AARRE METSÄSSÄ.

Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa

aallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan

astumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua

alas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti.

Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään,

nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein

huomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.

Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisi

olla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja

antoi käsivartensa valahtaa polville.

Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata.

Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.

"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.

Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat

sierottuneet ja kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes

saattoi katsella toverinsa olan yli.

Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille

taittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen

mies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä

saattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena

lahden ääriviivat.

"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsi

peukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki --

kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! -- ja tämä tähti on itse paikka."

"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suora

viiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee

juuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka

meloessamme lantaisiin."

"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienet

merkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi

sellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat

pyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"

"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.

"Tietysti niin! _Hän_ oli kiinalainen", myönsi Evans.

"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.

Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin

ajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.

"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.

Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa,

siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat

raukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.

Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen

hyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä

aurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä

aarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan

anastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen

matka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia

sanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaa

itseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat

puhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan

joessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei

sietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt

kuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi

lipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän

alkoi torkkua.

Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos

punoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker

olivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut

kuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot -- joita

toisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi -- ja

kuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri

maakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa

suunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi

kuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna

Filippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes

noudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin

harventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein

veneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain

vuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta

kätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä

haudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla.

Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle -- se oli hänen

salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös

kaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu

kahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin

uni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko

kädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen.

Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin

säikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat,

kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt,

mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten

sarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi

sopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja

Tshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä

loitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon -- miten iso tuo

keltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän

yhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat

tohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi

Tshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää

häntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui

hänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?

Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa

tuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane se

merkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme

tiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me

tulemme paikalle."

He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian,

mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!"

Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa

kiertelevään hopeaiseen juovaan.

Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Anna _minulle_ mela",

hän sanoi.

Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker

otti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä

hän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti

juoda.

"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisesti

nojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.

Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat

astumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.

"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja

päästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.

"Meidän olisi parempi meloa ympäri", vastasi Hooker.

He työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelle

ja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä he

kävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle ja

astelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman ja

pensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaitten

käyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipiena

kiillotetulla kivellä silattu. "Se on nyt suoraan tätä suuntaa", hän

selitti; "meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle,

Sitte on haeskeltava."

He raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puitten

tiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsin

pian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringon

helteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivat

lopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivät

lehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niiden

rungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun.

Siimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniä

ja punaisen ruskeata hilsettä.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestä

päästyä."

"Toivottavasti olemme oikealla ladulla", sanoi Hooker.

Lopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missä

kuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsi

heleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat veden

lorinaa.

"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä", arveli Hooker.

Kasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielä

nimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomia

vihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasia

ja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisilla

rungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesi

aarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisia

lumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassa

vesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.

"No!" tiedusti Evans.

"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta", arveli Hooker. "Sitä saattoi

arvatakin."

Hän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveen

hämyyn. "Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niin

tavannemme jotakin."

"Sanoit --" alotti Evans.

"_Hän_ sanoi että siinä on kivikasa", oikaisi Hooker.

Miehet silmäilivät toisiaan tuokion.

"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin", ehdotti Evans.

He etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evans

seisahtui. "Mikä lempo tuo on?" hän huudahti.

Hooker seurasi hänen sormensa suuntaa. "Jotakin sinistä", hän virkkoi.

Se oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sitte

hän alkoi erottaa, mikä se oli.

Hän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteen

kuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansa

työaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennon

toivottomuus oli silmäänpistävä.

Miehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminä

tuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimällä

avoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänä

hajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.

"Joku on käynyt täällä ennen", ähkäisi Hooker käheästi.

Sitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.

Hooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti.

Niska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet.

"Hui!" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisi

hämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassa

perässä.

"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä." Sitte hän kääntyi taas

katsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.

Evans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukan

jo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia.

Hän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja veti

nopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänen

kättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nosti

nurmelle kangen.

"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista", hän riemuitsi.

Hooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.

"Hän varastautui edelle ystävistään", hän vihdoin sanoi. "Mies saapui

tänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut...

Ihmettelen miten hän löysi paikan."

Evans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollut

kiinalainen? "Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle ja

joksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?"

Hän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle pari

kolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneen

ihonsa.

"Tuossa on meille täysi kantamus", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisen

ärtymyksen puuskassa: "Mitä tuijotat?"

Hooker kääntyi häneen. "En voi sietää... häntä." Hän nyökäytti

ruumiiseen päin. "Se niin muistuttaa --"

"Lorua!" tuumi Evans. "Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä."

Hooker katsoi häntä kasvoihin. "Aijon kuitenkin haudata _tuon_, ennen

kuin käyn käsiksi tähän tavaraan."

"Älä joutavoitse, Hooker", kehotteli Evans. "Anna tuon lahonneen raadon

odotella."

Hooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteli

ruskeata maaperää. "Se säikyttelee minua jollakin tavoin", hän

tunnusti.

"Kysymyksenä on", jatkoi Evans, "mitä tehdä näillä kangilla.

Hautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikki

kanootilla?"

Hooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiä

runkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hän

värähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Hän

tähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.

"Mikä sinua vaivaa, Hooker!" tuskitteli Evans. "Oletko järjiltäsi?"

"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä", lausui Hooker.

Hän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivat

kantamuksen koholle. "Mitä tietä?" kysyi Evans. "Kanootille?"

"On omituista", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutaman

askeleen, "että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta."

"Hitto!" hän noitui. "Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä."

He laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniä

hikipisaroita kihoili hänen otsalleen. "Täällä metsässä on jollakin

tavoin ummehtunutta."

Sitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: "Mitä hyödyttää

odotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnyt

kun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme."

Hooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa ja

kulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaasti

huohottaa.

"Etkö voi puhua?" hän tiuskaisi.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hooker.

Evans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hän

seisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.

"Älä tule lähelle", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sitten

lujemmasti: "Olen tuotapikaa parempivointinen."

Pian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitä

myöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänen

kätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hooker

lähestyi häntä.

"Älä koske minuun! Älä koske minuun!" Evans hoki tukahtuneella äänellä.

"Nosta kulta takaisin takille."

"Enkö voi millään auttaa sinua?" kysyi Hooker.

"Nosta kulta takaisin takille."

Hooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan.

Hän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.

Evans korahti ja vieri ympäri.

Hookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevin

silmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenä

maassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katseli

puitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missä

sinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissä

harmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikku

viivoja, ja paikalla hän tajusi.

"Jumala armahda!" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne,

joita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsi

nyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hän

ymmärsi nyt tuon irvistyksen.

"Evans!" hän karjaisi.

Mutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaa

värveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.

Sitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkua

peukalossaan -- imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituista

mojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevan

vaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.

Yht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsien

varassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttä

mutta vielä vavahtelevaa ruumista.

Tshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisi

kurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänen

yläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattoman

kukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.

Voimakoneitten Herra.

Camberwellissa sähkörautatien voimansiirtäjinä olevien surisevien ja

sälisevien voimakoneitten päähoitaja oli Yorkshiresta ja nimeltään

James Holroyd. Hän oli käytännöllinen sähkötaituri, mutta hetas

whiskylle, vanttera punatukkainen törkiö, jolla oli säännöttömät

hampaat. Hän epäili jumaluuden olemassaoloa, mutta uskoi Carnot'n

kehityskierroksen, oli lukenut Shakespearea ja havainnut hänet heikoksi

kemiassa. Hänen apulaisensa oli salaperäisestä Idästä kotoisin ja

nimeltään Azuma-zi. Mutta Holroydin puheessa oli hänen nimenään

Hyh-höh. Holroyd piti neekeriapulaisesta syystä että sellainen sieti

potkuja -- Holroydin tapoja -- eikä kurkkaillut koneistoon yrittääkseen

oppia sitä tuntemaan. Eräitä omituisia sivistyksemme korkeimman

kehityksen keskeen äkkiä joutuneen neekerimielen mahdollisuuksia

Holroyd ei koskaan täysin tajunnut, vaikkakin juuri lopulla sai niistä

hieman vihiä.

Azuma-zin määritteleminen oli kansatieteen ulkopuolella. Hän oli

kenties enemmän neekeri kuin mitään muuta, vaikka tukka oli pikemmin

kihara kuin villainen ja nenävarsi selvästi näkyvä, Ihokin oli enemmän

ruskea kuin musta, ja silmänvalkuaiset keltaiset. Leveät poskiluut ja

kapea leuka loivat kasvoille käärmemäisen V-muodon. Pääkin oli takaa

leveä ja otsalta kaita, ikäänkuin olisivat aivot vääntyneet toisin päin

kuin europalaisen. Hän oli kitulias kasvultaan ja vielä kituliaampi

kielitaidoltaan. Keskustelussa hän päästeli monenmoisia merkitykseltään

tuiki tuntemattomia kummallisia ääniä, ja harvakseltaan lausumansa

sanat hän muokkasi luonnottoman mutkaisiksi. Holroyd yritteli valaista

hänen uskonnollisia käsityksiään ja -- varsinkin whiskyä naukkailtuaan

-- luennoitsi hänelle taikauskoa ja lähetyssaarnaajia vastaan. Mutta

Azuma-zi vältteli jumalistansa puhumista, vaikka sai potkujakin siitä,

Azuma-zi oli tullut Lontooseen Malakasta ja sen takaa saapuneen _Lord

Clive_ laivan kivihiilikomerossa, verhottuna valkeaan mutta

riittämättömään pukuun. Hän oli nuorellakin ijällään kuullut Lontoon

suuruudesta ja rikkauksista, missä kaikki naiset ovat valkeita ja

kauniita, ja kerjäläisetkin kadulla valkeita, ja hän oli joukko

äsken ansaittuja kultakolikolta taskussaan saapunut pitämään

hartausharjotuksia sivistyksen alttarilla. Tulopäivä oli kolea; taivas

oli sumea ja tuulen tuiskauttelemaa vihmaa tihkui lokaisille kaduille,

mutta hän heittäysi rohkeasti Shadwellin nähtävyyksiä ihailemaan, ja

ajautui ennen pitkää terveydeltään ränstyneenä, vaatetukseltaan

sivistyneenä, pennittömänä ja muissa kuin välttämättömimpiä tarpeita

koskevissa asioissa mykkänä eläimenä ahertamaan James Holroydille ja

hänen pöyhkyriyttään kärsimään Camberwellin voimakonevajassa. Ja

pöyhkeä kohtelu oli James Holroydille lempityötä.

Oamberwellissa oli kolme voimakonetta käyttökoneineen. Kaksi alusta

asti ollutta ovat pieniä; isompi oli uusi. Pienemmät koneet pitivät

kohtalaista ääntä; niiden remmit surisivat pyöriensä yli, aina silloin

tällöin sähköiset sädekimput rätisivät ja sihisivät ja ilma herkeämättä

hyrisi huu-uu-uu niiden napojen välillä. Toinen hölskyi perustuksiltaan

ja piti vajan täräjämässä. Mutta iso voimakone hukutti tykkänään kaikki

nämä äänet rautaisen ytimensä ehtymättömällä järinällä, joka sai

muitakin rautaosia jymisemään. Tuota katsomassa kävijän päätä pyörrytti

käyttökoneitten tyk-tyk-tyk, isojen pyörien vilinä, vinhasti kieppuvat

pallolämsät, höyryn ajoittaiset pihahdukset, ja kaiken yli jyrisevä

ison voimakoneen kumea, herkeämätön, hyökyilevä pauhu. Viimeksi

mainittu ominaisuus oli konerakennustaidon kannalta vika, mutta

Azuma-zi laski sen luonnostaan kuuluvaksi tuolle valtaisen ylväälle

ihmeoliolle.

Pitäisimme tuon vajan äänet aina lukijan korvissa hänen lukiessaan, jos

se olisi mahdollista; kertoisimme koko tarinamme sellaisella

säestyksellä. Se oli loppumatonta paukkinan virtaa, josta korva erotti

ensin yhden säikeen ja sitte toisen; siinä oli höyry-käyttö koneitten

aikavälistä kuorsumista, puuskuntaa ja pihinää, niiden mäntien imentää

ja hytkähtelyä, isojen vauhtipyöräin puolaimien jälseää huisketta ilmaa

vasten, nahkaremmien väljempinä ja kireämpinä soljuessaan vaihtelevaa

siukumista ja voimakoneitten kiukkuista hyrinää; ja kaiken yläpuolella,

toisinaan kuulumattomana, kun korva siihen väsyi, ja sitte taas hiipien

takaisin tajuntaan oli tämä ison koneen pasuunan pauhu. Lattia jalkain

alla ei koskaan tuntunut vakaiselta ja liikkumattomalta, vaan tärisi ja

nauskui. Se oli huumaava, hyllyilevä paikka, ja hytkäytteli kenen

tahansa ajatukset oudosti vinkkuroimaan. Ja kolmeen kuukauteen,

koneenkäyttäjien ison lakon kestäessä, Holroyd, joka oli rikkuri, ja

Azuma-zi, joka oli pelkkä neekeri, eivät kertaakaan olleet ulkona

tuosta sekamelskaisesta kurimuksesta, vaan nukkuivat ja söivät pienessä

puukojussa vajan ja veräjän välissä.

Holroyd piti pian Azuma-zin tultua jumaluusopillisen luennon ison

koneensa tekstistä. Hänen täytyi huutaa saadakseen sanansa jymyssä

kuuluviin. "Katsos tuota", kehui Holroyd; "mikä pakanallinen

epäjumalasi vetää sille vertoja?" Ja Azuma-zi töllisteli. Hetkeksi

Holroydin puhe häipyi, ja sitte Azuma-zi kuuli: "Tappaisi sata miestä,

Siinä sitä on herraa!"

Holroyd oli ylpeä isosta voimakoneestaan, ja laajasti selitteli sen

kokoa ja voimaa Azuma-zille kunnes ties mitä merkillisiä aatoksia se ja

herkeämätön vilinä ja tohina sai risteilemään kiharaisessa mustassa

kallossa. Hän valaisi mitä havainnollisimmin millä kaikilla

kymmenkunnalla tavalla mies voisi siitä saada surmansa, ja kerran hän

antoi Azuma-zille sähkötäräyksen näytteeksi sen laadusta. Siitä asti

Azuma-zi työnsä hengähdyslomina -- se oli raskasta työtä, käsittäen ei

ainoastaan hänen omansa, vaan enimmän osan Holroydinkin toimista --

istui katselemassa isoa konetta. Silloin tällöin sähkökimput rätisivät

ja kipinöitsivät sinisiä leimahduksia, joita Holroyd sadatteli, mutta

muutoin kaikki kävi tasaisesti ja tahdikkaasti kuin hengitys. Remmi

kieppui vonkuen voimansiirtoakselin ympäri, ja takaa aina kuului männän

ystävällinen jytkytys. Niin se eleskeli kaiken päivää tässä isossa

ilmavassa majassa, hän ja Holroyd palvelijoinansa; ei vangittuna ja

orjuutettuna kuin muut hänen tuntemansa koneet olivat olleet, vaan

valtaistuimelle korotettuna mahtina. Noita kahta pienempää voimakonetta

Azuma-zi vastakohdan voimasta halveksi; isomman hän itsekseen risti

Voimakoneitten Herraksi. Nuo olivat ärtyneitä ja säännöttömiä, mutta

iso voimakone oli vakaa. Miten suuri se olikaan! Miten levollinen ja

keveä käynniltään! Suurempi ja tyynempi vielä kuin Rangoonissa

näkemänsä Buddat, eikä kuitenkaan liikkumaton, vaan elävä! Isot mustat

telat kieppuivat, kieppuivat, kieppuivat, kehät vilisivät sädekimppujen

alla ja lieriön kumea jymy ohjasi kaikkea. Se vaikutti Azuma-ziin

omituisesti.

Azuma-zille ei työ ollut mieluista. Hän istuskeli katselemassa

Voimakoneitten Herraa Holroydin poiketessa houkuttelemaan ratapihan

veräjänvartijaa whiskyä noutamaan, vaikka hänen oikea paikkansa ei

ollut voimakonesuojuksessa vaan käyttökoneitten takana, ja vaikka

Holroyd sivalteli häntä tukevan vaskilangan pätkällä milloin tapasi

hänet kurkkailemassa. Hänellä oli tapana hiipiä seisoskelemaan

jättiläisen lähelle ja katsella päänsä yllä kieppuvaa isoa nahkaremmiä.

Remmissä oli musta tilka, ja häntä jotenkuten huvitti kaikessa tässä

hälinässä katsella sen alituista palaamista. Outoja ajatuksia kehräytyi

sen viipotuksen mukana. Tieteilijät kertovat että villit elähyttävät

kiviä ja puita hengellä -- ja kone on tuhannen vertaa elävämpi kuin

kivi tai puu. Ja Azuma-zi oli pohjaltaan vielä villi. Sivistyksen kuori

ei ollut syvemmällä kuin hänen työpuseronsa, sinelmänsä ja kasvojansa

ja käsiänsä peittävä kivihiilen lika. Hänen isänsä oli palvellut

meteoria; hänen sukunsa verta oli kenties roiskunut Juggernautin

leveisiin pyöriin. [Juggernaut on epäjumala, jonka raskaitten

vankkurien alle uskovaisia hinduja heittäytyy sovitus-uhriksi

vuotuisesti uusiintuvassa juhlassa. Suom. muist.]

Hän käytti kaikkia Holroydin antamia tilaisuuksia kosketella ja

käsitellä isoa voimakonetta, joka oli alkanut häntä lumota. Hän

kiillotti ja puhdisti sitä kunnes metalliosat häikäisivät

päiväpaisteessa. Hänet valtasi salaperäinen palveluksen tunne tätä

tehdessään. Hänellä oli tapana astua sen luo ja hellästi kosketella sen

kieppuvia induktioteloja. Hänen palvelemansa jumalat olivat kaikki

kaukana, Lontoon ihmiset kätkivät jumalansa.

Viimein hänen hämärät tunteensa kävivät selvemmiksi, sukeusivat

ajatuksiksi ja lopulta teoiksi. Tullessaan jymisevään vajaan eräänä

aamuna hän lausui salaaminsa [Salaam on muhamettilainen kunnioittava

tervehdyssana; osa Intian asukkaita on muhamettilaisia. Suom. muist]

Voimakoneitten Herralle ja sitte Holroydin poissa ollessa meni

kuiskaamaan jyrisevälle koneelle olevansa sen palvelija, rukoillen sitä

armahtamaan häntä ja pelastamaan hänet Holroydilta. Hänen niin

tehdessään tunkeusi tutisevan konesuojuksen avoimesta kupukäytävästä

siihen harvoin ulottuva päiväpaisteen heijastus ja Voimakoneitten Herra

tohisi ja hyrisi kelmeässä kultahohteessa säteilevänä. Silloin Azuma-zi

tiesi palveluksensa otolliseksi Herralleen. Sen jälkeen hänestä ei enää

tuntunut niin yksinäiseltä kuin ennen, ja hän olikin tosiaan ollut

kovin yksikseen Lontoossa. Ja työaikansakin päätyttyä, mikä harvoin

sattui, maleksi hän suojuksen ympärillä.

Sitte Holroydin seuraavalla kerralla kolhittua häntä meni Azuma-zi ensi

tilassa Voimakoneitten Herran eteen ja kuiskasi: "sinä näet, oi Herra!"

ja koneiston vihainen hurina tuntui vastaavan hänelle. Tuosta alkaen

tuntui hänestä voimakoneen ääniin tulevan eri sointu aina Holroydin

tullessa suojukseen. "Herrani odottaa aikansa", lohduttausi Asuma-zi

itsekseen. "Tämän narrin synnillisyys ei ole vielä kypsä." Ja hän

odotteli ja vaani tilinteon päivää. Erään kerran näkyi merkkejä

sähkövirtojen ristiinmenosta ja Holroyd sai varomatonta tutkimusta

toimittaessaan -- se tapahtui ehtoopäivällä -- jokseenkin ankaran

täräyksen. Käyttökoneen takaa näki Azuma-zi hänen hypähtävän sivulle ja

kiroovan telan ilkiöitä.

"Hän on saanut varotuksen", virkkoi Azuma-zi itsekseen. "Totisesti on

Herrani kärsivällinen."

Holroyd oli ensinnä opastanut neekeriänsä sellaisissa voimakoneen

toiminnan alkeiskäsitteissä, joiden avulla tämä voisi hänen poissa

ollessaan tulla tilapäisesti toimeen vajassa. Mutta havaitessaan millä

tavoin Azuma-zi loikaroitsi jättiläiskoneen ympärillä hän kävi

epäluuloiseksi. Hän tajusi hämärästi apulaisellaan olevan jotakin

mielessä ja päätellen hänellä olleen tekemistä telain voitelemisessa

öljyllä joka oli eräästä kohti syövyttänyt pois kiillon, hän antoi

koneiston hälyn yli karjutun julistuksen: "älä sinä enää mene lähelle

tuota isoa voimakonetta, Hyh-höh, taikka nyljen nahkasi!" Ja muutenkin,

jos Azuma-zia miellytti olla ison koneen lähellä, vaati selvä järki ja

säädyllisyys pidättämään häntä loitolla siitä.

Azuma-zi totteli sillä kertaa, mutta myöhemmällä hän joutui kiinni

kumarrellessaan Voimakoneitten Herraa. Silloin Holroyd tempaisi

käsivarresta ja potkaisi häntä hänen kääntyessään poistumaan. Azuma-zin

sitte seisoessa käyttökoneen takana ja Holroydin vihattua selkää

tuijotellessa saivat koneiston äänet uuden tahdin ja kuulostivat

neljältä hänen äidinkielensä sanalta.

On vaikea tarkalleen sanoa mitä mielipuolisuus on. Luullakseni Azuma-zi

oli mielipuoli. Voimakonevajan lakkaamaton paukkina ja vilske oli

saattanut huiskuttaa hänen pienet tietonsa ja runsaat taikauskoiset

kuvitelmansa vihdoin jonkinlaiseksi riivaannukseksi. Ainakin, kun hänen

mieleensä juohtui aatos tehdä Holroydista uhri voimakoneen

jumaluudelle, hän joutui omituisen ylvästelevän tunnekuohun valtaan.

Sinä yönä nuo kaksi miestä ja heidän mustat varjonsa olivat vajassa

yksikseen. Vajaa valaisi iso vilkkuva ja punaisena vilahteleva

kaarilamppu. Varjot venyivät mustina voimakoneitten taakse,

käyttökoneitten heilurikuulat syöksähtelivät valosta pimeyteen ja

niiden männät jytkyivät äänekkäästi ja tasaisesti. Vajan avoimesta

päästä näkyvä ulkopuolinen ilma häämötti uskomattoman etäisenä. Se

tuntui aivan kuolleeltakin, kun koneiston jymy tukehdutti kaikki

ulkoiset äänet. Etäällä kuvastui pihan musta aita ja sen takana talojen

harmaita ääriviivoja, ja ylhäällä kaareili tummansininen taivas

kelmeine tähtösineen. Azuma-zi astui äkkiä vajan keskuksen poikki

remmien alitse ja katosi ison voimakoneen varjoon. Holroyd kuuli

lipsahduksen ja vauhdin tahti muuttui.

"Mitä hiivattia sinä vaihteelle teet?" hän ulvahti hämmästyneenä. "Enkö

ole sulle sanonut --"

Silloin hän näki Azuma-zin silmien päättäväisen ilmeen, aasialaisen

astuessa varjosta häntä kohti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä miehet olivat hurjassa ottelussa ison

voimakoneen edessä.

"Sinä paksupää hullu!" hönkäisi Holroyd ruskean käden kuristaessa

kurkkuaan. "Pysy erilläsi noista kosketusrenkaista." Samassa hän

suistui jaloiltaan ja horjui Voimakoneitten Herraa kohti. Hän hellitti

vaistomaisesti irti vastustajastaan pelastuakseen koneesta.

* * * * *

Lähetti, joka oli hurjalla kiireellä pantu asemalta tutkimaan mitä

voimakonevajassa oli tapahtunut, tapasi Azuma-zin veräjänvartijan

kojusta. Azuma-zi yritti selittää jotakin, mutta lähetti ei saanut

mitään selvää hänen katkonaisesta solkkauksestaan, vaan riensi vajaan.

Koneet olivat kaikki meluisesti työssä eikä mitään näyttänyt olevan

epäkunnossa. Tuntui kuitenkin omituista kärventyneiden hiuksien hajua.

Sitte hän näki kummallisen kurtistuneen kasan roikkumassa ison

voimakoneen etumuksessa ja lähemmäksi astuessaan tunsi Holroydin

vääntyneet jäännökset.

Mies tuijotti ja empi tuokion. Sitte hän näki kasvot ja sulki silmänsä

vavahtaen. Hän pyörähti pois ennen kuin avasi ne, jottei olisi enää

nähnyt Holroydia, ja meni ulos vajasta neuvoa ja apua hakemaan.

Nähdessään Holroydin kuolevan Suuren Voimakoneen kouristuksessa oli

Azuma-zi ollut hiukan säikähdyksissään tekonsa seurauksista. Silti oli

hän omituisesti ylpeissään ja tiesi Voimakoneitten Herran armon olevan

puolellaan. Hänen suunnitelmansa oli jo valmis miehen tullessa

asemalta, ja kiireesti paikalle saapunut teknillinen johtaja hyväksyi

heti ilmeisen johtopäätöksen itsemurhan tapahtumisesta. Tämä

asiantuntija tuskin otti huomatakseenkaan Azuma-zia, muutamia

kysymyksiä hänelle vain tehden. Näkikö hän Holroydin epätoivoista

tekoa? Azuma-zi selitti olleensa poissa näkyvistä tulipesän luona

kunnes kuuli voimakoneen soinnun muuttuvan. Tutkinto ei ollut

rasittava, ollen epäluuloista vapaa.

Holroydin vääntyneet jäännökset, jotka sähkötaituri irrotti koneesta,

verhosi joutuin veräjänvartija kahvitahraisella pöytäliinalla. Jonkun

kekseliääseen mieleen juolahti etsiä lääkäri. Asiantuntija puuhasi

etupäässä koneen laittamisessa taas käyntiin, sillä sähkörautatien

tunkkaisiin tunneleihin oli pysähtynyt seitsemän kahdeksan junaa.

Azuma-zin, joka vastaili tahi väärin ymmärsi vajaan valtansa tahi

tunkeilevaisuutensa nojalla tulleiden ihmisten kysymyksiä, lähetti

teknillinen johtaja pian takaisin kivihiilikomeroon. Veräjän

ulkopuolelle kerääntyi tietysti väkijoukko -- kenellekään

tuntemattomasta syystä oleksii Lontoossa aina väkijoukko päivän tai

pari äkillisen kuolemantapauksen näyttämön lähettyvillä -- pari kolme

sanomalehtikertojaa siivilöityi tavalla tai toisella konesuojukseen ja

yksi pääsi Azuma-ziinkin asti; mutta johtaja ajoi heidät pellolle,

ollen itse hiukan sanomalehtimieskin.

Aikanaan kannettiin ruumis pois ja yleisön mielenkiinto häipyi sen

mukana. Azuma-zi pysyi hyvin hiljaisesti tulipesänsä ääressä,

lakkaamattomasti nähden hiilissä olennon joka tempoili rajusti ja kävi

liikkumattomaksi. Tunnin kuluttua murhasta näytti vaja siltä kuin ei

siellä milloinkaan olisi mitään merkillistä tapahtunut. Kurkistaessaan

konehuoneestaan näki villi Voimakoneitten Herran jyräjävän ja tohisevan

pienten veljiensä vieressä, ja vauhtipyörät humisivat ympäri ja höyry

sihahteli mäntien tiessä ihan kuin aikaisemminkin illalla. Lopultakin

oli se pelkästään konetaidolliselta kannalta katsoen ollut peräti

vähäpätöinen tapaus -- pelkkä sähkövirran tilapäinen poikkeeminen.

Mutta nyt oli teknillisen johtajan hento vartalo ja hento varjo

Holroydin vantteran hahmon asemesta astelemassa valokujaa edestakaisin

pitkin täräjäviä lattiapalkkeja remmien alla käyttökoneiden ja

voimakoneiden välissä.

"Enkö ole palvellut Herraani?" kysyi Azuma-zi kuulumattomasti

varjoltaan, ja ison voimakoneen sointu kajahteli täyteläisenä ja

puhtaana. Katsellessaan vilisevää koneistoa joutui hän jälleen sen

lumouksen valtaan joka Holroydin kuoltua oli hiukan heikentynyt.

Ei koskaan ollut Azuma-zi nähnyt miehen saavan surmaansa niin väleen ja

säälimättömästi. Iso suriseva kone oli tappanut uhrinsa sekunniksikaan

horjahtamatta tasaisesta tahdistaan. Se oli todellakin mahtava jumala.

Mitään aavistamaton teknillinen johtaja seisoi selkä häneen päin,

kirjottaa sohien paperipalaselle, Hänen varjonsa osui jättiläiskoneen

jalustaan.

"Oliko Voimakoneitten Herra vielä nälissään? Hänen palvelijansa oli

valmis."

Azuma-zi astahti vaivihkaa eteenpäin; sitte seisahtui. Teknillinen

johtaja herkesi äkkiä kirjottamasta ja takimaisen voimakoneen ääreen

astuen alkoi tarkastaa sädekimppuja.

Azuma-zi epäröitsi, ja puikahti sitte äänettömästi vaihteen luo

varjoon. Siellä hän odotteli. Pian kuuluivat johtajan askeleet

palaavan. Hän seisahtui entiseen asemaansa, tietämättömänä kymmenen

jalan päässä kyyristelevästä lämmittäjästä. Sitte iso voimakone äkkiä

sihahti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Azuma-zi pimeästä hyökkäsi

hänen niskaansa.

Ensin johtaja vyötäisiltä siepattuna heilahti isoa voimakonetta kohti,

sitte polvellaan potkaisten ja käsillään vastustajansa pään alas

nykertäen hän tempautui irti syleilystä ja keikahti pois päin koneesta.

Sitte villi tarttui häneen taas, puskien kiharaisella päällään hänen

rintaansa, ja he hoippuroitsivat ja huohottivat kuten tuntui koko

ikuisuuden. Sitte johtaja tuli temmanneeksi mustan korvan hampaisiinsa

ja puri raivokkaasti. Neekeri ulvoi hirveästi.

He kieriskelivät lattialla, ja neekeri, joka oli luiskahtanut hampaiden

pinteestä tahi menettänyt palan korvastaan -- johtaja arvaili sitä

siinä -- yritti kuristaa häntä. Johtaja teki tehottomia ponnistuksia

saadakseen hapuilluksi jotakin käsiinsä ja potkituksi, kun lattialta

kuului askeleen tervetullutta kopsetta. Seuraavassa hetkessä Azuma-zi

oli jättänyt hänet ja syöksähtänyt isoa voimakonetta kohti. Pauhinassa

kuului sähähdys.

Sisään astunut yhtiön virkamies seisoi tuijotellen, kun Azuma-zi

sieppasi paljaat päätejohdot käsiinsä, väännähti kamalasti ja killui

sitte liikahtamattomana koneessa, kasvot rajusti vääristyneinä.

"Olenpa kerrassaan iloissani siitä että saavuit juuri nyt", sanoi

teknillinen johtaja yhä lattialla istuen.

Hän katseli vielä värisevää olentoa. "Tuo ei ole näköjään kaunis

kuolema -- mutta se on nopea."

Virkamies yhä tuijotti ruumiseen. Hän oli hidas-älyinen mies.

Syntyi vaitiolo.

Johtaja kompuroitsi jaloilleen. Hän siveli miettivästi kauluksensa

sisäpuolta sormillaan ja liikutti päätään useaan kertaan edestakaisin.

"Holroyd parka! Nyt käsitän." Sitte hän melkein koneellisesti astui

varjossa olevan vaihteen luo ja käänsi sähkövirran rautatien johtoon.

Hänen niin tehdessään heltisi korventunut ruumis koneesta ja putosi

kasvoilleen maahan. Voimakoneen sisus pauhasi äänekkäänä ja

puhdassointuisena, ja voimansiirtolaitos viuhtoi ilmaa.

* * * * *

Niin päättyi ennenaikaisesti voimakonejumaluuden palvelus, kenties

lyhyt-ikäisin kaikista uskonnoista. Kuitenkin se saattoi samalla

upeilla ainakin yhdestä marttyyristä ja yhdestä ihmisuhrista.

Æpyornis-saari.

Arpikasvoinen mies kumartui pöydän yli ja katseli kimppuani.

"Kämmeköitä?" hän kysyi.

"Muutamia", sanoin.

"Tikankontteja", hän virkkoi.

"Etupäässä", vastasin.

"Mitään uutta? Sen arvasin. _Minä_ nuuskin nuo saaret viisikolmatta --

seitsemänkolmatta vuotta takaperin. Jos löydätte mitään uutta sieltä --

niin se on totisesti ihka uutta. En jättänyt paljoa."

"En ole keräilijä", selitin.

"Olin nuori silloin", hän pitkitti. "Voi hitto kuinka samoilinkin." Hän

näytti ottavan minusta mittaa silmillään. "Olin Taka-Intiassa kaksi

vuotta, ja Brasiliassa seitsemän. Sitte menin Madagaskarille."

"Tunnen muutamia tutkijoita", sanoin jotakin tarinaa aavistaen.

"Kenelle keräsitte?"

"Dawsoneille. Lienetteköhän koskaan kuullut Butcheria mainittavan?"

"Butcher -- Butcher?" Nimi tuntui häämöttävän muistissani; sitte

muistin oikeusjutun "Butcher Dawsonia vastaan". "Hei!" huudahdin,

"tehän olette se mies, joka manuutti heidät neljän vuoden palkasta --

jouduitte autiolle saarelle..."

"Sama juuri", myönsi arpikasvoinen mies kumartaen. "Lystikäs

oikeustapaus, vai mitä? Siellä olin, keräten pikku omaisuutta palkkani

säästymisen kautta tuolla saarella, panematta rikkaa ristiin

kumpaisenkaan hyväksi, heidän mitenkään kykenemättä antamaan minulle

lähtöpassia palveluksestaan. Useasti siellä ollessani huvitti minua

sitä ajatella. Tein siitä arviolaskuja -- isoja -- korukuvioina pitkin

koko siunattua koralliriuttaa."

"Miten se tapahtui?" kysyin. "En oikein muista asiaa."

"No... Olettehan kuullut æpyorniksista?"

"Kyllähän. Andrews kertoi minulle uudesta lajista, jota oli

laittelemassa noin kuukausi takaperin. Juuri ennen kuin läksin merelle.

Kuuluivat saaneen lähes metrin pituisen reisiluun. Jättiläis-otus on

sen täytynyt olla!"

"Sen uskon", virkkoi arpikasvoinen mies. "Sindbadin vaakalintu oli vain

haikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?"

"Kolme tai neljä vuotta takaperin -- '91, muistelen. Miksi?"

"Miksi? Syystä että _minä_ löysin niitä -- helkkarissa -- siitä on jo

melkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriä

tuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynnin

yksinomaan haltuunsa.... _Minä_ en voinut estää tuota veneen pahusta

joutumasta vesiajolle."

Hän pysähtyi. "Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaan

puolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teillä

olemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ette

kenties satu muistamaan?"

"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta."

"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikä

säilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minua

Trinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistäni

munista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri,

nähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on.

No... Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivan

sattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikki

tiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä siellä

käytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksi

päiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisella

kohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkin

tuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassa

liejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvan

siitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajat

sanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä oli

elossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkään

europalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänä

poikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijän

muist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuin

olisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alas

veneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui.

Kylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, ei

tuoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataa

vuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassa

tarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen ja

munien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuoren

peitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuo

ainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteen

otetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessä

museossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki,

ja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisin

päästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerä

tomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmen

tunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla."

Arpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaroni

hänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.

"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista --"

"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivan

tuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiin

kiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle --

toisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan.

Mieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttää

hyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi oli

tuhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan --

äkäpäinen hän oli aina ollut -- ja hän viekotteli toisen.

"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampun

avulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla.

Aina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustina

ja veripunaisina juovina -- kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maa

harmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkui

punaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni

takana nuo villityt pakanat -- vähääkään piittaamatta ympäristön

rauhallisesta sävystä -- vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseen

minut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin,

ainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisen

haukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa -- veneeksi sitä ei

oikeastaan voinut sanoa -- parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin

oitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsi

ollut luoteja -- ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Mutta

minulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteeni

hietikolle juostessani.

"'Tulkaa takaisin!' sanoin sitä heristellen.

"He höpöttivät minulle jotakin ja munansärkijä ilkamoitsi. Tähtäsin

toiseen -- sillä hän oli haavottumaton ja piteli melaa, mutta ammuin

ohi. He nauroivat. En silti heittänyt. Tiesin että minun täytyi pysyä

kylmäverisenä, ja yritin häntä uudestaan, saaden hänet luodin

viuhahduksesta hypähtämään. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella

kerralla osasin päähän ja yli laidan hän mulahti meloinensa. Se oli

revolverin laukaukseksi harvinaisen hyvä sattuma. Välimatka oli

luullakseni viisikymmentä metriä. Hän vajosi heti upoksiin. En tiedä

tappoiko hänet luoti vai hukkuiko hän pökertyneenä. Sitte aloin hoilata

toista miestä tulemaan takaisin, mutta hän kyyristäytyi kanootin

sopukkaan eikä vastannut. Laukaisin siis revolverini häntä kohti enkä

osannut lähellekään.

"Olin kuin puusta pudonnut, sen sanon. Siinä sitä seisoin haisevalla

liejuisella rannikolla, hyllyvä suo kaikkialla takanani, päivänlaskun

jälkeen kylmää huokuva ulappa edessäni ja tuo musta kanootti yhtämittaa

ajautumassa edemmäs näkyvistäni. Vakuutanpa kironneeni Dawsonit ja

Jamrachit ja museot ja koko höskät oikein ansionsa mukaan. Karjuin

tuota neekeriä takaisin, kunnes ääneni särkyi vingahduksiksi.

"Ei auttanut muu kuin haijienkin uhalla uida hänen perässään. Avasin

siis kääntöpään veitseni ja otin sen hampaisiini, riisuin yltäni ja

kahlasin veteen. Silloin menetin kanootin heti näkyvistäni, mutta

koetin harkinnan avulla ehättää sen tielle. Toivoakseni oli mies

liian kehno käyttelemään sitä, joten se pysyisi ajelehtimassa

entiseen suuntaansa. Pian se tulikin jälleen näkyviin lounaisella

taivaanrannalla, Päivänlaskun jälkihehku oli jo tykkänään häipynyt ja

yön hämärä hiipi ylitseni. Tähdet alkoivat pilkotella siniseltä

taivaanlaelta. Uin kuin urheilumestari, vaikka sääriäni ja käsivarsiani

alkoi pian kivistää.

"Kuitenkin saavutin hänet tähtien jo tuikkiessa täydesti. Pimetessä

aloin nähdä kaikenmoista kimmellystä vedessä -- fosforiolioita

tietenkin. Aika ajottain se huimasi päätäni. Tiesin tuskin mikä oli

tähtiä ja mikä fosforikimaltelua, ja uinko päälläni vai kantapäilläni.

Kanootti oli musta kuin synti ja väreet kaareilivat sen keulassa

valuvana tulena. Luonnollisesti olin tuiki varovainen kiivetessäni

siihen. Tahdoin ensin tarkata mitä hänellä oli mielessä. Hän näytti

makaavan kyykistyneenä kasana keulassa, ja perä oli koholla vedestä.

Alus kieppui ajelehtiessaan hitaasti ympäri -- jonkinlaista valssin

tapaista menoa. Menin perään ja vedin sen alas, odottaen hänen

heräävän. Sitte aloin hinautua sisään veitsi kädessä ja rynnäkköön

valmiina. Mutta hän ei hievahtanutkaan. Siinä siis istuin pienen

kanootin perässä ajautumassa pitkin tyventä fosforikiiltoista ulappaa,

tähtien lukemattoman paljouden loistellessa ylläni, ja odottelin

jotakin tapahtuvaksi.

"Pitkän tovin kuluttua huusin häntä nimeltä, mutta hän ei

äännähtänytkään. Olin liian väsynyt käymään mihinkään vaaraan astumalla

hänen luokseen. Istuimme siis alallamme. Taisin pari kertaa torkahtaa.

Aamuhämärissä huomasin hänet kuolleeksi, ruumis oli aivan pöhistynyt ja

nassakka sekä pikku erä kahvia ja laivakorppuja Kapkaupungin

_Argukseen_ käärittyinä hänen jaloissaan, ja tina-astiallinen

nautittavaksi kelpaamatonta väkiviinaa hänen allaan. Ei ollut melaa

eikä totisesti mitään muuta sellaiseksi kelpaavaa kuin väkiviina-astia,

joten päätin ajelehtaa kunnes minut korjattaisiin. Toimitin

ruumiskatselmuksen vainajasta, julistin päätöksen jonkin tuntemattoman

käärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen syyllisyydestä, ja työnsin

hänet yli laidan.

"Sen jälkeen maistoin kulauksen vettä ja muutamia laivakorppuja, ja

tarkastelin ympäristöä. Noin matalalla oleva mies ei tietenkään voi

nähdä kovinkaan kauvas; ainakin oli Madagaskar ja kaikki muukin maa

ihan näkymättömissä. Näin purjeen kulkevan lounaaseen -- näytti

kuunarilta, mutta sen runko ei noussut näkösälle. Pian kohosi aurinko

korkealle taivaalle ja alkoi paistella minua paahteellaan. Voi

turkanen! Se oli saada aivoni kiehumaan. Yrittelin pistellä päätäni

mereen, mutta tovin kuluttua osui katseeni Kapkaupungin _Argukseen_, ja

pitkäkseni kanootin pohjalle laskeutuen levitin sen ylitseni.

Ihmeellisiä kapineita nuo sanomalehdet. En ollut sitä ennen lukenut

ainoatakaan perinjuurin läpi, mutta on omituista mihin kaikkeen sitä

joutuu yksikseen ollessaan, kuten minä olin. Luin luullakseni

kahteenkymmeneen kertaan tuon siunatun sanomalehtinumeron pahaisen.

Piki kanootissa suorastaan höyrysi kuumuudesta ja pursusi suurina

rakkoina saumoista.

"Ajelehdin kymmenen päivää", pitkitti arpikasvoinen mies. "Sanottuna se

on pieni asia, vai mitä? Jokainen päivä oli viimeisen kaltainen.

Muulloin kuin aamuisin ja iltaisin en edes tähystystä pitänyt -- helle

oli niin kammottava. En nähnyt ainoatakaan purjetta ensimäisten kolmen

päivän perästä, eivätkä näkemäni ottaneet minua huomatakseen. Noin

kuudentena iltana sivuutti minut tuskin kilometrin päässä laiva kaikki

lyhdyt säihkyvinä ja sivuaukot ammollaan, tulikärpäsen näköisenä.

Kannelta kuului soiton säveliä. Nousin seisaalleni, huikkailin ja

kiruin. Matkani toisena päivänä puhkaisin æpyorniksenmunista yhden

raappimalla toisesta päästä kuoren pala palalta pois, ja muistaessani

huomasin ilokseni sen kyllin hyväksi syödä, Hiukan tuoksahtava -- en

tarkota pahentunut, vaan tavallaan sorsanmunan makuinen. Ruskuaisen

toisessa kyljessä oli jonkinlainen pyöreä kohta, noin kuusi tuumaa

läpimitaten, ja siinä kierteli verijuovia tikkailta näyttävän valkean

täplän ympärillä, jota oudoksuin, mutta en sen merkitystä silloin

oivaltanut enkä suuresti ollut halukaskaan rupeamaan tyystäksi. Muna

riitti minulle laivakorppujen ja vesikulausten särpimenä kolmisen

päivää. Pureskelin kahvipapujakin -- elähyttävää ainetta, Toisen munan

avasin noin kahdeksantena päivänä, ja se minua säikähdytti."

Arpikasvoinen mies pysähtyi. "Niin", hän sanoi, "hautumassa.

"Tietenkin on se teille vaikea uskoa. _Minullekin_ oli, vaikka sain

käyttää silmiäni. Muna oli ollut uponneena kylmään mustaan mutaan

kenties kolmesataa vuotta. Mutta asiassa ei ollut erehdykselle tilaa.

Siinä oli -- miksi sitä nimitetäänkään? -- alkio: pää oli iso, selkä

köyry, sydän tykytti kurkun alla, ruskuainen oli kurtistunut kokoon ja

pitkin sitä ja kuoren sisäpuolta risteili isoja kelmuja. Siinä olin

kaikista sukupuuttoon kuolleista linnuista isoimman munia poikasiksi

hautomassa kanootin pahasessa keskellä Intian Valtamerta. Olisipa

Dawson äijä tuon tiennyt! Se kannatti neljän vuoden palkan. Mitä _te_

arvelette?

"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, joka

pala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydet

olivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitä

valoa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaan

siitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani veren

tykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.

"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni,

äkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noin

kilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi ja

minun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoin

käsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkin

pääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriä

ympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde ja

lantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetin

sen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle,

antaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli;

laahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua.

Kylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Heti

lähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän.

Poikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin Robinson

Crusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja.

Kuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kyllä

jo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneani

osottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisesta

ukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukana

niskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoa

tarvittu.

"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassa

ylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiven

takominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni.

Olin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasin

Intoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jolla

tulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryi

fosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössä

pikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maata

hiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltä

ammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteli

minua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistin

kanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin;

mutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietäni

sinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakin

aalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voi

tavatonta millainen yö se oli!

"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilven

rippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan --

siinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan.

Mutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäin

kasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisen

myrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.

"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulin

hutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinen

pää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuili

minuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusi

ulos.

"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanan

kokoinen -- jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaan

isompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokin

pian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaan

höyheniseksi sanoa -- pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskin

sanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe ei

lähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä oli

hauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoin

edestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin ei

olisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaa

nähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munan

kehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää sen

Perjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani sen

ravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Se

nielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti,

sillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niin

olisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.

"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasi

kintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassa

kalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin.

Ja järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiä

olioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se sai

vatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.

"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan ole

ollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavat

sattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimme

niin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitään

liikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöön

Dawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään ei

tullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä ja

monenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla.

Melkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARI

nimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemilla

värillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiä

tehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuo

ihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; ja

laskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, jos

konsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen se

komistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreän

töyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeutta

vaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimme

lämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minä

juttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskyn

jälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitään

ajautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minulla

vaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaalta

tuntunut.

"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai oli

silloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pää

oli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmät

samassa asennossa kuin ihmisen -- ei näkymättömissä toinen toisestaan

kuin kanan. Höyhenpuku oli hieno -- ei kameelikurjen puolittaista

suruvaatetusta -- väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Ja

silloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa ja

ilmaista äkäistä luonnetta...

"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityi

kummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneen

merikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vain

tyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalan

saadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulella

sinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni ja

minä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin se

hyökkäsi päin. Voi turkanen!...

"Sain siltä tämän kasvoihini." Mies osotti arpeaan. "Sitte se potkaisi

minua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessäni

jatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen.

Mutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu ja

moksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoi

takaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myöten

veteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nosti

metelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edes

takaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessani

tuon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivat

verissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.

"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnes

juttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin siellä

asiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenut

olevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olin

ollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö,

muodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento --

kehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.

"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossa

ja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jos

pyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennen

pistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä.

Vasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitsevä

sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!

"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnun

jälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä,

kun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili ja

tuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareilla

turvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitä

veitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä.

Koetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepä

rupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elää

kituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa ja

lopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, ja

häätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian.

Tila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanut

palmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalin

painajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollut

elukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattani

jalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itku

nääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut sallia

minkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskin

sitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Mutta

se vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus -- pelkkää

säärtä ja kaulaa!

"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanut

sen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksin

keinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla ja

muilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaasti

kahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihin

kiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun sain

tuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkin

päähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasin

sitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavalla

kerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksi

niihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissa

seisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa sen

kaulaa veitselläni.

"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja,

vaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valui

valkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivat

viimeisessä tuskassa... huh!

"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksen

lailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeasti

kaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisin

silmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäs

pikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeita

ennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä,

niin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisin

saanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisin

haudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollen

en voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikku

kalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitte

eräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähän

silmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.

"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllin

nääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereen

lopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksi

ottaisin...

"Möin luut Winslow nimiselle miehelle -- lähellä British museumia

asuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille.

Havers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vasta

hänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksi

_Æpyornis_ -- mikä se olikaan?"

"_Æpyornis vastus_", tokaisin. "Omituista kyllä, muuan ystäväni

mainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainen

æpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiin

sille nimeksi _Æpyornis maximus_. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaa

kuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiin _Æpyornis Titan_. Sitte

tuo teidän _vastus_ havaittiin Havers vainajan keräelmissä, ja

jälkeenpäin on vielä _vastissimus_ ilmaantunut."

"Sitä Winslowkin jutteli", sanoi arpikasvoinen mies. "Hän arvelee että

jos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtii

päänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä: _maximus_ merkitsee 'suurin',

_Titan_ 'jättiläinen', _vastus_ 'suunnaton' ja _vastissimus_

'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä --

pohjaltaan?"

Timantintekijä.

Asiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksään

illalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen haluton

sekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossa

ahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennusti

seestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräälle

levähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkin

virtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikka

öiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, ja

tämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeän

tummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavat

häämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan ja

tummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoina

valopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavat

Westminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen.

Musta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessä

sen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskentelevia

valoheijastuksia.

"Lämmin yö", virkkoi ääni vieressäni.

Käänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehen

kasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikka

kyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulalla

kiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästi

kuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisen

hinnalla, jos hänelle vastaisin.

Silmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minulle

almunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön --

kykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan ja

silmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikä

ratkaisi kantani.

"Hyvin lämmin", vastasin; "vaan ei liian lämmin meille täällä."

"Ei", hän myönsi, yhä katsellen virralle, "täällä on kylläkin

miellyttävää... juuri nyt."

"On hyvä", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, "löytää mitään näin

rauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän,

eteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojen

välttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviä

soppia." Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. "Teillä

täytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta,

muutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niin

henkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä...

Hohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnen

halua heittää sikseen kaikki -- nimen, varallisuuden, aseman -- ja

ryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jos

pyrkimykseni hylkäisin -- niin kovilla kuin se minua piteleekin -- niin

ei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta."

Hän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnyt

miehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän oli

risainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinut

luulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheli _minulle_

suuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä.

Joko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.

"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla", sanoin, "on

vastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat ne

korvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompia

ja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkin

näytämme..."

Naljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelin

hänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olin

pahoillani jo kesken haasteluni.

Hän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi:

"Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää."

Hän mitteli minua tovin silmillään. "Epäilemättä teen kovin

järjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkin

turvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle.

Minulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma,

mutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on... se että

minä teen timantteja."

"Kaiketikin", huomautin, "olette tätä nykyä työn puutteessa?"

"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin", vastasi hän

kärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hän

sieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hän

otti ruskean kivenmurun. "Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätä

tunteaksenne?" Hän ojensi sen minulle.

No, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaakseni

tieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajulla

luonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaista

hiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpään

kokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiön

muotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle on

ominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä -- turhaan. Nojautuen

eteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivan

huokeasti valkean viivan sen poikki.

Tähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. "Se on tosiaan

jokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on se

jättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?"

"Vakuutan että tein sen", hän sanoi. "Antakaa takaisin."

Hän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. "Myyn sen

teille sadasta punnasta", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikki

epäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korundumin

palanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin oli

sattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se oli

timantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisi

hän sitä sadasta punnasta?

Katselimme toinen toistamme silmiin. Hän näytti innokkaalta, mutta

rehellisesti innokkaalta. Sillä hetkellä uskoin että hänen kauppaamansa

esine oli timantti. Mutta minä olen köyhä mies, sata puntaa tekisi

tuntuvan loven varoihini eikä yksikään järjellinen mies ostaisi

timanttia kaasulyhdyn valossa resuiselta kulkurilta hänen pelkällä

itsekohtaisella takuullaan. Kuitenkin taasen tuon kokoinen timantti

loihti mieleen monia tuhansia puntia. Ajattelin sitäkin että tuollaista

jalokiveä voisi tuskin olla olemassa tulematta mainituksi jokaisessa

jalokiviä käsittelevässä teoksessa, mutta toiselta puolen muistelin

kertomuksia Kapmaan timanttikaivoksilta salakuljetuksesta ja

pitkäkyntisistä kaffereista. Kysymyksen ostamisesta panin kaikkea tätä

vastaan.

"Miten saitte sen?" tiedustin.

"Tein sen."

Olin kuullut Moissanista, mutta tiesin että hänen keinotekoiset

timanttinsa olivat pieniä jyväsiä. Pudistin päätäni.

"Näytte tietävän tällaisista asioista jotakin. Kerronpa teille hiukan

itsestäni. Kenties sitte paremmin suostutte kauppaan." Hän käänsi

selkänsä virralle päin ja upotti kätensä taskuihin. Hän huokasi.

"Tiedän ettette minua usko."

"Timantit", hän alotti -- ja hänen puhuessaan menetti ääni sen heikon

vivahduksen mikä siinä kulkuria muistutti ja sai opiskelleen miehen

keveätä sävyä -- "ovat tehtävät saattamalla hiille aineyhtymästänsä

hajalleen sopivassa salauksessa ja sopivan paineen alla; hiille

kiteytyy, ei lyijyskiveksi tai kivihiilitomuksi, vaan pieniksi

timanteiksi. Sen verran on ollut tiettyä kemisteille vuosikausia, mutta

yksikään ei ole vielä tavannut ihan oikeata sulatusastetta tahi ihan

oikeata painetta parhaimpien tuloksien saavuttamiseksi. Siten ovat

kemistien tekemät timantit pieniä ja tummia sekä jalokivinä arvottomia.

No, minä nähkääs olen omistanut elämäni tälle tehtävälle -- antanut

elämäni sille.

"Aloin työskennellä timantintekemisen ehtojen tutkiskelemisessa

seitsemäntoista vuoden ijässä ja nyt olen kolmenkymmenen kahden.

Minusta näytti että se saattaisi vaatia miehen kaiken ajattelun ja

tarmon kymmeneksi vuodeksi, tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta

niinkin ollen kannatti peli sakaamisen. Vihdoin juuri tavattuansa

oikean yhdistelmän voisi hankkia miljonia ennenkuin salaisuus tulisi

ilmi ja timantit kävisivät yhtä yleisiksi kuin kivihiili. Miljonia!"

Hän pysähtyi ja etsi katseellaan myötätuntoani. Hänen silmänsä

hehkuivat nälkäisesti. "Ajatellakin", hän huudahti, "että olen tuon

kaiken partaalla, ja tässä!

"Minulla oli", hän pitkitti, "tuhannen punnan paikkeilla yhdenkolmatta

ijässä, ja tämän arvelin pikku opetustyöllä aviteltuna pitävän

tutkimukseni käynnissä. Vuoden pari käytin lueskeluun, etupäässä

Berlinissä, ja sitte jatkoin omin päin. Vastuksena oli salailu.

Nähkääs, jos kerran olisin antanut vihiä puuhistani, niin uskoni

aatteen toteuttamismahdollisuuteen olisi saattanut kannustaa toisia;

enkä ole olevinani sellainen nero, joka keksintöä kilvan tavoteltaessa

on muka ollut varma ehättämisestänsä ensimäiseksi. Ja olihan tärkeätä

että jos todella mielin kerätä varallisuutta, ihmiset eivät saisi

päästä tietämään että kysymyksessä oli koneellinen menettely, joka

kykenisi syytämään timantteja tonnittain. Minun oli siis työskenneltävä

ypö yksikseni. Ensimältä oli minulla pieni laboratorio, mutta varojeni

alkaessa ehtyä oli minun toimitettava kokeitani viheliäisessä

kalustamattomassa pöksässä Kentish Townin kaupunginosassa, missä

vihdoin nukuin olkilyhteellä lattialla kaikkien laitteitteni seassa.

Raha suorastaan vuoti kukkarostani. Kaihdin itseltäni kaikkea paitsi

tieteellisiä apuneuvoja. Koetin pikku opetustyöllä pitää asioitani

käynnissä, mutta en ole mikään hyvä opettaja eikä minulla ole

yliopistollista arvoastetta eikä kovinkaan laajoja tietoja muussa kuin

kemiassa, ja huomasin että minun oli uhrattava aika lailla aikaa ja

vaivaa perin mitättömästä korvauksesta. Mutta pääsin lähemmä ja lähemmä

päämäärääni. Kolme vuotta takaperin sain ratkaistuksi sulauksen

yhdistelmän ja pääsin lähelle oikeata painetta valuttamalla tämän

sulaukseni ja erään hiilleyhdistelmän tukittuun pyssynpiippuun,

täyttäen sen lopuksi vedellä, sinetiten tiukkaan ja kuumentaen."

Hän pysähtyi.

"Jokseenkin vaaranalaista", huomautin.

"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitani

säpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhä

kokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen josta

jalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista Daubréen

Parisissa _Laboratorie des Poudres et Salpetres'issa_ tekemistä

tutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussa

teräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasin

hänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaista

kuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään.

Apulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsa

mukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihen

kaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni,

pistin koko hökötykseni siihen ja -- läksin kävelylle."

En voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. "Ettekö

ajatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muita

ihmisiä?"

"Se tapahtui tieteen hyväksi", hän vihdoin virkkoi. "Alakerrassa asui

hedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeitten

sepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuo

hiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistä

ulkosalla.

"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiilten

keskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sitten

oli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiö

kiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä

-- ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa.

Päätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömäärän

hitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli,

vuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.

"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttien

valmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinut

hevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita.

Minulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, ja

keräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaan

toista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää ja

minä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tuli

sammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, ja

muuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minulle

kuusi pennyä -- komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta!

Kylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahan

kivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan,

ja sitte -- niin, nälkä tekee miehestä narrin.

"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni ja

ruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloi

rakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle ja

taoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia ja

viisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälle

astui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään -- kuten

tavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä.

'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä,

tarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskien

silmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoi

nikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamuna

mennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitä

hän oli ilmiantanut -- 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloin

äkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseille

pikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänään

anarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen ja

tuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdet

nimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saada

kalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.

"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketään

odottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, ja

silloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan,

ja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskien

minua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadan

tuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa ja

yösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Mutta

kasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla."

Hän katsoi minua silmiin.

"Olisi hulluutta", sanoin, "minun ostaa timantti näissä olosuhteissa.

En sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskon

kertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän:

tulette toimistooni huomenna..."

"Epäilette minua varkaaksi!" hän keskeytti terävästi. "Ilmaisette

poliisille. En tule ansaan."

"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässä

nimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla millään

sovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte."

Hän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.

"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa", kehotin.

Hän pudisti päätään epäilevästi. "Maksan puoli kruunuanne jonakuna

päivänä koron kanssa takaisin -- sellaisen koron kanssa että

hämmästytte", hän vakuutti. "Säilytättehän toki salaisuuden?... Älkää

seuratko minua."

Hän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavan

holvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänen

mennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.

Jälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämään

pankinseteleitä -- ei maksuosotuksia -- lähemmin mainituilla

osotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksi

katsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa.

Konttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksi

mieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa,

Siinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailen

mihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vai

petollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanut

timantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaa

saamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäni

loistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänen

timanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle -- yksi, toistan vielä, oli

melkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrellä

yrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vielä

ilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäille

ja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisesti

moittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen että

olisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.