Kaiketi olette Hapleystä kuulleet -- en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa,
vaan kuuluisaa Hapleytä, _Periplaneta Hapliian_ Hapleytä,
hyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn ja
professori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräät
sen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pari
selitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemalla
sivuuttaa, jos niin velttous vetää.
On hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuin
tästä Hapley--Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisesti
tietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevät
jupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkein
tuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsin
hyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävän
noissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksi
kirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten ja
skotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolen
vuosisadan ajan ja "jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteen
ruumiiseen". Ja tämä Hapley--Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaan
yksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkä
valtaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitä
kiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelyn
vimmasta minkä hänessä voi herättää. Se on _odium theologicum_
[hengenmiesten suvaitsemattomuus. -- Suom. muist.] uudessa muodossa. On
esim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisen
professorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistä
laatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennus
pteropodit käsittäviksi... mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.
Jupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain
(mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleyn
luoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasi
purevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan
["Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta."
_Quart. Journ. Entomological Soc._ 1863.] Pawkins vastineessaan
["Vastine eräisiin huomautuksiin" j.n.e. Sama 1864] vihjaili että
Hapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin ja
nimitti häntä "syyntakeettomaksi sekaantujaksi" -- Hapley ei
siihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään
["Lisähuomautuksia" j.n.e. Sama] puhui "haihattelevista keräilijöistä"
ja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun
"järjettömyyden ihmeeksi". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskin
kuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suuren
miehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes he
microlepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksen
avonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. Toisinaan
Kuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivat
eduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuutta
kuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä oli
tiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hieno
loukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen oli
hidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhan
tunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisesta
täyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärille
ja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta asti
häijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Eri
onnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys -- milloin Hapley
Pawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyn
tieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksen
historiaan kuin tähän kertomukseen.
Mutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen,
julkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen "mesoblastista". Mitä
kuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei ole
hituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljon
alapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausia
himoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseen
saavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.
Seikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi --
saattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, ja
omituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensa
kimppuun -- ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton,
kiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänen
tahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vain
harvat kuulijat -- minä en siinä kokouksessa ollut -- tajusivat kuinka
sairas hän oli.
Hapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hän
jatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan,
kirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisi
suunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajun
riitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikin
todistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Se
arvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se ei
jättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa ja
sävy tuiki halveksivaa -- kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.
Hyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsin
vastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyt
urheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sai
lentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.
Tuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissa
saattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytä
vastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneet
hyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdosta
totisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä ettei
tappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkin
väittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertava
hyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenä
päivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivat
miten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan ja
unohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahalta
hautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se sai
minun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänen
jupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijät
elävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puolet
ihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi,
eivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.
Yksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänen
kuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltä
nitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseen
se jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän oli
tehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälle
yöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, ja
miltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainen
maine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellen
yltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanut
Pawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, ja
lääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen.
Hapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yöt
päivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.
Vihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä oli
haavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alotti
yrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänen
mielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaan
pitämässä -- jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyi
satuihin -- ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki
"Tuhat yksi yötä" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästi
loukkasi hänen "alkusyy-tunnettaan".
Hapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä.
Pian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, ja
alkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereät
piirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomasti
soperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittää
shakkipelin.
Kenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakin
parempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päätti
käydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhden
pienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi että
jos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisi
silotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa oli
hän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noita
suurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.
Diatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisän
paikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illalla
mikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisella
vihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneet
mikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoa
keino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputken
kohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinen
näkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisella
silmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihin
perehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämällä
sanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisen
silmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinen
tähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä,
kirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.
Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen.
Pöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuvio
oli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanen
tulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavalta
ja värit tuntuivat siinä väreilevän.
Hapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin.
Hänellä jäi suu hämmästyksestä auki.
Se oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!
Oli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivat
kiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaan
herättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainen
pöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se oli
hänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon.
Mitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaa
kohti.
"_Genus Novo_, totisesti! Ja Englannissa!" virkkoi Hapley tuijottaen.
Sitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmän
äköittänyt Pawkinsia... Ja Pawkins oli kuollut!
Hyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa
Pawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.
"Hiiteen Pawkins!" ärähti Hapley. "Mutta minun täytyy pyydystää tämä."
Ja katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousi
verkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsi
lampunkaihtimen reunaan -- Hapley kuuli sälähdyksen -- ja katosi
varjoon.
Silmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huone
kävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunut
silmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellen
kaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksi
lähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta.
Tuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin ja
kääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviin
ilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.
Kolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahti
nurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyi
pöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen hän
tunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.
Tämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi,
niin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivan
selvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinen
nauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.
Ovelta kuului arka koputus.
Sitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneet
kasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaita
hiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale.
"Mikä oli se kamala räiskähdys?" hän tiedusti. "Onko mitään --." Outo
perhonen lennähteli ovenraon kohdalla. "Sulkekaa se ovi!" äyskähti
Hapley ja syöksähti häntä kohti.
Ovi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsä
tormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskasta
lattian poikki ovea vasten.
Hapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa ja
levottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin oli
sääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut,
pyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu.
Palava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa ei
näkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavan
hänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopua
hyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkin
yötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista ja
emännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällä
vedellä.
Eräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollut
mahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kun
hänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuin
hyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui.
Emäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hän
kuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti olla
sen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeen
Hapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketa
sinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä,
toukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa,
mutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänen
kävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä,
papulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntua
tavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasi
sisälle, sitte pian lähtien kävelylle.
Perhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden,
tunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitä
mielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puiston
länsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessään
lähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaista
lehtisammaleen haaraa. "Tämä", virkahti Hapley, "on nurinpäistä
matkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kivi
perhosen näköinen!" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsä
ympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.
Ehtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänen
kanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessä
orjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivat
väitellessään.
"Katsokaa tuota perhosta!" huudahti Hapley äkkiä, viitaten puisen
pöydän laitaan.
"Missä?" kysyi pastori.
"Ettekö näe perhosta tuossa pöydän laidalla?" toisti Hapley.
"En todellakaan", vakuutti pastori.
Hapley oli aivan ällistyksissään. Hän tapaili ilmaa. Pastori tuijotteli
häneen. Ilmeisesti mies ei nähnyt mitään. "Uskon silmä ei ole tieteen
silmää terävämpi", huomautti Hapley kankeasti.
"En näe ponttanne", tuumasi pastori luullen huomautuksen kuuluvan
väittelyyn.
Seuraavana yönä Hapley huomasi perhosen peitteellänsä ryömimässä. Hän
nousi paitahihasillaan vuoteensa reunalle istumaan ja todisteli syillä
ja perusteilla itselleen. Oliko se pelkkää näköhäiriötä? Hän tunsi
olevansa luisumassa ja taisteli järkensä puolesta samalla hiljaisella
sitkeydellä jota oli aikasemmin käyttänyt Pawkinsia vastaan. Niin
itsepintainen on mieleen lyöttyminen, että hänestä tuntui kuin olisi
tämä vieläkin ollut kamppailua Pawkinsin kanssa. Hän oli varsin
perehtynyt sielutieteeseen. Hän tiesi tuollaisia näköhairahduksia
johtuvan henkisestä rasituksesta. Mutta merkillistä oli ettei hän
ainoastaan _nähnyt_ perhosta, hän kuulikin sen, kun se kosketteli
lampunkaihtimen reunaa ja jälkeenpäin törmäsi seinään, ja hän oli
pimeässä tuntenut sen sattuvan kasvoihinsa.
Hän katseli sitä. Se ei ollut lainkaan unennäön kaltainen, vaan aivan
selvä ja aineellinen kynttilänvalossa. Hän näki karvaisen ruumiin ja
lyhyet untuvaiset tuntosarvet, niveliset jalat, vieläpä siivissä kohdan
mistä hilse oli kahnaantunut pois. Hän suuttui äkkiä omalle itselleen
moisen pikku itikan pelkäämisestä.
Emäntä oli ottanut palvelijattaren kerallaan nukkumaan sen yötä, kun
pelkäsi olla yksinään. Lisäksi oli hän lukinnut oven ja pystyttänyt
lipaston sitä vastaan. Levolle mentyään he kuuntelivat ja puhelivat
kuiskien, mutta mitään säikähdyttävää ei tapahtunut. Yhdentoista
seuduissa he olivat uskaltaneet sammuttaa kynttilän ja kumpikin
torkahtaneet. He heräsivät hätkähtäen ja kavahtivat istualleen
vuoteellaan kuunnellen pimeässä.
Sitte he kuulivat tohvelien tassuttelua Hapleyn huoneesta. Tuoli
kolahti kumoon, ja seinä jysähti. Sitte pirstoutui porsliininen
uuninreunuskoriste tuliristikkoon. Äkkiä avautui huoneen ovi ja he
kuulivat hänet porrastaivakkeella, He kyyristäysivät toisiinsa kiinni
ja höristivät korviaan. Hän tuntui tanssivan portaissa. Milloin
laskeusi hän äkkiä kolme tai neljä astuinta, milloin hyppäili taas
ylös, ja riensi lopulta eteiseen. He kuulivat sateenvarjotelineen
keikahtavan kumoon ja pyörö-ikkunan särkyvän. Sitte ratisi telki ja
ketjut kalisivat. Hän availi ovea.
He kiirehtivät ikkunaan. Yö oli häämyisen harmaa; melkein yhtäjaksoinen
vesinen pilvikerros leijaili kuun poikitse, ja pensas-aita ja puut
talon edustalla olivat vaaleata maantietä vasten kuvastuen mustat. He
näkivät Hapleyn aavemaisena paidassaan ja valkeissa housuissaan
juoksentelevan edes takaisin tiellä viuhtoen ilmaa käsillään. Väliin
hän seisahtui, väliin syöksähti huimasti jotakin näkymätöntä kohti,
väliin hiippaili väijyvin askelin eteenpäin. Vihdoin hän katosi
näkyvistä kaupunkiin päin. Sitte, heidän kinaillessaan siitä kuka
menisi alas sulkemaan oven, hän palasi. Hän käveli hyvin nopeasti, tuli
suoraa päätä sisälle, lukitsi oven huolellisesti ja vetäytyi
hiljaisesti makuuhuoneeseensa. Kaikki oli sitte hiljaista.
"Mrs. Colville", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna.
"Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä."
"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!" vastasi mrs. Colville.
"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteen
yöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon.
Pahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummen
poikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästi
nukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä."
Mutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luona
perhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittää
mieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikka
räpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitä
hatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. -- raivo jota hän oli useasti
tuntenut Pawkinsia vastaan -- valtasi hänet taas. Hän hypähteli
eteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään ja
putosi suin päin.
Hänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansa
kalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansa
taaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vielä
ympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näki
kahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleen
juolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattoman
elävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetä
näkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaiti
siitä.
Myöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan oli
kuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaan
ja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyi
ympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättää
itseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressä
lepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivet
lepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohti
nyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.
"Tuo perhonen!" hän selitti; ja sitte: "Se oli mielikuvitusta. Ei
mitään!"
Kaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulman
ympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi ettei
hoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänen
täytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisi
itseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemmin
valtoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisesta
ilmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa,
aamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaan
sitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa.
Hoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.
Tämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävi
rohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sitte
häneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nyt
hyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi,
kirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.
Tohtori oli tyhmyri, puolivalmis rohdonsekottaja ja aivan tietämätön
sielunelämän omituisuuksista, Jos hänellä olisi ollut nokkeluutta, niin
hän olisi ehkä vielä pelastanut Hapleyn kohtaloltaan antautumalla hänen
luulotteluunsa ja peittämällä hänen kasvonsa harsolla, kuten hän
rukoili tehtäväksi. Mutta tohtori, kuten sanottu, oli tyhmyri, ja
säärensä paranemiseen asti pidettiin Hapleytä sidottuna vuoteeseensa,
haavehyönteinen ryömimässä ylitseen. Se ei kertaakaan jättänyt häntä
hänen valveilla ollessaan ja paisui hirviöksi hänen unessaan. Hereillä
ollessaan hän kaipaili unta ja unesta heräsi kiljuen.
Nyt siis Hapley viettää lopun ikäänsä patjoilla sisustetussa huoneessa,
perhosen kiusaamana jota kukaan ei voi nähdä. Hoitolan lääkäri nimittää
sitä näköhäiriöksi; mutta Hapley keveämmässä mielentilassa ollessaan ja
puhumaan kyetessään selittää että se on Pawkinsin aave ja siis ainoana
laatuaan hyvin kannattaa pyydystämisen vaivan.