syleillyt ja suudellut häntä, luvaten
itseään ystäväksensä ja sairaan hoitajaksi. Hanna suostui ilolla-mielin
ja isänsä laski siunauksella kätensä Emman päälle, sitte vasta kysyen
kuka hän oli. Emma sanoi olevansa itä-Ruotsista, sodassa kaatuneen
upsierin tytär, joka suosio-kirjeen kautta kohta vuotta tätä ennen oli
tullut pappilaan, vaan ei tässä mielistynyt oloaan, sillä sanoi hän:
ystävää minä haen, helleydellä on minua kohtaaminen, vaan täällä
kaipaan minä molempia. Pastori vaimonensa suostuivat ilolla Emman
muuttoon, -- sillä, -- sanoi pastori kahden kesken Anströmille --
tosiaan minä en tiedä kuka tuo tyttö on, hän ei tahdo puhua suvustaan,
eikä myöskään sanoa isänsä sukunimeä; tuo -- lisäsi pastori -- ei
itsessään tee sinne eikä tänne, vaan salaisuutta minä en kärsi;
sillä minä olen kerran pahasti petetty; sitä paitsi on Emma usein
uppiniskanen, mahdanpa kohta sanoa pahakin. Tukholman kaupungissa sanoo
hän ainoan tätinsä elävän taikka eläneen 2 vuotta tätä ennen. -- Mutta
kysyi Anströmi -- mitenkä tuli hän teidän tykönne? -- Pastori huokasi.
Siitä on tulevassa kuussa 2 vuotta kuin ainoa lapseni, rakastettu
Emmani tuli kotia Tukholmasta, jossa oli tätinsä tykönä käynyt.
Molemmat Emmat olivat tavanneet toisiaan jossa kussa tanssissa ja
siellä tulleet ystäviksi. Minun Emmani kotia tultuaan sai hän kohta
kirjeen tältä Emmalta, että hänen äitinsä oli kuollut ja hän nyt ypö
yksin, orpo mailmassa. Samassa kirjeessä oli myös nöyrä pyyntö
ystävänsä vanhemmille ottaa taloonsa mailmalta hylättyä. Luottaen
Emmamme sanoihin, joka kiitti ystäväänsä varsin erinomaiseksi,
suostuimme me, ja tämä Emma tuli taloon. Ensi vuoden eli hän kuin
hyvästi kasvatettu lapsi -- ja lapsi oli hän myös -- erkanemattomassa
ystävyydessä tyttäremme kanssa, vaan -- jos tämä oli kutjailus eli
totuus sitä selvittäköön Jumala -- kaikki muuttui. Iso Emma, niin ne
eroitettiin toisistaan, sai eräänä aamuna kirjeen, jonka hän luettuaan
tapa-turmassa jätti esiin, ja meidän Emmamme luki; samassa tuli toinen,
näki kirjeensä toisen kädessä, vaaleni ja sanoi hätä-naurulla: "Oletkos
kummempata kuullut eläissäsi, tuon kirjeen lähetti ystäväni Tukholmasta
näyttääkseen minulle miten eräs nuori tyttö taisi kuvitella, ehkä oli
paha kuin paha henki; mutta annasta tänne se." Emma antoi kirjeen, josta
ei sanonut sanaakaan ymmärtävänsä, toisena päivänä lankesi hän tautiin,
joka kahden viikon kuluttua lopetti elämänsä. Kuolema vuoteellaan
rukoili hän että ottaisimme ison Emman hänen siaan tyttäreksemme -- me
lupasimme ja teimme niin. Vaan Emmamme hautaan laskettua oli toinen
Emmakin kadonnut, ei ruumiillisesti, sillä sama muoto söi pöydästämme,
Vaan hän oli kaiken niin muuttunut. Otto-lapsi oli tyttärenä paha ja
itsepäinen -- oli ja on siitä myöden ollut. -- Minä tahdon antaa
teidän tietää kaikki mitä minä hänestä tiedän, saatte sitten ottaa
hänen jos tahdotte, sillä minun huonessani hän ei saa kuukautta enään
tuollaisena asua. Minä en tiedä mikä minulle välistä tulee kuin muistan
Emma-vainajani viimeistä terve-päivää ja tuota kirjettä, josta jo
puhuin. Siinä on, olen itsekseni sanonut, syvä salaisuus kätkössä ...
ja ... mutta tehkäätte niinkuin tahdotte.
Anströmi oli hämmästyksellä kuullut pastorin puhetta. Hän kyseli
itseltään, miten niin nuori, niin erinomainen kaunis tyttö saattaisi
olla niin kakslainen. Vaan hänen täytyi luottaa pastorin sanoihin ja
epäilemättä olisi Emma jäänyt pappilaan vielä, ellei hän pastorin
puhuttua olisi itku-silmin yhtäkkiä rientänyt sisään, nakannut
itseään pastorin helmaan ja vuotavilla kyynelillä anonut anteeksi
pahankurisuudestaan, luvaten kaikenniin uudessa tilassaan muuttua
siivoksi ja kuuliaiseksi. Pastori kyllä puisti päätään, vaan Anström
löi kohta Emmasta saadut pahat ajatuksensa tuuleen -- ja viikko jälkeen
oli Emma sairaan vuoteella valvomassa vuorottain Hannan kanssa. Emma
oli viikossa voittanut kaikkein sydammet; jokainen rakasti häntä, ja
Hanna olisi mennyt kuolemaan edestänsä; sairaskin tytyi häneen samalla
mielisuosiolla kuin Hannaan. -- Sairas kuoli ja pääsi näkemästä kenestä
niin paljon piti.