Avu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle.
Pohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana,
häämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisesta
pyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsän
mustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisen
kanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sen
takana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.
Thaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänen
apulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaan
troopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen,
silloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkun
oudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyi
aavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kenties
mitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; sillä
luonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaa
täynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousella
oli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisana
vastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomalle
sarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat
sivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.
Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin,
vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken
apuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin
paljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän
huokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli
jäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.
Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen.
Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä
puolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa
kannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä
vastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä
keskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta
pyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa.
Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako.
Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella,
jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii.
Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien
tähtien valo loistaisi kirkkaimmin.
Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja
pimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian
valon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli
pohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella
säihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle
pinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi
pyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon.
Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi
kattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani
kellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin
helteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli
seuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui
avaruuden ihmeitä tarkkailemaan.
Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni
yhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi
tuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa
malaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi
alotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät.
Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei
kuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.
Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli
paikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui
ja tähtitorni jäi mustaksi.
Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen
liikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.
Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta
hänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä
värivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä
syystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli
unohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken
näköpiirin suureen siniseen kehään -- kehään, johon näytti olevan
siroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa
säteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä
ruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä.
Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.
Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys -- nyt ne näkyivät jälleen.
"Omituista",, jupisi Woodhouse. "Lintu varmaankin."
Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna.
Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät
heilahtavan syrjään, kun kaukoputki -- jota ei oltu kiinnitetty
tapeillaan -- liukui ympäri ja pois katon raosta.
"Hitto olkoon!" huudahti Woodhouse. "Mitä tämä?"
Jokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näytti
rimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, ja
Linnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.
Katon sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinä
tuntemattomasta tunkeilijasta.
Woodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänet
vapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan,
sisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakin
syöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähti
rajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänen
seuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli?
Saattoiko se nähdä hänet?
Hän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvun
lakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalon
hetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänen
vesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.
Jonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässä
kasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisen
tunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahi
isoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, ja
siepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähti
fosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hän
näki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaan
ruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen.
Isku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti.
Hän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujen
helähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittain
pökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen.
Vaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleen
niitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.
Hän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitte
ahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisen
istuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin että
etupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia.
Hän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen,
saaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänen
lähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hän
oli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olento
voidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloa
vasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä.
Se näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityi
karjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.
Tällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkin
vieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävä
hammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisella
jalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneen
vesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuili
pimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka oli
kuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäytti
sillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoi
sen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojen
olevan.
Pienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansa
vapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaa
hyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi pureva
repäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasi
kosteata villaa.
Seurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiin
laahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota
keskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä ja
nuolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivan
tähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaan
kaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestään
rajattoman ajan.
Oliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja ja
huomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia oli
märkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missä
ovi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikun
kihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. "Rynnäkköön!" hoilasi
Woodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enää
kuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.
Hän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta.
Hän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi nousta
seisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuo
uniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänen
huutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkytti
siipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satutti
kyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, ja
kirosi sitte pimeyttä.
Äkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hän
pyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensä
nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovi
joutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassa
näkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä ja
kaakossa; ovi oli pohjoisessa -- vai oliko se luoteisessa? Hän koetti
ajatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Peto
saattoi olla haavottunut. "Kuuleppas!" hän ärähti, "jos sinä et käy
päälle, niin minä hyökkään."
Sitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki sen
mustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hän
unohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin oli
hän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituista
riudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muoto
liikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntä
alkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkia
juotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.
Hän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmi
päivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sitte
näkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy,
kun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsä
olevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hän
näki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoi
muistaa.
"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa", virkkoi Thaddy.
Dajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen ja
nousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansa
oli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksi
tahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa ja
vastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hän
näki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.
"Hyi!" puhkui Woodhouse. "Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekää
minut pois."
Sitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.
"Mikä _oli_ se?" hän sanoi Thaddylle. "Kummitus, jonka kanssa
taistelin?"
"Itse sen paremmin tiedät", vastasi toinen. "Mutta älähän toki nyt
sillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus."
Thaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taistelua
velvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunnes
hänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksen
jälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä he
haastelivat seikkailusta.
"Se oli", selitteli Woodhouse, "enemmän ison yökön kuin minkään muun
kaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaiset
siivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuat
voineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan."
"Melkein onkin", ilmotti Thaddy.
"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkin
kaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen,
vaan ei kuitenkaan tutunomainen."
"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista -- mikä se sitten
lieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait sen
rauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo ja
vielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itse
tiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita,
mutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita."
"On enemmän asioita taivaassa ja maassa", sanoi Woodhouse -- ja Thaddy
huokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettu
huomautus Horatiolle] -- "ja eritoten Borneon metsissä, kuin
viisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkunta
syytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummin
tapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä ja
yksinäni."