Kämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saa
eteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminen
arvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisia
kämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mieli
tekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppa
voi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties -- sillä
sitä on tapahtunut tuon tuostakin -- kehittyy onnellisen ostajan
riemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusi
muunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompi
värivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus ja
rahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, ja
vieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa olla
uuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuin
keksijänsä? "Johnsmithin!" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimi
Englannissa] Nimiä on ollut huonompia.
Kenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut Winter
Wedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa -- se toive,
ja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muuta
pienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka,
yksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran ettei
ollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhaton
etsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätä
postimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoa
kirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäin
viljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetun
lämpimän kasvihuoneen.
"Minusta tuntuu", hän arveli kahvipöydässään, "että minulle tänään
tapahtuu jotakin." Hän puhui -- kuten liikkui ja ajatteli -- hitaasti.
"Oi älkää _niin_ ajatelko!" vastasi hänen emännöitsijänsä -- joka
samalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä "jonkin tapahtuminen"
merkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.
"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista... vaikka
tuskin tiedän mitä tarkotan."
"Tänään", hän jatkoi tovin kuluttua, "aijotaan Petersillä myydä isompi
erä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaan
mitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niin
voi käydä."
Hän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.
"Ovatko ne niitä sen nuoren miehen keräämiä, josta minulle äskettäin
kerroitte?" kysyi serkku kuppia täyttäessään.
"Niitä", vastasi toinen miettiväisenä pureskellen paahdettua leipää,
"Minulle ei milloinkaan tapahdu mitään", hän tovin kuluttua huomautti,
alkaen ajatella ääneensä. "Mikähän siinä on? Muille sattuu
kaikenmoista. Esimerkiksi Harveylle. Toissa viikollakin; maanantaina
hän löysi kadulta kuusi pennyä, keskiviikkona oli hänen kaikilla
kananpojillaan pyörätauti, perjantaina hänen serkkunsa tuli kotiin
Australiasta, ja lauvantaina hän katkaisi nilkkansa. Siinä vilinää ja
hyörinää! -- minuun verraten."
"Minä taitaisin mieluummin olla ilman niin suurta hyörinää", arveli
emännöitsijä. "Sellainen ei voi olla teille terveellistä."
"Kaiketi se on vaivaloista. Silti... nähkääs, minulle ei milloinkaan
tapahdu mitään. Pikku poikana minulle ei koskaan sattunut tapaturmia,
Kasvaneempana en kertaakaan rakastunut. En ole mennyt naimisiin...
Miltähän mahtanee tuntua kun ihmiselle tapahtuu jotakin, jotakin
todella merkillistä.
"Tuo kämmekkäin kerääjä oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenkuuden
vanha -- kahtakymmentä vuotta nuorempi minua. Ja hän oli nainut
kahdesti ja kerran saanut avioeron; neljästi oli hänellä ollut
malariakuume, ja kerran hän katkaisi reitensä. Hän tappoi malaijin
kerran, ja kerran sai haavan myrkytetystä nuolesta. Ja lopuksi
viidakkoiilit hänet tappoivat. Vaivaloista se kaikki tietenkin on
ollut, mutta sen on täytynyt olla sangen mieltäkiinnittävää -- paitsi
ehkä iilit."
"Varmastikaan ei se ollut hänelle hyväksi", virkkoi emännöitsijä
lujasti.
"Kenties ei." Wedderburn katsoi kelloaan. "Kaksikymmentäkolme minuuttia
yli kahdeksan. Minä lähden neljännestä vailla kahdentoista junassa,
joten on kylliksi aikaa. Otan kai alpakkanuttuni -- se on kyllin lämmin
-- ja harmaan huopahattuni ja ruskeat kenkäni. Mitenkähän --"
Hän vilkaisi ikkunasta pilvettömälle taivaalle ja päiväpaisteiseen
puutarhaan, ja sitte hermostuneesti serkkunsa kasvoihin.
"Luullakseni on teidän parasta ottaa sateenvarjo, jos Lontooseen
lähdette", tämä sanoi äänellä, jota ei käynyt vastustaminen. "Tämän ja
aseman välillä voi paljon muuttua."
Palatessaan hän oli lievän kiihtymyksen vallassa. Hän oli tehnyt
ostoksen. Harvoin hän sai tehdyksi päätöksensä kyllin nopeasti,
saadakseen ostetuksi, mutta tällä kertaa hän oli sen tehnyt.
"Siinä on pari Vandaa", hän selitti, "yksi Dendrobium ja muutamia
Palaeonophis-lajeja." Hän silmäili ostoksiaan hellästi, särpiessään
lientänsä. Ne oli ladottu puhtaalle pöytäliinalle hänen eteensä, ja hän
kertoili serkulleen kaikki mitä niistä tiesi, verkalleen lipuessaan
läpi päivällisensä. Hänen tapanaan oli iltaisin emännöitsijän ja omaksi
huvikseen kerrata kaikki Lontoossa käyntinsä.
"Tiesin että tänään jotain tapahtuisi. Ja olen ostanut kaikki nämä.
Jotkut niistä -- jotkut niistä -- olen varma siitä, tietkää, että
jotkut niistä osottautuvat merkillisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta
tuntuu minusta ihan niin varmasti kuin joku olisi sen sanonut, että
joistakuista koituu merkillisiä.
"Tuosta" -- hän viittasi käpertyneeseen juurakkoon -- "ei oltu saatu
selvää. Se saattaa olla Palaeonophis -- saattaa olla muu. Se saattaa
olla uusi laji, vieläpä uusi sukukin. Ja se oli viimeinen mitä Batten
parka keräsi."
"Minä en pidä sen näöstä", huomautti emännöitsijä. "Se on niin ruman
muotoinen."
"Minusta sillä tuskin näyttää olevan mitään muotoa."
"En pidä noista lenkuroista", tuumi emännöitsijä.
"Se pistetään pois kasviruukkuun huomenna."
"Se näyttää kuolemaa teeskentelevältä hämähäkiltä."
Wedderhurn hymyili ja silmäili juurakkoa pää kallellaan. "Ei se tosin
mikään kaunis kimpale ole. Mutta näitä kapineita ei koskaan saa
arvostella kuivasta ulkomuodostaan. Siitä voi todella koitua varsin
kaunis kämmekkä. Tuleepa minulla huomenna puuhaa! Minun täytyy
tän'iltana juurta jaksain tutkia mitä näille on tehtävä, ja huomenna
ryhdyn työhön.
"Batten parka löydettiin kuolleena tai kuolemaisillaan
mangrove-rämeestä -- en muista kumpaisena", Wedderhurn alkoi taas,
"yksi juuri näitä kämmeköitä rusentuneena ruumiinsa alla. Hän oli
joitakuita päiviä potenut jotakin sikäläistä kuumetautia ja pyörtynyt
luultavasti. Nuo mangrove-rämeet ovat kovin epäterveellisiä. Sanotaan
että viidakkoiilit olivat imeneet hänestä jok'ainoan veripisaran.
Kukaties juuri tuo kasvi maksoi hänen henkensä."
"En siitä silti sen parempaa ajattele."
"Miehet työnsä tehkööt vaikk' itkee naiset niin", saneli Wedderhurn
järkähtämättömän juhlallisesti.
"Aatelkaas, kuolla kaukana kaiken hoidon puutteessa ilkeään rämeeseen!
Potea kuumetta ilman muuta suuhun pantavaa kuin kloralia ja kininiä --
ympärillä vain kamalia villejä! Sanotaan että Andaman-saarelaiset ovat
mitä kurjimpia ilkiöitä -- eikä heistä ainakaan juuri hyviksi
sairaanhoitajiksi liene, kun ovat tarpeellista harjaannusta vailla. Ja
ainoastaan jotta ihmiset Englannissa saisivat kämmeköitä!"
"Ei suinkaan se mukavaa ollut, mutta jotkut näkyvät olevan innoissaan
semmoiseen", puheli Wedderhurn. "Joka tapauksessa olivat hänen
puolelleen käyneet alkuasukkaat kyllin sivistyneitä pitääkseen huolen
koko hänen keräelmästään kunnes hänen työtoverinsa, joka oli lintujen
tutkija, palasi takaisin sisämaasta; vaikka he eivät osanneet
määritellä kämmekän laatua ja olivat antaneet sen kuihtua. Ja se tekee
nämä merkillisemmiksi."
"Se tekee ne inhottaviksi. Minä pelkäisin että niissä vielä vaanii
malaria. Ajatelkaahan toki, tuon kuvatuksen päällä on maannut kuolleen
ruumis! Sitä en tullut ennemmin ajatelleeksi. Siinä! En voi enää
haukata suupalaakaan."
"Otan ne pois pöydältä jos tahdotte -- pistän ne ikkunalaudalle. Näen
ne yhtä hyvin sieltä."
Seuraavat päivät hän oli todella tavattoman uutterana höyryisessä pikku
kasvihuoneessaan hommaillen kivihiilijauhetta, teak-puun palasia,
sammalta ja kaikkia muita kämmekkäin viljelijän erityisyyksiä. Hän oli
mielestään viettävinään ihmeen seikkarikkaita aikoja. Iltaisin hän
puheli näistä uusista kämmeköistään ystävilleen, alituiseen hokien
odottavansa jotakin harvinaista.
Moniaita kappaleita Vandaa ja Dendrobium kuoli hänen hoteissaan, mutta
tuntematon kämmekkä alkoi piankin ilmaista elon merkkejä. Hän oli
riemuissaan ja vei emännöitsijänsä suoraa päätä sitä teosta oitis
katsomaan, heti havaintonsa tehtyään.
"Tuo on silmikko", hän selitti, "pian siitä puhkeaa monia lehtiä; nämä
pikku rihmat tässä taasen ovat ilmajuuria."
"Minusta ne näyttävät ikäänkuin pieniltä valkeilta sormilta
kopeloimassa tietään tuosta ruskeasta aineesta", intti emännöitsijä.
"En pidä niistä."
"Miks'ette?"
"Enpä tiedä. Ne ovat kuin sormia tapailemassa katsojaa. En mahda mitään
mieliteoilleni ja vastenmielisyyksilleni."
"En osaa varmasti sanoa, mutta _luullakseni_ ei millään tietämälläni
kämmekällä ole aivan tuollaisia ilmajuuria. Se saattaa tietysti olla
luulottelua. Näette että ne ovat päistään hieman litistyneitä."
"En pidä mokomista", tokaisi emännöitsijä äkkiä värähtäen ja kääntyen
pois. "Tietysti olen siinä typerä -- ja olen kovin pahoillani,
varsinkin kun te olette niin kiintynyt tuohon. Mutta en voi olla
ajattelematta sitä ruumista."
"Vaan eihän sen tarvitse olla juuri tämä kasvi. Minä vain arvailin."
Emännöitsijä kohautti olkapäitään. "En ainakaan pidä siitä", hän sanoi.
Wedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan.
Mutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin halutti
kämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.
"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia", hän eräänäkin päivänä jutteli;
"omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niiden
hedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenne
on muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvista
kasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joiden
kukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamat
tikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotka
saattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaan
tavattu."
"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?"
"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helppo
selittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat."
"On hyvin mahdollista", hän lisäsi, "että _minun_ kämmekkäni on jokin
merkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olen
useasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en ole
tähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavat
nyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!"
Mutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuotti
päänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret,
joista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivat
onnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista;
ja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaen
häntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseen
päättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksin
ihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävän
vihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän ei
tiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettu
matalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippui
vettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän vietti
nyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämän
oudon kasvin lähestyvää kukkimista.
Ja vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseen
saapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuri _Palaeonophis
Lowii_ kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusi
tuoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussa
höyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.
Tämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Ja
katso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurta
terttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteen
ihastuksen hurmiossa.
Kukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia;
monikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantui
kultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että suku
oli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukat
vilisivät hänen silmissään.
Hän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittaria
kohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylös
alas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, koko
kasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylös
ilmaan.
* * * * *
Puoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettoman
tavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.
"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää", mutisi emännöitsijä, ja
odotti kymmenen minuuttia. "Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menen
katsomaan."
Hän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullut
vastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakasta
tuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvien
välissä.
Hän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.
Wedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä.
Tuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaan
olivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireälle
pingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan ja
kaulaan ja käsiin.
Emännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhden
ahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttoman
poskea.
Tukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntä
irti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, ja
niiden neste tippuili punaisena.
Sitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Miten
hellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoi
sitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenä
vilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesi
ettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisesti
lähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sai
loistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillä
rikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hän
kiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista,
tempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle.
Julmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hän
sen ja ruumiin ulko-ilmaan.
Sitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hän
oli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.
Wedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkui
verta.
Aputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenä
ja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista.
Mahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.
"Tuokaa vettä!" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehen
kuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä hän
tapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin pää
helmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.
"Mikä hätänä!" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas heti
ne sulkien.
"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtori
Haddon", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessään
tämän epäröivän: "Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne."
Wedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksen
potilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: "Te pyörryitte
kasvihuoneessa."
"Entäs kämmekkä?"
"Jättäkää se minun huolekseni", vastasi emännöitsijä.
Wedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollut
muutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehulla
sekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijä
kertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. "Tulkaa
kämmekkähuoneeseen katsomaan", hän sanoi.
Kylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävä
tuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jo
näivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvin
kaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunat
käydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhden
ilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.
Seuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana ja
mätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, ja
Wedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. Mutta
Wedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisen
seikkailunsa innossa.