Maaliskuun lopulla jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja saapui jo
seuraavan kuun keskipaikoilla Uuden Hollannin rannikolle, jonka
Englantilaiset luulivat olevan yhteydessä Tasmanin löytämän Van
Diemenin maan kanssa. Seuraten matalavuorista, harvametsäistä
rannikkoa, purjehti Cook pohjoista kohden etsien soveliasta
maallenousupaikkaa. Sieltä täältä nousevasta savusta huomasi hän että
maa oli asuttua ja kohtapa saatiin nähdä kirjaviksi maalattuja
asukkaitakin, jotka olivat varustetut keihäillä ja jonkunlaisilla
turkkilaisen miekan kaltaisilla puisilla heittoaseilla (bomerangeilla).
Erään lahden rannalla koettivat Englantilaiset päästä lähempään
yhteyteen näiden asukasten kanssa. Mutta niinpian kuin he olivat
lähestyneet maata, pötkivät villit pakosalle, paitsi kaksi miestä,
jotka jäivät paikoilleen asettuen rohkeasti Englantilaisia
vastustamaan. Uhkaavan näköisinä heiluttivat he aseitaan huutaen
kielellä, jota ei Tupiakaan ymmärtänyt. näitä rohkeita rannikkonsa
puolustajia oli mahdoton saada suostutetuiksi sovinnollisilla
keinoilla; heitä vastaan oli käyttäminen ampuma-aseita. Kun toinen
heistä oli saanut haavan jalkaansa, pakeni hän erääsen mökkiin, vaan
tuli kohta sieltä takasin kilvellä varustettuna ja ryhtyi uudelleen
taisteluun yhdessä toverinsa kanssa. Kohta näkivät villit kuitenkin
heikkoutensa ja pakenivat. Englantilaiset nousivat silloin maalle,
tutkivat tyhjiksi jätettyjä asumuksia ja koettivat kaikin tavoin päästä
yhteyteen asukasten kanssa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä villit
karttoivat huolellisesti uusia tulokkaita. Kahdeksan päivää viettivät
Englantilaiset kuitenkin seudussa, kutsuen sen _Botany-bayksi_ s.o.
Kasvilahdeksi, syystä kun kasvullisuus siellä oli mitä runsaimpia.
Cook purjehti yhä pohjoista kohden seuraten rantaa parin peninkulman
päästä. Matka oli erittäin yksitoikkoista, jopa kävi vaaralliseksikin
noiden monilukuisten karien ja koralliluotojen kautta, jotka ulottuivat
pitkin Uuden Hollannin koillisrantaa aina Uuteen Guineaan asti. Kuohuen
loiskuivat meren aallot noita purjehtijalle vaarallisia kareja vastaan,
jotka muodostavat välilleen ainoastaan soukkia kulkuväyliä. Joskus
nousivat Englantilaiset maalle, koettaen päästä alkuasukasten
yhteyteen, mutta yhä vaan huonolla menestyksellä. Cook nimitti kuivan,
jokia kaipaavan rannikon _Uusi-etelä-Wales'iksi_, arvellen ettei siellä
ollut mitään, joka voisi houkutella eurooppalaisia uudisasukkaita;
hätäisellä tarkastusmatkallaan ei hän huomannut että seutu oli
kivennäistuotteiden suhteen maailman arvokkaimpia.
Moni salakari oli onnellisesti vältetty kun "Endeavour" kesäkuun 10
p:nä äkkiä illan hämärässä törmäsi 16 eteläisellä leveysasteella
eräälle luodolle, pääsemättä siitä sen etemmäksi. Asema oli
vaarallinen, sillä koralliluodot ovat teräväkärkisiä ja pianpa
huomasivatkin merimiehet kauhukseen että osa köliä ja muutamia lautoja
laivan kupeesta oli irtautunut ja uiskenteli nyt rajusti loiskuvilla
meren aalloilla. Viipymättä ryhdyttiin toimiin laivan irti saamiseksi
ja siinä tarkoituksessa koetettiin sitä saada keveämmäksi heittämällä
mereen kaikki mikä suinkin ei ollut välttämättömästi tarpeellista.
Mutta ponnistukset olivat turhat, sillä karille joutuminen tapahtui
vuoksen aikana, jonka tähden merimiestemme oli odottaminen pakoveden
ohimenoa, koettaakseen sitten taas parastaan seuraavan vuoksen aikana.
Epätoivoisen yön jälkeen valkeneva päivä näytti vielä selvemmin tilan
vaarallisuutta. Koralliluoto oli murtanut laivan pohjaan reiän ja
sisään tulleen veden poistamiseksi täytyi käyttää kolme pumppua.
Rannikko oli monen peninkulman päässä ja lähestöllä ei näkynyt mitään
saartakaan, jonne olisi voitu pelastua yhä enemmän uhkaavasta vaarasta.
Toivottomuus oli yleinen, sillä vaikka laiva olisikin saatu irralleen,
täytyi sen lyhyen ajan kuluttua vajota, kun tuo pohjassa oleva
ammottava reikä olisi päästänyt veden vapaasti sisään virtaamaan.
Mutta vaikka vaara olikin suuri eivät Cook'in miehet kadottaneet
malttiaan ja kuuliaisuuttaan päällikköänsä kohtaan, niinkuin usein
semmoisissa tilaisuuksissa tapahtuu. Ja kun sitten puolenpäivän aikana
vuoksen tullessa taas ryhdyttiin pontevasti toimeen laivan
irtisaamiseksi, onnistuttiinkin siinä viimein ja ilokseen huomasivat
matkalaiset ett'ei reikä päästänyt enemmän vettä sisään kuin
korallisaarella ollessakaan. Kun sitten erään Monkhouse nimisen
upseerin kekseliäisyydellä aukko oli saatu jokseenkin tyydyttävällä
tavalla tukituksi, lähdettiin liikkeelle rannikkoa kohden, jotta siellä
voitaisiin ryhtyä laivan korjaustyöhön.
Kesäkuun 17 p:nä saavuttiin erään pienen joen varrelle, jossa
ryhdyttiin laivaa korjaamaan. Täällä pääsivät Englantilaiset viimeinkin
lähempään yhteyteen alkuasukasten kanssa. Ensi alussa osoittivat villit
jonkunlaista ystävyyttä Englantilaisia kohtaan, mutta riitannuttuaan
sitten Cook'in miesten kanssa muutaman kilpikonnan omistuksesta,
lähtivät he suutuksissaan tiehensä, sytyttäen matkalaistemme leirin
ympärillä olevan heinikon tuleen ja hävittäen siten paljon heidän
irtainta omaisuuttaan. Tässä seudussa, joka oli erittäin rikas
eläimistä, näkivät Englantilaiset ensikerran noita suuria
takajaloillaan hyppeleviä kenguru-eläimiä, joiden liha antaa maukasta
ravintoainetta.
Saatuaan laivansa korjatuksi jatkoi Cook matkaansa pitkin Uuden
Hollannin koillisrantaa monilukuisten luotojen ja salakarien läpi,
jotka vielä meidän aikoinamme, vaikka kartoitettuinakin, tekevät
merimiehille suurta haittaa. Elokuun 21 p:nä purjehti hän Uuden
Hollannin pohjoisimman kärjen Kap York'in ohi, nousi sitten maalle ja
omisti Englannin kuninkaalle Uusi-etelä-Wales'in.
Pikimiltään oli siten Cook tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa Uuden
Hollannin rannikoilla. Maan eteläpuoli ja sen sisäosat olivat tosin
vielä tuntemattomat, mutta siitä huolimatta on Cook antanut jokseenkin
tyydyttäviä tietoja tämän uuden maaosan [Kun myöhemminkään ei löydetty
tuota tuntematonta "eteläistä mannerta" eli Australiaa, on U. Hollantia
ruvettu sillä nimellä kutsumaan.] luonnonlaadusta ja asukkaista,
ainakin sen verran mikä koskee sitä osaa, jossa hän oli käynyt. Uusi
Hollanti oli joko tasaista tai matalakukkulaista maata, jossa sai
turhaan hakea korkeampia vuoria tai virtoja. [Myöhempinä aikoina on
löydetty kuitenkin Uudessa Hollannissa vuoriseutuja ja suurempia
jokiakin.] Maanlaatu oli melkein kaikkialla kuivaa hiedikkoa ja
viljelykselle sopimatonta. Eläinkunta oli köyhä; villeillä oli
ainoastaan puolikesyjä koiria ja kesyttöminä nähtiin siellä suuria
austraalialaisia reppurottia n.s. kengurueläimiä. Lintuja oli paljon ja
monet niistä erittäin kauniita väriltään n.k. papukaijat, kakadulinnut,
monenlaatuiset kyyhkyset y.m. Merieläimiä oli runsaasti ja paitsi
kaloja pyysivät alkuasukkaat vedestä kilpikonnia, vesilintuja y.m.
Asukkaita oli hyvin harvassa. Heidän ihon värinsä oli tumman ruskea,
vaan näytti usein savun ja lian vaikutuksesta mustalta. Vaatteita eivät
alkuasukkaat käyttäneet, vaan koristelivat sen sijaan ruumistaan
punasen ja valkean värisillä poikkijuovilla; mieluisimpana
koristusneuvona pitivät he kuitenkin pientä sieramien väliseinän läpi
pistettyä luupalasta.
Alkuasukkaat eivät rakentaneet mitään pysyviä asunnoita, sillä he
kuljeskelivat paimentolaisten tavoin paikasta toiseen. Botanylahdessa,
jossa majat olivat parhaiten rakennetut, olivat ne yhtähyvin niin
matalat, ett'ei mies voinut mitenkään ojentua niissä suoraksi. Ne
rakennettiin siten että taipuvien puunoksien molemmat päät pistettiin
maahan ja päällystettiin palmun lehdillä sekä puun kuorella. Myöskin
venheet olivat pienet ja huonotekoiset.
Samoin kuin elämäntavoissaan, olivat alkuasukkaat henkisessäkin
suhteessa hyvin alhaisella kannalla; mikään ei voinut kiinnittää heidän
huomiotaan eikä herättää heidän mielitekojaan. Tupiakin näkyi
surkuttelevan heidän alhaista kantaansa kutsuen heitä "köyhiksi
raukoiksi". Mutta vaikka Uuden Hollannin asukkaat seisoivatkin näin
alhaisella sivistyksen portaalla, eivät he kuitenkaan olleet kaikkia
avuja vailla. Täytyipä Englantilaisten ihmetellä sitä taitoa, jolla he
pyysivät merikaloja, heidän tarkkuuttaan keihään heitossa ja sitä
keveyttä, jolla he hankkivat itselleen tulta kahta puupalasta
vastakkain hieromalla.
* * * * *
Uuden Hollannin rannikolta purjehti Cook Torresin salmen kautta _Uuden
Guinean_ länsipuolelle ja nousi siellä maalle syyskuun 3 p:nä. Mutta
tuskin olivat Englantilaiset astuneet muutamia askelia rannalla, kun
metsiköstä töytäsi kolme villiä huutaen ja heiluttaen kädessään
jonkunlaisia putkia, joista leimahti tulta, aivan kuin niissä olisi
ollut ruutia, mutta mitään paukausta ei kuitenkaan kuulunut.
Englantilaisten täytyi puolustaa itseään päällekarkausta vastaan
ampuma-aseillaan. Seurauksena oli että villit karkoitettiin, mutta
myöskin Cook katsoi parhaaksi palata laivaansa. Siellä huomasi hän
kuinka alkuasukkaat keräytyivät sadottain rannalle heiluttaen putkiaan
ja vaatien Englantilaisia taisteluun kanssaan. Ulkomuodoltaan olivat he
Uuden Hollannin asukasten kaltaisia ja kävivät niinkuin nekin
vaatteettomina. Huolimatta miestensä pyynnöstä ei Cook tahtonut sen
tarkemmin tutkia Uuden Guinean rannikoita eikä tuota omituista
tuliputki-ilmiötä, vaan ohjasi matkansa itä-Intian saaristoon.
Bataviassa korjattiin taas rapistunutta laivaa ja Englantilaisten
täytyi sitä varten oleskella siellä jonkun aikaa. Mutta epäterveellinen
ilma vaikutti pian että moni heistä sairastui ja heitti henkensä;
kuolleiden joukossa olivat muiden muassa Monkhouse, Tupia ja pikku
Tajets (matkalla kuoli sitten myöskin tähtientutkija Green).
Bataviasta lähti Cook syyskuun lopulla ja purjehti Hyvän Toivon
niemelle, jossa hän sai tarpeellista apua sekä sairailleen että huonoon
kuntoon joutuneelle laivalleen. Kesäkuun 12 p:nä v. 1771 saapui hän
viimeinkin kotimaansa rannalle Dowerin kaupungin edustatte, oltuaan
poissa isänmaastaan lähes kolme vuotta. Monta vaaraa oli hän saanut
kokea matkallaan, mutta suurella nerollaan ja mielen lujuudellaan oli
hän osannut ne voittaa.