Onnellisesti oli Cook täyttänyt matkansa ensimmäisen tehtävän,
Venustähden tarkastuksen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan päätti hän
jatkaa tutkimusmatkaansa ja lähti sen vuoksi elokuun alkupuolella
Seurasaarilta eteläistä ilmansuuntaa kohden. Kuukauden ajan
purjehdittuaan saapui hän noin 40 eteläisen leveysasteen kohdalle,
mutta silloinpa nousi niin ankara myrsky että matkustajiemme täytyi
hieman peräytyä ja jatkaa sitten kulkuansa länttä kohden. Kuukauden
päivät saivat he sitten taas purjehtia aavalla aukealla valtamerellä.
Viimeinpä nähtiin veden pinnalla puun kappaleita, irtonaisia kasveja,
ja maalintuja alkoi lennellä laivan läheisyydessä. Lokakuun 5 p.
muuttui vesikin väriseksi ja seuraavana päivänä tervehtivät merimiehet
ilohuudoilla edessään olevaa rannikkoa.
Maa tuli yhä selvemmin näkyviin. Vuoriseudut olivat metsäisiä ja
laaksoissakin nähtiin joitakuita puita. Ilmaan nousevasta savusta
voitiin päättää, että seutu oli asuttua ja kun lähemmäs saavuttiin,
tuli näkyviin pieniä, sievännäköisiä majoja, venheitä, jopa ihmisiäkin.
Merimiehet luulivat jo saapuneensa tuolle tuntemattomalle eteläiselle
mantereelle, mutta toden teolla olivat he tulleet itärannikolle _Uutta
Seelantia_, jonka länsipuolella oli Tasman käynyt jo v. 1642.
Cook laski laivansa ankkuriin erään joen suulle ja lähti oitis
muutamien seuralaistensa kanssa rantaa kohden. Kun alkuasukkaat
huomasivat sen, lähtivät he ensi alussa pakosalle, mutta tuskin oli
Cook astunut Banks'in ja Solander'in kanssa maalle, kun metsästä töytäsi
äkkiä neljä pitkillä keihäillä varustettua miestä aikoen anastaa
rannalla olevaa Englantilaisten venhettä. Muutamat pyssynlaukaukset
kaatoivat kuitenkin yhden ryntääjän, jolloin muut lähtivät pakosalle.
Mutta myöskin Cook näki parhaaksi sillä kertaa lähteä takasin
laivaansa.
Seuraavana päivänä huomasi Cook rannalla koko joukon alkuasukkaita ja
kun hän halusi hartaasti päästä heidän puheilleen, miehitti hän kolme
venhettä, otti Banks'in, Solander'in sekä Tupian mukaansa ja läksi
soutamaan taas rannikkoa kohden. Huolimatta keihäillä ja jonkunlaisilla
kivikirveillä (asukasten kielellä: _patu-patu_) varustettujen villien
uhkaavista liikkeistä nousivat Englantilaiset maalle ruveten
keskusteluun joen toisella puolen olevien maan-asukasten kanssa. Tupia,
jonka kieltä Uusiseelantilaiset Englantilaisten suureksi mielihyväksi
ymmärsivät, selitti että vieraat tulevat ystävinä, etteivät he halua
muuta kuin vettä sekä ruokavaroja ja että he tahtovat maksaa kaikki
rehellisesti. Siinä sitten keskusteltiin jonkun aikaa ja viimein
suostuivat alkuasukkaat tulemaan joen yli. Heille tarjottiin nyt
lasikoristeita ja rautaa, mutta niistäpä eivät villit pitäneet paljon
lukua; Englantilaisten aseet miellyttivät heitä enemmän ja tempasipa
yksi heistä tähtientutkijalta Green'iltä metsästyspuukon. Kun toisetkin
rupesivat sitten osoittamaan yhä suurempaa julkeutta, täytyi
Englantilaisten turvata ampuma-aseisinsa. Mutta siitä oli seurauksena
että villit heittäysivät taas jokeen ja pakenivat sitä tietänsä
Englantilaisten näkyvistä.
Näin raukenivat turhaan kaikki Cook'in yritykset ystävyyden toimeen
saamiseksi alkuasukasten kanssa. Mutta kun hän tarvitsi
välttämättömästi juomavettä ja kun vesi joen suullakin oli suolaista,
tahtoi hän hakea jonkun toisen maallenousupaikan. Näissä tuumissa
ollessaan huomasi hän kerran kaksi venhettä lähenevän rannikkoa. Nyt
päätti Cook käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa vangiksi venheiden
miehistön, saadakseen sitten heidät hyvällä kohtelulla puolellensa.
Mutta huolimatta Tupian ystävällisistä kehoituksista, ponnistelivat
alkuasukkaat viimeiset voimansa päästäkseen pakosalle ja kun toinen
venheistä siitä huolimatta oli joutumaisillaan Englantilaisten käsiin,
tarttui sen miehistö aseihinsa. Kahakassa, joka silloin syntyi, kaatui
neljä alkuasukasta Englantilaisten luodeista; muut kolme otettiin
vangiksi vedestä, jonne he olivat hypänneet tappiolle jouduttuaan.
Sopiipa arvata että vangiksi joutuneiden pelko oli sanomaton, sillä he
luulivat joutuvansa varman kuoleman omiksi. Mutta kun he sitten
huomasivat että nuo oudot voittajat osoittivat heille mitä suurinta
ystävyyttä, muuttui heidän kauhunsa pelkäksi riemuksi. Cook'in
ihmisystävälliseen mieleen koski kuitenkin heidän viattomain toveriensa
surma kipeästi, sillä hän ymmärsi aivan hyvin, ett'eivät villit
ansainneet suinkaan kuolemaa siitä syystä kun he eivät ottaneet
uskoakseen muukalaisten lupauksia. Kun vangiksi joutuneet olivat olleet
jonkun aikaa Englantilaisten laivassa ja saaneet siellä lahjaksi
vaatteita sekä korukaluja, pääsivät he taas maalle, taivuttaakseen
siellä muitakin ystävällisemmiksi Englantilaisia kohtaan.
Mutta rauhan ja sovinnon hieromiset eivät sittenkään onnistuneet
Cook'ille tässä paikassa, jonka hän sen vuoksi päätti jättää, nimittäen
sen _Poverty bay'ksi_ s.o. Köyhyyden lahdeksi, syystä kun sieltä oli
mahdoton saada edes juomavettäkään. Hän purjehti ensin pitkin saaren
rannikkoa etelää kohden, mutta kääntyi sitten alkuasukasten
nurjamielisyyden ja huonon ilman takia taas pohjoseen. Seuraten entisiä
jälkiään saapui hän viimein Tolagan lahteen, jonka rannalla löydettiin
hyvää juomavettä ja ystävällisempiä asukkaita. Varustettuaan itsensä
ruoka- ja juomatarpeilla sekä polttopuilla jatkoi Cook matkaansa
pohjoseen päin, nousten tuon tuostakin maalle, tutkiakseen sen luontoa
ja asukkaita.
Kun Englantilaiset olivat lähteneet ulapalle eräästä Uuden Seelannin
koillisrannalla olevasta lahdelmasta, jonka rannalta Cook oli
tarkastanut Merkurius-tähden kulkua, nähtiin useiden venheiden
lähestyvän heidän laivaansa. Kaksi venhettä tuli muita lähemmä ja
niissä oleva aseistettu miehistö lauleli sotalauluja. Huomattuaan
ett'eivät Englantilaiset pitäneet heistä paljon lukua, alkoivat
laulajat viskellä kiviä laivaa vastaan. Silloin moitti heitä Tupia
moisesta käytöksestä, sanoen että muukalaisilla on semmoisia aseita,
joilla he heittävät salamoita vihollisiensa yli. Vastaukseksi vaativat
villit kerskaillen Englantilaisia tappeluun, uhaten panna hengiltä joka
miehen. "Me emme tahdo tapella", vastasi Tupia, "emmekä huoli teidän
uhkauksistanne, sillä meillä ei ole syytä hakea riitaa teidän kanssanne
ja eihän meri kuulu teille yhtä vähän kuin meidän laivallekaan". Siihen
päättyikin jupakka sillä kertaa, mutta Englantilaiset kummastelivat
suuresti kuullessaan noin järkevää puhetta tahitilaisen tulkkinsa
suusta, etenkin kun kukaan ei ollut pyytänyt häntä puhumaan sillä
kertaa.
Tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin Englantilaiset joutuivat
kinastukseen, jopa kahakoihinkin alkuasukasten kanssa.
Mutta niistä ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempia seurauksia, sillä
muutamat laukaukset Englantilaisten ampuma-aseista saivat villit
melkein aina vihollisuudestaan lakkaamaan.
Vuoden 1770 alussa purjehti Cook Uuden Seelannin pohjoisimman niemen
ohitse ja jatkoi sitten matkaansa etelää kohden. Purjehdittuaan komean,
lumenpeittämän Mount Egmont vuoren ohi, huomasi hän että rannikko
kääntyi kaarenmuotoisesti kaakkoon. Kun Englantilaisilla oli tarvis
hankkia ruokavaroja ja vettä, jopa korjata laivaansakin, nousivat he
maalle eräässä lahdelmassa kymmenkunnan peninkulmaa etelään siitä
paikasta, jossa ennen kolme Tasman'in miestä oli joutunut villien
surmattaviksi. Nyt osoittivat asukkaat kuitenkin sovinnollista mieltä
Englantilaisille. Cook kysyi heiltä, oliko paikkakunnalla koskaan nähty
semmoista laivaa kuin "Endeavour" oli ja teki asukasten kieltävästä
vastauksesta sen päätöksen, että muisto Tasmanin käynnistä oli saarelta
jo kokonaan haihtunut. Että asukkaat täällä olivat ihmissyöjiä, se
havaittiin pian. Eräänä päivänä ilmestyi Englantilaisten laivaan
miehiä, joilla oli mukana seitsemän ihmispäätä. Niissä oli nahka ja
liha vielä jäljellä, vaan aivot, joita erittäin pidettiin herkkuna,
olivat kaivetut pois. Liha oli pehmeää ja jonkunlaisten
säilytysneuvojen kautta estetty pilautumasta. Banks pyysi ostaa noita
päitä, vaan eipä niiden omistaja, eräs vanha mies, suostunutkaan
myymään muuta kuin yhden ainoan, arvattavasti siitä syystä että
Uusiseelantilaiset pitivät ihmisen päitä voiton ja urhoollisuuden
merkkeinä.
Täällä sai Cook nähdä tarkemmin noita linnoituksen tapaisia laitoksia,
joita hän oli huomannut muuallakin Uuden Seelannin rannikoilla ja
joiden nimi alkuasukasten kielellä oli _ipa_. Ipa oli oikeastaan
linnoitettu kylä, rakennettu jyrkälle vuorelle ja tavallisesti kolmelta
haaralta veden ympäröimä. Luonnollisten varustusten ohessa olivat ne
suojeltuina myöskin vallihaudoilla ja rintavarustuksilla. Korkealta
asemaltaan voivat niiden puolustajat heitellä keihäitä ja kiviä alas
ryntääjiä vastaan. Mitä sotaneuvoihin tulee, huomauttaa Cook että
Uusiseelantilaiset käyttivät hyökkäysaseinaan ainoastaan
heittokeihäitä, tuntematta edes joustakaan, joka muuten tavataan
melkein kaikilla villeillä ympäri maailman.
Helmikuun alussa purjehti Cook Uuden Seelannin molempain saarien
välisen (Cook'in nimen mukaan kutsutun) salmen läpi, näyttäen siten
väestölleen ett'ei tuo uusi maa ollutkaan mikään mantere, niinkuin he
luulivat, vaan saari, jota alkuasukkaat nimittivät _Saheinomauviksi_.
Oli vielä jäljellä tutkia saaren eteläpuolella oleva maa, jota
sanottiin _Tevai Punamuksi_.
Eteläinen saari näytti kaikkialla vuoriselta ja hedelmättömältä.
Siitäpä syystä oli maakin harvaan asuttua ja Cook arveli siihen syyksi
senkin, että elatusaineiden puute pakoitti villejä julmiin
hävityssotiin keskenään. Pysyen kauempana rannalta purjehtivat
Englantilaiset eteläisenkin saaren ympäri ja saapuivat taas
onnellisesti Cook'in salmeen ilman että mitään merkillisempää sillä
retkellä tapahtui.
Näin oli siis saatu selville että Uusi Seelanti oli saari eikä kuulunut
mihinkään "tuntemattomaan eteläiseen mantereesen" niinkuin ennen oli
arveltu. Cook olisi nyt mielellään ryhtynyt tutkimaan, oliko tuollaista
eteläistä mannerta olemassakaan, vaan talven tulo ja hänen laivansa
huono kunto ei myöntänyt sellaista tutkimusmatkaa. Ei auttanut siis
muuta kuin lähteä palausretkelle Eurooppaan, ja sen päätti Cook tehdä
ohjaamalla laivansa yhä enemmän länttä kohden, niin että hän matkalla
voisi käydä Uuden Hollannin itärannalla, jota myöten sitten sopisi
purjehtia pohjoista kohden.
* * * * *
Myöskin Uuden Seelannin maasta ja kansasta on Cook antanut tärkeitä
tietoja, joista tässä mainittakoon pääasiallisimmat.
Niinkuin jo mainittiin, oli eteläinen saari enimmäkseen jylhää
vuorimaata, vaan pohjoinen sitä vastoin luonnoltaan kauniimpaa; sillä
siellä nähtiin mäkien ja vuorien ohella tasankoja ja laaksoja, joissa
kasvoi metsää ja lirisi pieniä, kirkasvetisiä puroja. Eläinkunta oli
köyhää, sillä tuskinpa siellä tavattiin muuta kuin rottia ja koiria.
Sitä rikkaampi oli sen sijaan kasvikunta. Etenkin veti Englantilaisten
huomiota puoleensa eräs hamppulaji (Phormium tenax), jonka lehdistä
asukkaat valmistivat vaatetta ja vahvaa nuoraa. Siitä tekivät he
niinikään kalaverkkonsa siten vaan että kasvin lehdet leikattiin
kapeiksi säikeiksi ja solmittiin sitten silmukoille. Samasta kasvista
saatiin myöskin, vaikka toisella tavoin valmistettuna, hienoa
lumivalkeaa kangasta.
Uusiseelantilaiset olivat voimakasta ja rotevaa kansaa, joka ei pitänyt
aivan paljon lukua ulkonaisen elämän hienoudesta, mutta ei ollut
myöskään ihan väliäpitämätönkään siinä suhteessa. Tatueeraamistapa oli
yleinen ja ihmeekseen huomasivat Englantilaiset, että miehet osoittivat
tämän kaunistuskeinon käyttämisessä enemmän turhamielisyyttä kuin
naiset. Tukkansa voitelivat he linnun- tai kalanrasvalla, joka
kuitenkin aikaa myöten levitti ympärilleen jokseenkin vastenmielistä
hajua. Muista koristusneuvoista mainittakoon korvakoristeet, joina
käytettiin mitä erilaisimpia esineitä, niinkuin kalanluita, puupalasia,
höyheniä, kangaspalasia y.m. Verhona käytettiin kaksi vaatepalaa,
joista toinen ulottui hartioilta polviin saakka ja toinen oli kiedottu
keskiruumiin ympäri. Naisten pukine oli muuten samanlainen kuin
miestenkin.
Uusiseelantilaiset elättivät itseään kalastuksella ja maanviljelyllä;
pellot olivat tarkkaan eroitetut toisistaan aituuksilla. Asumuksien
rakentamiseen ei uhrattu tavallisesti paljon vaivaa. Maahan pystytetyt
heinäkasveilla täytetyt patsaat olivat seininä ja katto muodostettiin
yhtä yksinkertaisesti. Venheet ja alukset rakennettiin sen sijaan sitä
keinollisemmin. Ne olivat pitkiä ja kapeita; suurempiin mahtui aina 100
mieheen asti ja väliin yhdistettiin kaksi alusta yhdeksi. Koristukseksi
leikattiin niihin kaikenlaisia piirroksia ja keulapuolella nähtiin
niissä tavattoman pitkällä kielellä varustettuja ihmisen pään kuvia,
jotka muuteukin olivat niin rumia kuin vaan mahdollista.
Uusiseelantilaiset kuuluivat samaan kansanheimoon kuin Seurasaarienkin
asukkaat ja puhuivat melkein samaa kieltäkin. Vanha tarina kertoo että
_Maorit_ vaelsivat (noin 1300 paikoilla jälk. Kr.) Sandwich-saarilta
Uuteen Seelantiin, tunkien tieltään sen alkuperäiset asukkaat. Myöhempi
tutkimus on levittänyt yhä enemmän valoa kansanvaelluksiin Tyynen meren
saarissa, mutta Cook'in ansioksi on kuitenkin luettava että hän ensiksi
on koonnut sitä seikkaa koskevia satuja. Luonteeltaan olivat Uuden
Seelannin asukkaat raaemmat kuin Tahitilaiset, mutta sen sijaan myöskin
uljaammat ja tavoiltaan puhtaammat. Kunkin heimon jäsenet asuivat
vahvasti varustetuissa kylissään ja olivat keskenään mitä paraimmassa
sovussa, vaan osoittivat sitä suurempaa julmuutta vihollisiansa
kohtaan. Vangiksi joutuneille ei suotu mitään armoa, vaan tapettiin
säälimättä ja syötiin sitten voiton kunniaksi vietetyissä juhlissa. Kun
Uusiseelantilaiset pitivät vihollisinaan kaikkia muukalaisia, voimme
helposti ymmärtää, minkä tähden he katselivat karsain silmin
Englantilaisiakin.