1772-1775.
Kotiin palattuaan lähetti Cook kertomuksen Venustähden kulusta auringon
ohi Lontoon tiedeseuralle, joka mielihyvällä tunnusti hänen suuret
ansionsa. Sen jälkeen ryhtyi hän järjestämään kokoomiansa tietoja
Tyynen meren vesistä ja saarista antaakseen koko matkastaan täydellisen
kertomuksen; mutta siitä toimestaan täytyi hänen kuitenkin kohta
luopua, sillä hänen apuaan ja taitoaan tarvittiin muihin, tärkeämpiin
hankkeisin.
Eteläinen mannermaa ei ollut, näet, vielä kokonaan kadonnut ihmisten
mielestä ja kun Cook äsköisellä matkallaan oli näyttänyt ett'ei Uusi
Seelanti yhtä vähän kuin Uusi Hollantikaan kuulunut tuohon mantereesen,
ruvettiin nyt väittämään että se olisi muka löydettävänä jossain
etelämpänä. Kun sen lisäksi suurin sanoin puheltiin siitä hyödystä,
joka semmoisen mantereen löydöstä olisi vuotava koko maalle, päätti
Englannin hallitus varustaa uuden tutkimusmatkan Tyynen meren vesille.
Siinä tarkoituksessa kääntyi se nyt Cook'in puoleen tarjoten hänelle
päällikkyyttä aiotulle retkelle, johon tarjoukseen Cook mielellään
suostuikin.
Retkeä varten varustettiin kaksi laivaa, joista suurempi "_Resolution_"
niminen sai komentajakseen Cook'in ja pienempi "Adventur" uskottiin
taas kapteeni Furneaux'in johtoon. Matkavarustukset tehtiin hyvin
huolellisesti. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksi ja puoleksi
vuodeksi ja meritautia (keripukkia) vastaan oli matkueella tehollisia
varukeinoja, niinkuin maltaita, hapankaalia, sitruunin mehua, senappia
y.m. Paitsi päällikkökuntaa seurasi Cook'ia tälläkin retkellä
tiedemiehiä ja maalareja; edellisistä mainittakoon kaksi saksalaista
luonnontutkijaa (isä ja poika) nimeltä Forster.
Ennen lähtöänsä sai Cook hallitukselta tarkan matkasuunnitelman. Sen
mukaan oli hänen ensin purjehtiminen Hyvän Toivon niemelle ja sieltä
sitten eteläistä ilman suuntaa kohden 54:nen leveysasteen kohdalla
olevalle Circoncision niemelle, jonka luultiin kuuluvan eteläiseen
mantereesen. Löydettyään sen pitäisi hänen seurata uuden mantereen
rannikkoa, tutkia sen luontoa sekä asukkaita ja ottaa tarkat tiedot
kauppaa ja meriliikettä koskevista seikoista. Sitten sopisi hänen tehdä
retkiä sekä itään että länteen, aina asianhaarain mukaan, lähetä
etelänapaa ja viipyä kaikkialla niin kauan kuin merimiesten
terveydentila ja elatusvarat vaan sallisivat. Jos taas mitään
Circoncision-nimistä nientä tai saarta ei olisikaan olemassa, pitäisi
Cook'in purjehtia niin paljon kuin mahdollista etelään, kääntyä sitten
itään tutkiakseen uusia maita sekä saaria ja saapua sitten maapallomme
ympäri purjehdittuaan takasin Hyvän Toivon niemelle. -- Niinkuin näkyy
oli matkasuunnitelma monipuolinen ja vaikea; sen tyydyttävää ratkaisua
varten tarvittiin todellakin Cook'in neroa ja taitoa.
* * * * *
Heinäkuun 13 p:nä v. 1772 lähti Cook molemmilla laivoillaan Englannista
ja saapui puolenkolmatta kuukauden perästä Hyvän Toivon niemelle.
Noudattamalla kaikkia varovaisuuden keinoja oli hän osannut pysyttää
miehistönsä niin hyvässä terveydentilassa ett'ei yksikään heistä
sairastanut matkalla. Kap-kaupungissa saatiin ruotsalainen
luonnontutkija Sparrman yhtymään matkueesen, jonka jälkeen laivat
lähtivät edelleen purjehtimaan eteläistä ilmansuuntaa kohden.
Marraskuu oli käsissä, siis kesäinen aika täällä maapallomme
etelä-osissa. Mutta entisestä kokemuksestaan tiesi Cook kuitenkin että
pakkanen näillä tienoin alkaa ahdistaa paljon pikemmin kuin samoilla
leveysasteilla päiväntasaajan pohjoispuolella. Kuukauden lopulla
muuttuikin ilma äkkiä kylmäksi, merimiesten terveydentila huononi ja
moni Kap-kaupungista otettu elukka heitti henkensä.
Joulukuun 30 p:nä nähtiin 50 ast. ja 40 min. kohdalla eteläistä
leveyttä ensimmäiset ajojäät. Väliin muodostivat ne vuorentapaisia
möhkäleitä, joista yksikin sanotaan olleen noin 2,000 jalkaa pitkä ja
parisataa jalkaa korkea. Meren aallot löivät hirvittävällä voimalla
näitä jäävuoria vastaan loiskuen toisinaan niiden yli ja pudoten sitten
vuoren toiselta puolen hienona vesi-utuna mereen. Useinpa näyttivät nuo
suunnattomat jäämöhkäleet todellisilta saarilta, joiden päällä oleskeli
joukottain pingviinejä ja muita vesilintuja.
Eräänä päivänä joulukuun keskipaikoilla huomasivat Englantilaiset että
kova virta kuletti laivaa. Vanhempi Forster laskeutui silloin erään
toisen matkalaisen kanssa venheesen mitatakseen virran nopeutta, mutta
samassa joutuivat venheessä olijat sumun peittoon ja kadottivat laivat
näkyvistään. Saivatpa he sitten kauan harhailla meren selällä ilman
elatusvaroja ja muita pelastusneuvoja, kunnes heidän korviinsa
viimeinkin kaikui kellon ääni; he sousivat kaikin voimin ääntä kohden
ja saapuivat siten viimein "Adventuriin".
Siihen aikaan luultiin yleisesti että ajojäät muodostuvat merenlahdissa
ja jokien suilla, josta syystä matkalaisemmekin tekivät sen
johtopäätöksen että tuon jää-alueen eteläpuolella on välttämättömästi
maata. Sinne oli siis haettava pääsypaikka jäiden läpi ja siinä
tarkoituksessa teki Cook retkiä sekä idän että lännen puolelle. Mutta
kun läpipääsyä ei löytynyt, päätti hän jäätikön kiertämällä ratkaista
kysymyksen eteläisen mantereen olemisesta tai olemattomuudesta. Pahaksi
onneksi oli kuitenkin keskikesä jo ohitse ja pakkanen kävi päivä
päivältä yhä ankarammaksi. Keripukin oireita alkoi ilmaantua ja tauti
saatiin ehkäistyksi ainoastaan suurimmalla varovaisuudella. Kun sitten
Cook'issa pääsi se ajatus yhä enemmän vakaantumaan ett'ei jäiden takana
ole mitään manteretta, päätti hän joulukuun lopulla purjehtia
ainoastaan Circoncisionin meridianin kohdalle. Mutta kovan myrskyn
takia ei sekään yritys onnistunut. Ja kun sitten pohjoispuolellakin
huomattiin suunnattomia jäävuoria, jotka uhkasivat sulkea laivalta
paluumatkan, käänsi päällikkömme pelkäämättä laivansa suoraan etelää
kohden ja purjehti sen leveysasteen yli, jolla Circoncisionin arveltiin
olevan, todistaen siten, että jos semmoista paikkaa oli olemassa, niin
ei se voinut olla muuta kuin pienenläntä saari eikä mikään mannermaan
osa.
Kun sitten tammikuun keskipaikoilla (v. 1773) oli päästy eteläisen
napapiirin yli, huomasi Cook harmikseen että Adventur-laiva oli
matkalla häipynyt "Resolutionista". Turhaan odotteli hän sitä pari
päivää, antaen kanuunain laukauksilla merkkejä ja pitäen koko yön
valkeata laivan kannella, Adventuria ei kuulunut ja Resolutionin täytyi
jatkaa matkaansa yksinään. Tällä matkalla olivat Englantilaiset
tilaisuudessa ihailemaan näiden seutujen omituista luonnonilmiötä n.s.
eteläisiä revontulia. Ne ilmestyivät siten että kierteisiä viivoja
kohosi taivasta kohden levittäen ympärilleen yhä enenevää kirkkaan
vaaleata valoa, joka loistollaan teki tähdetkin melkein näkymättömiksi.
Mutta sen ohessa kävi ilma vaan yhä kylmemmäksi ja yöt pitenivät. Kun
Cook huomasi ettei hän myöhäisen vuodenajan takia voisi menestyksellä
jatkaa matkaansa kauemmaksi napaseuduille päin, kääntyi hän maaliskuun
keskipaikoilla itään ja viimein koilliseen, saapuen siten saman kuun
lopulla _Uuden Seelannin_ rannikolle, jonne Adventurinkin oli määrä
pyrkiä siinä tapauksessa että laivat matkalla häipyisivät toisistaan.
* * * * *
Cook nousi maalle ensin Dusky-lahden rannalla, jonne hän istutti
kaaliksia ja jätti muutamia koti-eläimiä. Sitten purjehti hän Uuden
Seelannin molempia saaria eroittavaan salmeen ja tapasi siellä
(toukokuun keskipaikoilla) suureksi ilokseen "Adventurin". Sen kapteeni
Furneaux oli matkatovereistaan erottuaan purjehtinut hiukan
pohjoisemmalta kuin Cook ja saapunut Van Diemen'in maan ohitse
huhtikuussa, kuningatar Charlottan salmeen, jonne nyt hänen
matkatoverinsakin tulivat.
Jätettyään kuningatar Charlottan salmen samoin kuin Dusky-lahdenkin
rannoille muutamia koti-eläimiä ja eurooppalaisia kasvilajeja, lähtivät
Englantilaiset taas merelle kaakkoa kohden. Keripukin takia täytyi
heidän kuitenkin ohjata kohta laivansa itään ja kun sillä
ilmansuunnalla ei ollut toivottavissa mitään maata ja kun meritauti
alkoi yhä kovemmin rasittaa miehiä, katsoivat päälliköt parhaaksi
kääntyä pohjosta kohden. Ilmanala muuttui sitä lämpimämmäksi mitä
enemmän pohjoiseen saavuttiin; myrskyt lakkasivat ja matkalaisemme yli
leveni kirkkaansininen taivas. Se kaikki vaikutti virkistäväisesti
taudin rasittamien merimiesten mieliin. Kääntöpiirin yli mentyä
saavuttiin _Matalien_ eli _Vaarallisten_ saarien läheisyyteen, jossa
matkalaisemme olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Äkkinäinen tuulen
puuska ajoi, näet, heidän laivansa lähellä olevaa koralliriuttaa kohden
ja ainoastaan Cook'in taitavat liikkeet pelastivat heidät vaaraan
joutumasta.
Nyt saavuttiin _Tahitin_ itärannalle. Siellä tapasi Cook monta
vanhaa tuttuaan, jotka osoittivat tulokkaille yhtä suurta ystävyyttä
kuin ennenkin, mutta eivät olleet myöskään unohtaneet pahaa
näpistelemistapaansa. He kyselivät Banks'ia ynnä muita osanottajia
Englantilaisten edelliseen matkaan; joku kysäsi Tupiaakin, mutta
saatuaan kuulla hänen kuolemansa, näytti kysyjä tyytyväiseltä eikä
udellut enää mitään vainajasta. Täällä sai Cook myöskin tietää että
suurin osa hänen vanhoista ystävistään, niiden joukossa itse Tutahakin,
oli surmattu sisällisessä sodassa, että nyt saaren suuremman puoliskon
kuninkaana oli _Otu_ niminen mies ja että pienempää osaa hallitsi
Ahitua.
Kuningas Ahitua halusi päästä Cook'in puheille ja tulikin hänen
luokseen suuren seurueen kanssa. Ulkomuodoltaan oli hän upea, mutta
samalla hiukan epäluuloisen näköinen. Kun tavalliset kohteliaisuuden
temput molemmin puolin olivat toimitetut ja lahjat vaihdetut,
ryhdyttiin keskusteluihin. Kuninkaan seuralaisista veti Englantilaisten
huomiota enimmin puoleensa eräs Stee niminen tavattoman lihava ja
omituisesti tatueerattu mies, joka näytti olevan suuressa arvossa,
sillä Ahitua tiedusteli hänen neuvojaan melkein kaikissa asioissa. Stee
kyseli muun muassa Englantilaisia heidän uskonnostaan. Kuultuaan että
he tunnustivat yhden ainoan Jumalan, joka on luonut maailman ja jonka
puoleen he kääntyvät rukouksissaan, näytti Tahitilainen tyytyväisen
näköiseltä ja selitti että saarelaisten uskonnolliset käsitykset olivat
jotenkin samanlaiset. Sillä aikaa kuin Stee keskusteli näistä seikoista
Englantilaisten kanssa, veti kuninkaan huomiota puoleensa Cook'in
taskukello. Kuultuaan sen nakutuksen, sanoi hän: "se puhuu", ja kysyi
sitten, mitä semmoisella kapineella tehtiin. Kun hänelle selitettiin
että se mittaa aikaa niinkuin aurinkokin, nimitti hän sen kohta "pikku
auringoksi" osoittaen siten selityksen täydellisesti käsittäneensä.
Matavain-lahdessa otettiin Englantilaisia mitä ystävällisimmin vastaan;
siellä oppivat he myöskin tuntemaan Otu kuninkaan, joka oli
hyvänsävyinen, vaikka kohta hiukan arkaluontoinen mies. Tuskinpa hän
alussa tohti lähestyäkään Englantilaisia, mutta tuli sitten kuitenkin
seuralaistensa kanssa heidän laivaansa, jossa etenkin mukavat tuolit
miellyttivät tahitilaisia ylimyksiä. Kun laivassa oli aterioitu,
annettiin Otulle lahjaksi eurooppalaisia koti-eläimiä, jonka jälkeen
kuningas poistui seurueineen vierastensa parista.
Läheisellä Huaheinen saarella tapasi Cook vanhan tuttunsa Oree
kuninkaan, joka ihastuneena syleili päällikköämme ja itki ilosta. Tällä
saarella joutui kuitenkin Sparrman eräällä kasvintutkimusmatkallaan
muutamain alkuasukasten ryöstettäväksi ja oli kadottaa samalla
henkensäkin. Kun Oree kuuli tapauksesta, ryhtyi hän pontevasti toimeen
rosvojen ilmisaamiseksi ja onnistuikin siinä viimein. Sitä ennen olivat
Englantilaiset kuitenkin kerenneet lähteä saarelta vieden mukaansa
suuressa määrin sikoja, siipikarjaa ja hedelmiä. Seurasipa
Englantilaisten mukana eräs Omai niminen saarelainenkin, jonka Cook vei
kotimaallensa ja esitteli siellä kuninkaalle ynnä muille ylhäisille
miehille. Raiatean saarelta seurasi Englantilaisia toinenkin alkuasukas
nimeltä Ödidi.
Seurasaarilta lähtivät Englantilaiset syyskuun 17 p:nä länteenpäin ja
saapuivat lokakuun alussa erääsen saariryhmään, jossa jo Tasman oli
käynyt v. 1643 ja jonka he nyt nimittivät ystävällisen vastaanoton
vuoksi _Ystävyyssaariksi_. Luonto oli suonut runsaasti lahjojaan näille
saarille, jossa kokospalmu, leipäpuu, sokeriputki ja jamsikasvi hyvin
menestyivät. Tavat ja viljelys olivat jokseenkin samanlaiset kuin
Tahitillakin, mutta asukkaat näyttivät olevan hieman korkeammalla
kehityksen kannalla. Ihmisasumukset eivät olleet ryhmissä, vaan
yksitellen aituuksilla toisistaan eroitettujen viljelysmaiden välillä.
Tongasaarella, joka on kaikista suurin, näkivät Englantilaiset
jonkunlaisen temppelinkin, joka seisoi korkealla alustalla ja oli
muuten rakennettu samaan tapaan kuin asumuksetkin s.o. seinät olivat
muodostetut maahan pystytetyistä pylväistä ja katos palmunlehdistä.
Sisässä nähtiin kaksi huonosti veistettyä puukuvaa, joiden oikeata
merkitystä ei Cook kuitenkaan saanut selville.
Tongasaarella näki Cook myöskin kuninkaan. Hän istui paikallaan
liikkumatta ja niin naurettavan synkän näköisenä, että Englantilaiset
luulivat häntä ensialussa mielipuoleksi. Tervehdyksiin ja kysymyksiin
ei hän vastannut mitään; ja kun Englantilaiset sitten antoivat hänelle
lahjojansa, salli hän ripustaa ne ympärilleen puhumatta kuitenkaan
yhtään sanaa. Seuraavana päivänä lähetti tuo synkkä hallitsija sentään
Cook'ille banaaneja ja paistetun si'an, sanoen että ne olivat lahjoja
saaren "arikilta" laivan "arikille".
Vietettyään muutamia päiviä Ystävyyssaarilla, ohjasi Cook matkansa
jälleen Uuteen Seelantiin sieltä juomavettä noutaakseen uutta eteläistä
retkeä varten. Matkalla eroitti ankara myrsky hänen laivansa
Adventur'ista, jota hän ei enää tavannutkaan ennenkuin vasta
Englannissa. Tehtyään tarpeelliset varustukset Uudessa Seelannissa ja
jätettyään sinne joukon koti-eläimiä, lähti hän liikkeelle marraskuun
26 p:nä jäiden täyttämiä eteläisiä vesiä kohden.
* * * * *
Matka oli erittäin vaivaloinen, sillä merimiehet olivat väsyneinä
entisistä vaivoistaan jo vähemmän kykeneviä taudin puuskauksia
kestämään. Tällä kertaa voitiin kuitenkin purjehtia aina 60
leveysasteelle saakka, ennenkuin ajojäitä alkoi ilmestyä. Nepä olivat
outoja esineitä Ödidille, joka nimitti jäätä valkeaksi maaksi ja
lumisadetta valkeaksi sateeksi; mutta enimmin kaikista ihmetteli hän
tuota eteläseudun pitkää valonaikaa. Eipä hän tahtonut uskoa omia
silmiäänkään ja vakuutti, että jos hän kansalaisilleen kertoisi
alituisesta päivän valosta ja "kovasta sateesta", (s.o. rakeista)
pitäisivät he häntä valehtelijana. Saipa hän sitten tarpeeksi
tilaisuutta tottuakseen semmoisia kummia näkemään, silla Cook laski
laivansa aina 71 etel. leveysasteelle saakka. Mutta kun ruokavarat
vähenivät ja pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistella, päätti Cook
(helmik. 5 p:nä v. 1774) lähteä palausretkelle, arvellen että jos
mannermaata etelämpänä olisikin, tekee jää pääsyn sinne mahdottomaksi.
Tämä päätös herätti yleistä riemua, sillä laivassa oli melkein joka
mies sairaana vilusta tai meritaudista; Cook itsekin sai olla
viikonpäivät kovasti kipeänä.
Palausmatkalla saavuttiin maaliskuun 11 p:nä _Pääsiäissaarelle_, jossa
hollantilaiset olivat jo sitä ennen käyneet. Sen rannoilla nähtiin
tummia, murtuneita kallionlohkareita, jotka luultiin sisältävän rautaa
ja joissa havaittiin jälkiä tulivuoren vaikutuksista. Saari oli muuten
niukka kasvullisuudesta. Sen asukkaat puhuivat samaa kieltä kuin
Tahitilaisetkin ja heidän elämäntapansakin olivat samanlaiset.
Suojatakseen itseään auringon polttavilta säteiltä käyttivät he
paksuja, usein huippukärkisiä päähineitä letitetystä oljesta tai suuria
vesilintujen höyhenistä valmistettuja hattuja. Rannalla näkivät
Englantilaiset jyrkkiä muureja neliskulmaisista, säännöllisesti
toisihinsa sovitetuista kivistä; kauempana huomattiin niinikään kivestä
hakattuja ihmisen kuvia, joille ainakaan silloinen sukupolvi ei enää
antanut minkäänlaista merkitystä ja joita Englantilaiset pitivät siitä
syystä jäännöksinä hyvin vanhoilta ajoilta.
Kun Pääsiäissaarella oli puute juomavedestä, lähti Cook hakemaan
Espanjalaisten jo v. 1595 keksimiä _Markesassaaria_, jotka hän viimein
löysikin, vaikk'ei sieltä missä niiden arveltiin olevan. Maanlaatu ja
asukkaat olivat täälläkin samanlaiset kuin Seurasaarilla. Markesalaiset
olivat sen ohessa uljaampaa ja voimakkaampaa kansaa kuin Seurasaarien
asukkaat; heilläpä ilmaantui tatueeraamistapakin täydellisimmässä
muodossaan. Vaatteita eivät he käyttäneet lämpimän ilmanalan vuoksi,
mutta nuo monenmoiset ihopiirrustukset vaikuttivat että heidän
ruumiinsa näytti ylenympäri verhotulta.
Huhtikuun 12 p:nä lähti Cook taas liikkeelle länttä kohden ja tuli
Vaarallisten sekä Palliserin saarien ohi jälleen _Tahitiin_, jossa Otu
ja hänen alamaisensa ottivat Englantilaisia ystävällisesti vastaan.
Eräänä aamuna saivat he nähdä ihmeekseen saaren rannikolla kokonaisen
tahitilaisen laivaston, jossa oli yli kolmensadan aluksen ja lähes
kahdeksantuhatta soturia. Päälliköt ja kaikki kannella olijat olivat
täydessä sota-asussaan s.o. varustettuina vaateverhoilla, turbaaneilla
ja tavattoman korkeilla kypärillä. Alussa herätti tuollainen äkillinen
laivaston kokoominen Englantilaisissa epäluuloa, mutta kohtapa he
rauhoittuivat, kun kuulivat että sillä aiottiin lähteä sotaretkelle
Cimeon saarelle, jonka asukkaat olivat luopuneet Tahitilaisten
yliherruudesta. Cook olisi mielellään nähnyt näiden saarelaisten
taistelu-tapaakin, vaan kun hän kuuli että Tahitilaiset mielellään
tahtoivat hänen poistumistaan ennen sodan alkua, lähti hän taas
liikkeelle varustettuaan itsensä runsaasti ruokavaroilla ja otettuaan
sydämelliset jäähyväiset Otu kuninkaalta, joka tällä kertaa näytti
Cook'ista sangen taitavalta ja ymmärtäväiseltä hallitsijalta.
Huaheinen saarella kävi Cook vielä kerran katsomassa vanhaa tuttuansa
Oree kuningasta, joka viime aikoina oli käynyt heikoksi ja
kykenemättömäksi; hänen arvonsa oli niinikään melkoisesti vähentynyt
alamaisten silmissä ja täytyipä Cook'in antaa hänelle apuansa muutamien
pahantekijäin kiinniottamiseksi. Kun Englantilaiset lähtivät saarelta,
otti hän heiltä sydämelliset jäähyväiset. Matkalaisemme poikkesivat
myöskin Raiatean saarelle jättäen sinne Ödidin, joka oli nainut
Tahitilla ylhäissukuisen neitosen; hänellekin tuntui ero hyvistä
ystävistään Englantilaisista katkeralta.
* * * * *
Käytyään pikimittään Ystävyyden- eli Tonga-saarilla, purjehti Cook yhä
edelleen länttä kohden ja saapui heinäkuussa _Uusille Hebrideille_,
jotka olivat vuorisia ja metsäisiä saaria. Cook nousi maalle
Mallikollon saarella. Ihmiset siellä erosivat kaikista tähän asti
tunnettujen saarien asukkaista. He olivat pieniä, ruskea-ihoisia ja
peräti rumia. Kaunistuksena käyttivät he kilpikonnanluisia
korvakoristeita, villisian hampaista tehtyjä rannerenkaita y.m.
Aseena oli heillä nuija ja jousia, joiden nuolet olivat kastetut
myrkkyaineesen. Luonteeltaan olivat nämä villit rohkeita ja
suoramielisiä; alussa eivät he tahtoneet kuitenkaan ryhtyä
vaihtokauppaan Englantilaisten kanssa, mutta kun heidät saatiin siihen
taivutetuiksi, noudattivat he siinä kiitettävää rehellisyyttä. Vielä
sittenkin kun Resolution oli jo lähtenyt liikkeelle, seurasivat he
uskollisesti sen perässä tarjotakseen merimiehille tavaroitaan, joista
he olivat jo saaneet maksun ehtimättä niitä kuitenkaan ajoissa jättää
ostajille.
Erromangon saarella tapasi Cook vihamielisiä asukkaita. Ne näyttivät
ulkomuodoltaankin olevan toista rotua kuin pohjoisten Hebridien
asukkaat. Kooltaan olivat he keskinkertaisia ja solakoita; ihon väri
oli melkein musta ja tukka takkuvillainen. Heidän luotaan purjehti Cook
läheiselle Tanansaarelle, jonka asukkaat keräytyivät kohta
Englantilaisten laivan ympärille, koettaen anastaa kaikki mitä vaan
saivat kynsiinsä. Näpistelijöitä täytyi karkoittaa kanuunan
laukauksilla, jonka jälkeen Englantilaiset nousivat maalle. Saari oli
tulivuoriperäinen ja siellä löysivät matkalaiset myöskin lähteen, jossa
oli niin kuumaa vettä, ettei siihen sietänyt pistää sormella.
Kun Cook noilla saarilla ei voinut saada ruokavaroja, lähti hän taas
purjehtimaan lounaista kohden ja saapui syyskuun 5 p:nä suurelle
saarelle, jossa sitä ennen ei kukaan Eurooppalainen ollut käynyt; se
oli _Uusi Kaledonia_.
Saivatpa matkalaiset purjehtia pari tuntia saaren ympäri kulkevan
koralliriutan reunoilla, ennenkuin löysivät sen läpi vievän
kulkuväylän. Kun Englantilaiset sitten olivat laskeneet laivansa
ankkuriin, saapuivat heidän luokseen alkuasukkaat soutovenheillään ja
ryhtyivät oitis vaihtokauppaan. Ihmetellen katselivat he Eurooppalaisia
ja etenkin heidän muassaan olevia koti-eläimiä, joita he eivät olleet
ennen nähneet eikä heidän kielessään ollut edes niille nimiäkään.
Maalla otettiin Englantilaisia riemulla vastaan, ja saaren ylimykset
pitivät heille lyhyviä puheita, jonka jälkeen Cook jakeli
alkuasukkaille lahjojansa.
Maanlaatu oli hedelmätöntä ja muuten jokseenkin samanlaista kuin
Uudessa Hollannissa saman leveysasteen kohdalla; kedot olivat peitetyt
enimmäkseen vaaleilla ruohokasvilla ja siellä täällä nähtiin myöskin
puita. Vuorissa huomattiin olevan metalliaineita. Imettäviä eläimiä ei
tavattu laisinkaan ja ainoastaan muutamia kesyttömiä lintuja oli siellä
nähtävänä. Asukkaat elättivät itseänsä kalastuksella sekä
maanviljelyllä ja olivat juuri istuttaneet juurikkaansa ja banaaninsa.
He olivat suurikasvuisia ja puhuivat kieltä, jota Englantilaiset eivät
olleet muualla Tyynen meren saaristossa kuulleet. Muutamilla heistä oli
paksut huulet, litteä nenä ja kähärä tukka aivan samoin kuin
neekereillä; heidän syntyperänsä suhteen arveli Cook että he olivat
sekakansaa Ystävyyssaarien ja Uuden Seelannin asukkaista. Vaatteita
eivät alkuasukkaat käyttäneet; ainoastaan vyötäisten ympäri kulki
nuora, johon oli ripustettu viikunanlehtiä. Aseita oli heillä
monenlaisia niinkuin nuijia, keihäitä, linkoja y.m. Luonteeltaan olivat
asukkaat ystävällisiä ja rehellisiä. Mielellään sallivat he
Englantilaisten kuljeskella saarella katselemassa sen luontoa,
viljelystä ja noita kummallisia, mehiläispesän tapaisia, ylhäältä
terävähuippuisia asumuksia. [Myöhemmät matkustajat ovat huomanneet
Uusikaledonilaisten luonteessa varjopuoliakin; Cook ei ainakaan näy
tietäneen että he olivat julmia ihmissyöjiä.]
Cook ei tahtonut viivytellä Uuden Kaledonian saarella sen kauemmin,
sillä kesäkuukaudet lähenivät ja niiden kuluessa aikoi hän vielä kerran
tehdä matkustuksen etelään. Sitä ennen poikkesi hän kuitenkin _Uudella
Seelannilla_ saadakseen siellä mahdollisesti tietoa Adventur'in
kohtalosta. Uusiseelantilaiset näkyivät alussa epäilevän, pitäisivätkö
he tulijoita ystävinään vai vihollisinaan. Viimein rohkaisivat he
kuitenkin mielensä ja tervehtivät heitä niinkuin ystäviänsä ainakin. He
kertoivat eräästä taistelusta, joka heillä oli ollut muutaman
laivaväestön kanssa ja joka oli päättynyt jälkimäisten surmalla.
Englantilaisten mieleen johtui tietysti Adventur, mutta mitään selvää
sen kohtalosta he eivät kuitenkaan voineet saada. Vasta myöhemmin
kuulivat he sen kamalan uutisen että kymmenen miestä Adventurin
laivaväkeä oli joutunut Uudella Seelannilla alkuasukasten surmattavaksi
ja sitten heidän ruoaksensa.
Marraskuun 10 p:nä jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja purjehti
noin 55 etel. leveysasteen kohdalla Tyynen meren poikki Kap Hornille.
Sieltä ohjasi hän sitten laivansa kaakkoa kohti tammikuun alussa v.
1775 ja löysi erään saaren, joka oli aivan autio ja jonka hän nimitti
_Etelä Georgiaksi_. Sieltä purjehti Cook yhä etemmä kaakkoon, tunkeutui
vielä kerran ajojäihin ja löysi muun muassa Sandwich-saaret. Tällä
matkalla tuli hän siihen aivan oikeaan päätökseen että kaukana
etelänavan tienoilla oli maa-aloja, joissa nuo suunnattomat jäävuoret
muodostuvat ja hajoavat sitten ympäri eteläisen jäämeren. Tungettuaan
60 etel. leveysasteelle, kääntyi Cook koilliseen ja saapui Hyvän Toivon
niemelle maaliskuussa v. 1775. Siellä sai hän Adventurin kapteenin
Furneaux'in jättämän kirjeen, jossa kerrottiin tuo edellä mainitsemamme
kymmenen Englantilaisen surullinen kuolema Uuden Seelannin rannoilla.
Furneaux itse oli purjehtinut Hyvän Toivon niemeltä Englantiin, jonne
hän saapui heinäkuussa v. 1774. Korjattuaan laivansa ja varustettuaan
itsensä ruokavaroilla, ohjasi myöskin Cook kulkunsa kotimaahansa päin
ja saapui sinne vuotta myöhemmin kuin hänen matkatoverinsa eli
heinäkuun 29 p:nä v. 1775.