1776-1779.
Kun Cook palasi kotimaalleen toiselta matkaltaan, jonka kautta hän oli
poistanut viimeinkin kaikki unelmat "eteläisestä mantereesta" ja
laajentanut suuressa määrin aikalaistensa tietoa Tyynen meren saarista,
puuhattiin Englannissa uutta tutkimusretkeä. Tällä kertaa ei se
tarkoittanut kuitenkaan maapallomme eteläistä puoliskoa, vaan
päinvastoin pohjoista. Tahdottiin, näet, tutkia oliko Amerikan
pohjoispuolitse mitään kulkuväylää (n.s. luoteisväylää) Tyyneesen
mereen. Tähän asti oli semmoista väylää turhaan haettu Hudson'in ja
Baffin'in lahtien kautta; nyt päätettiin lähettää tutkimusretki
samassa tarkoituksessa Tyynen meren puolelta. Semmoista yritystä
varten tarvittiin tietysti johtajaa, jolla olisi taitoa ja kokemusta
jäämeri-matkojen vaivoja sekä vaaroja kestämään, ja soveliain mies
siihen tarkoitukseen oli epäilemättä Cook.
Vaikkapa Cook oli äskettäin saanut kapteenina edullisen aseman
Greenwich'in observatoriossa, ei hän kuitenkaan tahtonut nauttia
hiljaisen elämän lepoa, vaan antautui jälleen innokkaasti tutkimuksen
palvelukseen. Mielihyvällä otti hän siis vastaan tarjona olevan
ylipäällikkyyden Resotution ja Discovery laivoilla, jotka olivat
määrätyt uudelle retkelle ja joista viimemainittu oli kapteeni Clerke'n
johdossa. Retken tarkoituksena oli purjehtia Hyvän Toivon niemen ohitse
Tyynen meren vesille, käydä Uudella Seelannilla sekä Seurasaarilla,
purjehtia sitten pohjoseen ja pyrkiä Pohjoisen jäämeren kautta Atlantin
valtamereen; sen jälkeen olisi retkikunnan jälleen palaaminen
Englantiin seuraten sitä tietä, joka olisi maatieteellisille
tutkinnoille edullisin.
Heinäkuun 12 p:nä 1776 lähti Resolution Plymouth'in satamasta etelää
kohden ja yhtyi vasta marraskuussa Hyvän Toivon niemellä Discoveryyn,
joka oli lähtenyt liikkeelle myöhemmin ja viipynyt sitten myrskyjen
tähden matkalla. Varustettuaan itsensä runsaasti ruokavaroilla,
koti-eläimillä y.m., lähtivät molemmat laivat marraskuun lopulla
purjehtimaan itään päin pitkin Intian meren selkää. Matkalla kävivät
Englantilaiset Prinssi Edwardin ja Kerguelen'in saarilla. Ne olivat
autioita, asumattomia, mutta viimemainittu (50 etel. leveysasteen
kohdalla) tarjosi kuitenkin turvallisen satamapaikan valtameren
myrskyissä purjehtiville. Sen kallioisilla rannoilla nähtiin suurissa
määrin hylkeitä, pingviinejä ynnä muita vesilintuja, jotka kaikki
olivat peräti pelkäämättömiä, niin että niitä oli varsin helppo
pyydystää.
Tammikuussa v. 1777 saapui Cook Van Diemen'in maalle, jonka
alhaisella kannalla olevat asukkaat kuuluivat samaan heimoon kuin
Uusihollantilaisetkin. Pitäen nytkin tätä saarta Uuden Hollannin etelä
niemenä, jatkoi Cook matkaansa ja saapui helmikuun alussa _Uuteen
Seelantiin_ samalle paikalle, jossa hänen ennenkin oli ollut tapana
viipyä ja jossa nuo kymmenen Furneaux'in miestä oli saanut surmansa.
Alkuasukkaat luulivat että Englantilaiset tulivat nyt kostamaan
kansalaistensa kuolemaa ja olivat sen vuoksi alussa suuresti
peloissaan. Kun he sitten huomasivat ett'ei tulokkailla ollut mitään
kostotuumia, tulivat he hyvin ystävällisiksi ja rakensivat
hämmästyttävällä nopeudella itsellensä majat Englantilaisten
läheisyyteen.
Alkuasukasten joukossa oli eräs Kahura nimineen päällikkö, jonka
sanottiin olleen johtajana Furneaux'in miehiä vastaan tehdyssä
hyökkäyksessä. Englantilaiset kysyivät syytä tuohon julmaan tekoon ja
saivat kuulla että kun nuo kymmenen onnetonta kerran aterioitsivat,
sieppoilivat muutamat alkuasukkaat leipää ja kalaa heidän käsistään.
Kun joku näpisteliöistä oli siitä saanut ansaitun kurituksen,
kiihtyivät toiset villit ja hyökkäsivät Englantilaisten kimppuun
tappaen heistä jok'ainoan. Muutamat Uusiseelantilaiset ja etenkin Omai,
joka nyt seurasi Englantilaisten mukana takasin kotiseuduilleen,
kehoittivat Cook'ia kostamaan Kahuralle, mutta sitä englantilainen
päällikkö ei tahtonut enää tehdä. Päinvastoin näkyi hän antavan arvoa
Kahuran uljaalle käytökselle, tämä kun kaikista vihamiestensä
kuiskauksista huolimatta pelotta kävi Englantilaisten laivassa. Kerran
oli hän niinikään siellä koko perheensä kanssa. Silloin toi hänet Omai
kajuutaan sanoen Cook'ille: "tässä on Kahura, lyö hänet nyt
kuoliaaksi!" ja huomattuaan ett'ei hänen tahtonsa tullutkaan
täytetyksi, lisäsi hän kummastellen: "miks'et lyö häntä kuoliaaksi?
Olethan sanonut että Englannissa hirtetään jokainen, joka murhaa
toisen; tämä mies on murhannut kymmenen, ja sinä et tahdo ottaa häntä
hengiltä".
Kun Cook oli huomannut että ne eläimet ja kasvit, joita hän oli viime
matkallaan jättänyt Uuteen Seelantiin menestyivät hyvin, antoi hän
nytkin alkuasukkaille sikoja ja vuohia. Sitten lähti hän taas saarelta
otettuaan mukaansa pari Uusiseelantilaista, jotka ilmoittivat
haluavansa seurata Englantilaisia.
_Terveys saarilla_ tapasivat Englantilaiset vihamielisiä asukkaita ja
päättivät sen vuoksi purjehtia _Ystävyyden saarille_, joilla Cook
toivoi varmaankin saavansa hyvän vastaanoton osakseen. Eikä hän siinä
toivossa pettynytkään. Juhlaleikeistä ja tansseista, joita asukkaat
toimittivat Englantilaisten kunniaksi, ei tahtonut tulla loppuakaan.
Kerrankin oli semmoiseen tilaisuuteen kokoontunut alkuasukkaita aina
3,000 paikoille. Muun muassa näytettiin Englantilaisille
kaksintaistelua, jossa kamppailtiin nuijilla sekä nyrkeillä ja muutamat
vanhat miehet olivat palkintotuomareina. Englantilaisten suureksi
kummastukseksi astui viimein esille kaksi naistakin, jotka
nyrkkitaistelussa osoittivat yhtä suurta taitoa ja sukkeluutta kuin
miehetkin. Kun sitten Englantilaiset puolestaan näyttelivät
alkuasukkaille sotaäksiisejänsä, polttivat ilotulituksia ja laskivat
ilmaan saarelaisten suureksi kummastukseksi muutamia raketteja, eivät
nämäkään tahtoneet olla Pekkaa pahempia ja toimittivat vieraillensa
komeat tanssihuvit. Ne alkoivat soitannolla, jossa käytettiin
puunrungosta koverrettuja soitinkoneita ja samalla saatiin kuulla
soinnukkaita laulujakin. Sitten seurasi itse tanssi. Ensin esiytyi
kaksikymmentä ruususeppeleillä ja köynnöksillä kaunistettua tyttöä ja
niiden jälkeen viisitoista nuorukaista. Tanssi kävi alussa hitaasti,
mutta sitten yhä nopeammin ja Englantilaisten täytyi todellakin
ihmetellä tanssijain osoittamaa tavatonta ruumiin notkeutta.
Mutta Cook'ia miellytti ennen kaikkia se järjestys, jonka hän huomasi
näiden saarien valtiollisissa oloissa. Siellä oli muodostunut
jonkunlainen keskiaikamme läänityslaitokseen vivahtava kuningasvalta.
Ylin hallitsija oli Pulaho niminen sangen älykäs mies. Hänen
alapuolellaan oli sitten joukko alakuninkaita eli vasalleja. Valtiasten
suhde alamaisiinsa oli mitä paras ja kokouksissa, joissa keskusteltiin
yhteisistä asioista, vallitsi sangen kiitettävä sopu ja järjestys.
Myöskin saarelaisten uskonnollisista seikoista otti Cook selkoa.
Ylijumala Kallasutonga, jolle toimitettiin ihmisuhrejakin, oli
vihassaan hirmuinen; hän hävitti istutukset ja levitti tauteja sekä
kuolemaa ympärilleen, sitä paitsi oli saarelaisilla monia alijumalia
eli haltijoita; mainita sopii myöskin että ihmissielu ajateltiin
kuolemattomaksi.
Täällä tutustui Cook tarkemmin tuohon omituiseen tapaan, joka vallitsi
muuten kaikkialla Polyneesian saarilla, siihen, näet, että muutamia
esineitä tai ihmisiä pidettiin joko ajaksi tai ainaiseksi pyhinä; niitä
sanottiin _tabuksi_ ja niihin ei saanut millään muotoa kajota. Kerran
oli Cook kutsunut luokseen pari päällikköä päivälliselle; mutta eivätpä
vieraat tahtoneetkaan syödä ruokia sanoen että heille oli vesi tabuna.
Kuultuaan sitten, ett'ei vettä oltu käytetty ruokia valmistaessa,
söivät he hyvältä ruokahalulla.
Vierailtuaan kolme kuukautta Ystävyyssaarilla, lähtivät Englantilaiset
taas matkalle ja saapuivat elokuun puolivälissä _Tahitiin_. Omaita
kohtelivat alussa hänen kansalaisensa jopa omat sukulaisensakin
kylmäkiskoisesti. Mutta, kun hän oli näyttänyt heille suuret varastonsa
punaisia höyheniä, joita Tahitin saarella pidettiin suuressa arvossa,
muuttuivat suhteet taas ystävällisiksi. Kohtapa tuli kuningas Otukin
suuren seurueen kanssa tervehtimään Cook'ia, joka antoi hänelle
lahjaksi siipikarjaa, lehmiä, lampaita jopa hevosenkin. Mutta Omaita
kohtaan osoitti kuningaskin halveksivaa mielialaa, vaikka tämä
lankesikin polvilleen hänen eteensä ja lahjoitti hänelle kalliita
antimia.
Jo viime käynnillään oli Cook huomannut että Tahitilaiset olivat
joutuneet vihollisuuteen Cimeolaisten kanssa. Samaa jupakkaa kesti
vielä nytkin ja eräänä päivänä saatiin kuulla että kansa
naapurisaarella oli taas noussut aseihin ja karkoittanut Otun
puoluelaiset vuoriseudulle. Uusi sotaretki oli siis varustettava
uppiniskaisia vastaan ja siinä kokouksessa, jossa siitä asiasta
keskusteltiin, oli Cook'ikin läsnä. Eräs Cimeosaarelta tullut
lähettiläs avasi keskustelut pitkällä puheella, jossa hän selitti asian
juurta jaksain ja kehoitti Tahitin ylimyksiä sotaan. Kaikki eivät
olleet siihen kuitenkaan halukkaita, mutta sotapuolue sai yhtä hyvin
voiton ja niinpä päätettiin kiihkeän sanakiistan jälkeen lähettää
Cimeossa oleville ystäville apua. Ennenkuin sotaan lähdettiin,
kysyttiin kuitenkin jumalilta neuvoa, jossa tilaisuudessa toimitettiin
ihmisuhrikin. Mitään sotakahakkaa sillä kertaa ei kuitenkaan
tapahtunut, sillä tahitilainen sotapäällikkö teki rauhan vihollisten
kanssa, sittenkuin hän turhaan oli odottanut apuväen tuloa.
Otettuaan sydämelliset jäähyväiset Otu kuninkaalta ja muilta
Tahitilaisilta, purjehti Cook läheiselle Huaheinen saarelle, jonne
hän jätti Omain, antaen hänelle rakentaa asunnon sekä puiston
eurooppalaiseen malliin ja jättäen hänelle taloutta varten useita
koti-eläimiä; myöskin Uudesta Seelannista otetut alkuasukkaat jäivät
Huaheinen saarelle Omain huonekuntalaisiksi.
* * * * *
Nyt kääntyi Cook viimeinkin retkensä päätehtävään s.o. luoteisväylän
etsimiseen. Hän ohjasi sen vuoksi laivansa v:n 1777 lopulla pohjoseen
ja saapui tammikuussa seuraavana vuonna saariryhmään, joka siihen asti
oli Eurooppalaisille kokonaan tuntematon. Hän nimitti sen Englannin
amiraliteetin esimiehen mukaan _Sandwich'in saaristoksi_ (myöhemmin on
sitä ruvettu nimittämään alkuasukasten kielen mukaan myöskin _Hawai'in_
saaristoksi).
Cook nousi maalle Tawai (nyk. Kawai) saarelle ja tapasi siellä
ystävällisiä asukkaita, jotka puhuivat samaa kieltä kuin
Tahitilaisetkin. Laskivatpa saarelaiset kasvoilleen tulokkaiden eteen
ja varustivat heitä runsaasti ruokavaroilla. Mitään eurooppalaista
laivaa eivät he sanoneet koskaan ennen nähneensä, mutta tunsivat
kuitenkin rauhan, jota he pyysivät "hamaite'n" nimellä. Kaiken
ystävyytensä ohessa olivat alkuasukkaat samoin kuin muutkin Tyynen
meren saarelaiset kuitenkin suuria varkaita. Heitä vastaan oli usein
siitä syystä käyttäminen väkivaltaakin ja semmoisessa tilaisuudessa
tuli eräs alkuasukas surmatuksikin.
Tavat ja laitokset olivat saarelaisilla melkein samanlaiset kuin
Tahitillakin. Luonteeltaan eivät Sandwich-saarien asukkaat olleet yhtä
kevytmielisiä kuin Tahitilaiset, mutta eipä heissä huomattu myöskään
Tongasaarelaisten totisuutta. Nähtyään Englantilaisilla uusia esineitä,
kyselivät he mihin niitä tarvittiin ja huomattuaan sitten oman
puutteellisuutensa, osoittivat he jonkunlaista mielipahaa. Kooltaan
olivat saarelaiset keskinkertaisia, mutta muuten vahvoja ja
sieväruumiisia; ihon väri oli tumma. Puku ja elämäntavat olivat
jokseenkin samanlaiset kuin Tahitillakin. Aseinaan käyttivät he jousia,
nuijia ja keihäitä; tabu-tapa oli yleisenä, ja myöskin huomasi Cook
mielipahakseen että näilläkin saarilla toimitettiin vielä ihmisuhreja.
Oltuaan pari päivää Tawaissa ja käytyään vielä eräällä toisella
läheisellä saarella, lähti Cook taas matkansa oikeata tarkoitusperää
kohden. Ensin purjehti hän pohjoseen ja kääntyi sitten koilliseen,
saapuen siten Amerikan rannalle. Seuraten sitä purjehti hän yhä
pohjosempaan ja löysi 49 pohj. leveysasteen kohdalla soveliaan
satamapaikan eräässä lahdelmassa, jota alkuasukkaat nimittivät
_Nutkaksi_. Sillä aikaa kuin Resolutionia korjattiin rannalla, tekivät
matkalaisemme tuttavuutta alkuasukasten kanssa ja pianpa saatiinkin
toimeen molemmin puolinen vaihtokauppa. Amerikan intiaanit tarjoilivat
kaupaksi suurissa määrin metsäelävien nahkoja ja ottivat niistä
maksuksi milt'ei yksinomaan metallisia, etenkin messinkisiä esineitä.
Vaihtokaupassa osoittivat villit yleensä tunnollista rehellisyyttä,
mutta huomasivatpa Englantilaiset kuitenkin jonkun ajan kuluttua että
he olivat yhtä sukkelia varkaita kuin Tyynen meren asukkaatkin ja sen
ohessa paljon vaarallisempia, syystä kun heillä oli rauta-aseita.
Huhtikuun lopulla jätti Cook Nutkalahden jatkaen matkaansa yhä
pohjoseen päin aina Behringin salmelle asti. Sillä matkalla huomasi hän
että Pohjois-Amerikan luoteiskulma ulottui paljon enemmän länteen, kuin
siihen aikaan yleensä luultiin ja että kulkuväylä Atlantin valtamereen
kävi sen vuoksi aivan mahdottomaksi. Amerikan luoteisimmalta eli
Wales'in prinssin niemeltä purjehti Cook vastaiselle Aasian rannalle,
jossa Tshuktshilaiset asuivat, meni sitten Behringin salmen kautta
Pohjoiseen jäämereen ja tapasi jo elokuun lopulla noin 70 pohj.
leveysasteen kohdalla läpi-pääsemättömiä jäävuoria. Ne olivat yleensä
kirkkaita sekä läpinäkyviä ja niiden suuruudesta päätti Cook, ett'eivät
ne olleet yhden talven työtä. Koeteltuaan turhaan päästä niiden läpi,
täytyi hänen kääntää takasin Jäähuipuksi (Icy kap) nimittämänsä
niemekkeen kohdalta. Nyt päätti hän hakea etelämpänä sopivaa paikkaa
talvimajoja varten ja koettaa sitten seuraavan kesän aikana jälleen
onneansa jäämeren jäissä.
* * * * *
Cook aikoi talvehtia Sandwich'in saarilla ja saapuikin marraskuun
lopulla _Owajh'iin_ eli Hawai'iin, joka on mainituista saarista suurin,
ja jonka vuoren huiput olivat lumen peittämiä. Saaren asukkaat, jotka
tulivat Englantilaisia vastaan venheillään, ryhtyivät oitis
vaihtokauppaan heidän kanssaan. Kun sitten oli löydetty sovelias
satamapaikka _Karakakuan_ lahdessa, purjehtivat Englantilaiset sinne
tammikuun 17 p. (v. 1779), jolloin heidän laivojensa ympäri keräytyi
semmoinen kansan paljous, ett'eivät matkalaisemme moista olleet koskaan
ennen nähneet. Niiden joukossa, jotka kävivät Englantilaisia
tervehtimässä, oli monta mahtamaa päällikköä, jotka samoin kuin heidän
alamaisensakin osoittivat tulokkaille mitä suurinta kunnioitusta.
Cook'ia palvelivat maan asukkaat milt'ei epäjumalana. Hänen
hartioilleen ripustettiin punaista vaatetta, jommoista kunnioitusta
osoitettiin ainoastaan jumalien kuville. Kun hän astui maalle, kulki
pappi hänen edellään ja kaikki kansa laskeutui kasvoilleen. Laivojen
upseerit kuljeskelivat vapaasti saarella ja joka paikassa otettiin
heitä mitä ystävällisimmin vastaan; heitä kutsuttiin majoihin
lepäämään, juotettiin kokosmaidolla ja ilahutettiin lauluilla sekä
tanssilla. Kohtapa saapui saarelle kuningas Teriobu, joka
Englantilaisten tullessa sattui olemaan sotaretkellä. Hän osoitti
niinikään suurta kunnioitusta tulokkaille. Käydessään Cook'ia
tervehtimässä levitti kuningas hänen hartioilleen levättinsä sekä pani
hänen päähänsä oman höyhenkypärinsä ja viuhkan hänen käteensä. Sitten
antoi kuningas päälliköllemme vielä runsaita lahjojakin ja vaihtoi
päälle päätteeksi hänen kanssaan nimiäkin, jota pidettiin näiden
villien luona mitä suurimpana kohteliaisuuden osoituksena. Kun sitten
Englantilaiset helmikuun alussa aikoivat lähteä saarelta, kutsui
kuningas Cook'in ja Clerken asuntoonsa. Siellä oli nähtävänä tavattoman
suuria hedelmäkasoja, vaatepakkoja ja muun muassa kokonainen
sikalaumakin, jotka kaikki olivat kerätyt uskollisilta alamaisilta ja
joista nyt molemmille kapteeneille annettiin kaksikolmatta osaa. Moista
lahjaa eivät Englantilaiset olleet vielä missään saaneet.
Helmikuun 4 p:nä lähtivät matkalaisemme Karakakuan satamasta, mutta
kovan myrskyn takia täytyi heidän muutaman päivän kuluttua palata sinne
takasin. Mutta sillä välin oli alkuasukasten mieliala suuresti
muuttunut. Rannalla ei kaikunut mitään riemuhuutoja eikä näkynyt edes
uteliaita katselijajoukkojakaan. Kuluipa sitten pari päivää ja
Englantilaiset saivat kokea, ett'ei tuo hiljaisuus ollut satunnaista,
vaan että heitä vastaan oli todellakin olemassa tyytymättömyyttä. Kun
muutamat saarelaisten päälliköt kielsivät alamaisiaan Englantilaisille
vettä tuomasta, syntyi siitä kahakka; se saatiin tosin sovinnolla
loppumaan, mutta molemmin puolinen katkeruus sai siitä kuitenkin yhä
suurempaa yllykettä. Kun sitten yöllä helmikuun 14 p:ää vasten
Discovery-laivasta varastettiin venhe, päätti Cook ryhtyä tehokkaisin
toimiin pahantekijäin rankaisemiseksi. Hänen aikomuksensa oli saada
valtoihinsa itse kuninkaan, ja siinä tarkoituksessa lähti hän saarelle
aseellisten merisotamiesten kanssa. Jopa olikin Teriobu lähtemäisillään
Cook'in kehotuksesta Englantilaisten laivaan, kun samalla syöksyivät
väliin kuninkaan vaimot ja muutamat ylimykset, jotta hartaasti pyysivät
häntä jäämään saarelle. Englantilaisten varustukset olivat synnyttäneet
epäluuloa myöskin kansassa, joka nyt alkoi keräytyä suurissa joukoissa,
ja kun sitten saatiin kuulla että eräs ylimys oli joutunut
Englantilaisten surmattavaksi, lähettivät saarelaiset vaimonsa sekä
lapsensa pois ja hyökkäsivät ase kädessä rannalla olevien
Englantilaisten kimppuun. Joku villeistä uhkasi Cook'ia keihäällään ja
englantilainen päällikkö ampui häneen hauleilla. Mutta haulit
kimmahtivat villin paksusta sotapuvusta mitään vahinkoa tekemättä, ja
se seikka kiihoitti vaan muita saarelaisia ankarampaan vastarintaan.
Cook latasi silloin uudelleen ja ampui luodilla lähinnä olevan miehen
kuoliaaksi. Nyt alkoi yleinen taistelu. Neljä Englantilaista oli jo
saanut surmansa ja moni pahoin haavoittunut, kuu Cook sai puukoniskun
selkäänsä ja kaatui maahan. Sen nähdessään päästivät saarelaiset
riemuhuudon, riistivät kaatuneen päällikön ruumiin itselleen ja
antoivat sille vielä useampia puukoniskuja. Niin kuoli aikansa mainioin
merimies ja löytöretkeilijä täytettyään onnellisesti elämänsä suuren
tehtävän ihmiskunnan palveluksessa.
Päällikkönsä kaaduttua syöksivät maalla olevat Englantilaiset veteen ja
uivat lähestöllä oleviin venheisiin. Sitten koettivat Englantilaiset
saada Cook'in ruumista alkuasukkailta; mutta se oli jo mahdotonta;
vasta viikon kuluttua onnistui heille saada päälliköstään muutamia
jäännöksiä, jotka sitten juhlallisesti haudattiin meren syvyyteen.
Nyt otti kapteeni Clerke ylipäällikkyyden "Resolution" laivalla ja
jätti "Discoveryn" luutnantti Goren johdettavaksi. Cook'in suunnitelman
mukaan purjehti uusi päällikkö vielä kerran Kamtschatkaan ja sieltä
Behringin salmen kautta Jäämerelle. Hän pääsi aina 70 1/2
leveysasteelle saakka, mutta täytyi sieltä jäiden takia kääntyä
takasin. Tällä valvaloisella matkalla oli hänen heikko terveytensä
käynyt yhä huonommaksi ja seurauksena olikin että hän palatessaan kuoli
Kamtschatkan edustalla elokuun 22 v. 1779. Luutnantti Gore otti silloin
ylipäällikkyyden molemmilla laivoilla ja jatkoi niillä paluumatkaa
etelään. Ensin seurasi hän pitkin Kiinan rannikkoja ja kääntyi sitten
Intian vesille. Purjehdittuaan Hyvän Toivon niemen ohi, saapui hän
kotimaallensa lokakuussa v. 1780.
Tieto Cook'in kuolemasta levitti syvää surua Englannissa. Lontoon
tiedeseura laittoi hänen muistokseen metaljin, hallitus antoi hänen
leskelleen ynnä lapsille vuotuisen eläkerahan ja jonkun vuoden kuluttua
nostettiin suuren vainajan perilliset aatelissäätyyn. Mutta nämä
ulkonaiset kunnianosoitukset Cook'in muistolle ovat kuitenkin
vähäarvoisia sen kunnioituksen rinnalla, jota niinhyvin Englantilaiset
kuin muutkin kansat tunsivat tuota suurta löytöretkeilijää kohtaan. Ja
harvoinpa onkin joku tiede niin suuressa kiitollisuuden velassa
yksityiselle miehelle kuin maa- ja meritiede on Cook'ille. Tässä vielä
lyhyt silmäys hänen tärkeimpiin ansioihinsa. Ensimmäisellä matkallaan
oli hän löytänyt Seurasaaret sekä osoittanut että Uudessa Seelannissa
oli kaksi eri saarta ja sen lisäksi tutkinut siihen asti tuntematonta
Uuden Hollannin itäistä rannikkoa; toisella retkellään ratkasi hän
kysymyksen eteläisestä mantereesta, näyttäen ett'ei semmoista ole
olemassa ainakaan 40 ja 70 lev. asteen välillä, jonka ohessa hän löysi
Uuden Kaledonian y.m. saaria; kolmannella matkallaan löysi hän
Sandwich'in saaret, tutki Amerikan länsirantaa 43 ja 70 pohj. lev.
asteen välillä, määräsi Aasian ja Amerikan etäisyyden toisistaan, josta
seikasta siihen asti oltiin aivan epätiedossa, ja osoitti että
mahdollisesti löytyvä luoteisväylä Atlantin valtameren ja Tyynen meren
välillä on kaikkea käytännöllistä hyötyä vailla, kun sitä myöten ei
voida kulkea jäiden takia. Hänen muiden suurten ansioidensa joukkoon on
luettava sekin, että hän on opettanut voittamaan tuota kauheata
meritautia, keripukkia; sillä häneltäpä onnistui ensiksi tehdä pitkiä
matkoja sekä kuuman että kylmän ilmanalan merillä ilman että tauti
pääsi sanottavasti vahingoittamaan hänen laivaväkeänsä.
Saadaksemme jonkunlaisen käsityksen sen miehen luonnonlaadusta, joka
nämä suuret työt toimitti, kuulkaamme, mitä hänestä hänen aikalaisensa
ja matkatoverinsa kapteeni King lausuu:
"Cook oli ikäänkuin luotu niitä töitä varten, jotka tulivat hänen
osalleen", sanoo kapteeni Kinq. "Hänen ruumiinsa oli luja ja
karaistunut, niin että se voi kestää mitä suurinpia vaivoja. Hänen
sielunsa oli varustettu samalla voimalla ja kestävyydellä kuin hänen
ruumiinsakin. Hänen ymmärryksensä oli selvä ja terävä; hänen
päätösvoimansa sukkela ja varma. Tuumansa teki hän rohkeasti ja miehen
tavoin pani hän ne toimeenkin. Hänen rohkeuteensa oli liitetty tavaton
maltti vaaran hetkellä. Hänen olentonsa oli tasainen ja suora; hänen
mielenlaatunsa tosin hiukan kiivas, mutta hänen sydämensä oli kuitenkin
aina hyvänsuopa ja ystävällinen".
* * * * *
Ennenkuin jätämme kokonaan Jaakko Cook'in tutkintoretket, on meidän
vielä lausuttava muutama sana niiden seurauksista ja Tyynen meren
saarien myöhemmistä vaiheista.
Cook'in löydöt herättivät ympäri koko Euroopan yleistä ihastusta.
Kaikkialla kuunneltiin suurimmalla mieltymyksellä kertomuksia Tyynen
meren saarista sekä sen viattomassa luonnontilassa elävistä asukkaista,
ja kohtapa tulivat nuo aluset myöskin uusien tutkimuksien esineeksi.
Valaskalan pyytäjät tunkivat kauas etelään, käyden usein
korkeammillakin leveysasteilla kuin Cook'ille oli onnistunut tunkeutua.
Heidän jäljissään riensi sinne tiedemiehiä ja uusia saaria sekä maita
keksittiin kaukana etelässä; mutta ne kaikki olivat autioita, ikuisen
lumen ja jään peittämiä.
Tärkein seuraus Cook'in löydöistä oli kuitenkin se, että Eurooppalaiset
ryhtyivät Uuden Hollannin ja Tyynen meren saarien asuttamiseen. V. 1788
perusti Englannin hallitus Uuden Hollannin itärannalle Sidneyn
kaupungin ja siirtolan, jonne ensi alussa lähetettiin pahantekijöitä,
vaan jonne sitten myöskin muita uudisasukkaita siirtyi. Myöhemmin
perustettiin maahan muitakin siirtokuntia ja kun viimein v. 1851
Uusi-etelä-Walesi'ssa löydettiin kultamaata, rupesi sinne tulvaamaan
ihmisiä Euroopasta niinkuin kultamaahan ainakin. Maata ruvettiin
viljelemään eurooppalaiseen tapaan, uhkeita kaupunkeja perustettiin ja
seurauksena on ollutkin että alhaisessa luonnon tilassa olevat
alkuasukkaat (n.s. _Austraalineekerit_) ovat vähitellen saaneet väistyä
eurooppalaisen viljelyksen tieltä. Van Diemen'in maalta onkin jo
alkuperäinen väestö sukupuuttoon kuollut ja myöskin Uudessa Hollannissa
melkoisesti vähentynyt.
Austraalineekerien kohtalo näkyy tulevan osaksi myöskin Tyynen meren
läntisien saarien _papuas_-heimoon kuuluville asukkaille. Sitä vastoin
ovat Tyynen meren itäisille saarille kauan aikaa sitten muuttaneet
_Malaijilaiset_ osoittaneet paljon suurempaa taipumusta kristinoppiin
ja eurooppalaiseen sivistykseen. Lähetyssaarnaajat ovat kylväneet
hyvällä menestyksellä heidän sydämiinsä totuuden opin siemeniä poistaen
siten heidän tavoistaan sopimattomia, ihmisyyttä häväiseviä menoja, ja
seurauksena on ollutkin että näiden saaristojen asukkaat muuttuvat yhä
enemmän eurooppalaisten kaltaisiksi. Etenkin on Sandwich'in saarilla
päässyt korkeampi viljely juurtumaan; niiden asukkaat hoitavat
taidollisesti maatansa, rakentavat sieviä asumuksia sekä maanteitä ja
heidän pääkaupunkinsa Honolulu Oahun saarella (ainoa kaupunki Tyynen
meren saaristossa) on rakennettu eurooppalaiseen malliin, emmekä me
siellä kaipaa kahviloita ja kapakoita yhtä vähän kuin kirkkoja ja
koulujakaan.