"Nuo ovat värjättyjä ja kuolleita", selitti bakteriologi. "Soisinpa
puolestani että voisimme tappaa ja värjätä jok'ainoan koko
luomakunnasta."
"Tuskin huolisittekaan", hymähti kalpea mies, "pitää moisia olentoja
elävinä ympärillänne -- toimivassa tilassa?"
"Päinvastoin, meidän täytyy", vastasi bakteriologi. "Tässä
esimerkiksi." -- Hän astui lattian poikki ja otti sinetityn lasiputken.
"Tässä on eloa. Oikeita tauti-itiöitä viljeltyinä." Hän tavotteli
sanaa. "Pulloon säilytettyä koleraa, niin sanoakseni."
Huomaamaton tyydytyksen ilme vilahti hetkeksi kalpean miehen kasvoilla.
"Siinä on teillä kuolema hallussanne", hän sanoi, ahnaasti silmäillen
pikku putkea. Bakteriologi tarkkasi vieraansa kasvonpiirteillä
kuvastuvaa sairaalloista mielihyvää. Tämä mies, joka nyt ehtoopäivällä
oli vanhan ystävän suosituskirjeellä päässyt hänen vieraakseen, herätti
hänessä mielenkiintoa heidän luonteittensa vastakkaisuuden vuoksi.
Vieraan suora musta tukka ja syvälle painuneet harmaat silmät,
kuihtunut muoto ja hermostunut käytös, oikullinen, mutta kiihkeä
harrastus olivat hauskana vaihteluna bakteriologin tieteellisen
työkumppanin tyynistä tuumailuista. Oli kenties luonnollista antaa
asialle mitä tehokkain sävy, kuulijan ilmeisesti ollessa hyvin herkkä
sen kuolettavaa puolta mietiskelemään.
Hän piteli putkea miettiväisenä. "Niin, tässä on rutto vangittuna.
Säreppäs vain tällainen pikku putki vesijuomasäiliöön, sano näille
pienille elämän hitusille, joita täytyy nähdäkseen värjätä ja
voimakkaimmalla mikroskopilla tutkia, ja joita ei voi haistaa eikä
maistaa -- sano niille: 'menkää, kasvakaa ja lisääntykää, ja täyttäkää
säiliöt', niin kuolema -- salaperäinen, jäljille pääsemätön kuolema,
pikainen ja kauhea, täynnä tuskaa ja nöyryytystä -- pääsisi valloilleen
tässä kaupungissa ja etsiskelisi uhrejaan joka taholta. Se riistäisi
missä miehen vaimoltaan, missä lapsen äidiltään, missä valtiomiehen
toimistaan, ja missä ahertajan uurastuksestaan. Se seuraisi
vesiviemäreitä, hiipisi katuja pitkin, valitsisi rangaistakseen talon
sieltä toisen täältä, missä juomavettä ei keitetä, tunkeutuisi
kivennäisvesitehtailijain kaivoihin, huuhtoutuisi kasviksiin ja kävisi
lepotilaan jäissä. Se väijyisi vuoroaan hevosten vesikaukaloissa ja
vaanisi varomattomia lapsia yleisissä juomapaikoissa. Se liukenisi
maahan, odottamattomasti ilmestyäkseen tuhansiin kaivoihin ja
lähteisiin. Päästä se vain vesisäiliöön, niin se hävittää kymmeneksen
kaupunkia ennen kuin saadaan jälleen saarroksiin ja kiinni."
Hän vaikeni äkkiä. Hänen oli sanottu olevan liiaksi altis
kaunopuheisuuteen.
"Mutta tässähän se on varmassa tallessa -- aivan varmassa."
Kalpea mies nyökäytti päätään. Hänen silmänsä kiiluivat. Hän rykäisi.
"Nuo anarkisti -- roistot", hän huomautti, "ovat narreja, sokeita
narreja -- käyttävät pommeja, kun on tällaista saavutettavissa.
Luulisin --"
Ovelta kuului hiljainen koputus, pelkkä kynsien kepeä kosketus.
Bakteriologi avasi. "Minuutti vain, kultaseni", kuiskasi hänen
vaimonsa.
Hänen palatessaan laboratorioon katsoi vieras kelloaan. "En huomannut
että olen haaskannut teiltä kokonaisen tunnin", hän pahotteli.
"Kahtatoista vailla neljä. Minun olisi pitänyt lähteä puoli neljältä.
Mutta teidän näytteenne olivat ylen merkillisiä. Ei, en voi enää viipyä
hetkeäkään. Minun on neljältä oltava muualla."
Hän poistui moneen kertaan kiitellen, ja bakteriologi saattoi häntä
ulko-ovelle, palaten sitte mietteissään pitkin käytävää
laboratorioonsa. Hän aprikoitsi vieraansa kansallisuutta. Mies ei
voinut olla teutonilaista rotua eikä tavallista romanilaistakaan.
"Sairaalloinen ilmiö joka tapauksessa, pelkään", bakteriologi virkkoi
itsekseen. "Miten kiihkeästi hän tuijottikaan noihin tarttuma-aineitten
valmisteihin!" Hänet valtasi levoton ajatus. Hän kääntyi höyrykaapin
viereiseen työpöytään päin ja vilkaisi sitte hyvin nopeasti
kirjotuspöydälleen. Sitte hän kiireisesti tunnusteli taskujaan, sitte
ryntäsi ovelle. "Ehkä laskin sen eteisen pöydälle", jupisi hän.
"Minnie!" hän huusi käheästi eteisessä.
"Niin, kultaseni", kuului ääni kaukaa.
"Oliko minulla mitään kädessäni puhellessani äsken sinun kanssasi?"
Hiljaisuus.
"Ei mitään, ystäväni, sillä muistan --"
"Kadotus ja kuolema!" kiljaisi bakteriologi, syöksähtäen päistikkaa
ulko-ovelle ja alas portaita kadulle.
Kuullessaan ovea paiskattavan, Minnie säikähtäen juoksi ikkunaan.
Etäämpänä kadulla nousi hento mies ajuriin. Bakteriologi juoksi,
hatutta ja tohveleissa, hurjasti viittoillen tätä ryhmää kohti. Toinen
tohveli putosi, vaan hän ei pysähtynyt. "Hän on _sekaisin_!" voivotti
Minnie; "se tuosta kamalasta tieteestä tuli", ja avaten ikkunan hän
tahtoi huutaa miehelleen. Hintelä mies silmäisi äkkiä taakseen ja
näytti saaneen saman käsityksen. Hän viittasi hätäisesti
bakteriologiin, sanoi jotakin ajurille, vaunujen suojustin
läiskäytettiin kiinni, ruoska viuhahti, hevosen kaviot tömisivät, ja
tuotapikaa olivat vaunut, bakteriologin kiivaasti ajaessa takaa,
kadonneet kulman taakse.
Minnie kurkotteli ikkunassa hetkisen. Sitte hän veti päänsä jälleen
sisälle. Hän oli ällistyksissään. "Onhan hän muulloinkin omituinen",
hän tuumiskeli. "Mutta juosta pitkin Lontoota -- väkirikkaimpana aikana
vielä -- sukkasillaan!" Onnellinen aatos juolahti hänen mieleensä. Hän
sieppasi äkkiä hatun päähänsä, otti miehensä kengät, kiirehti eteiseen,
korjasi vaatenauloista käsivarrelleen hänen hattunsa ja keveän
päällystakkinsa, hyökkäsi portaille ja huusi ajurin, joka onneksi juuri
vetelehti ohi. "Antakaa mennä ylös katua ja kääntäkää Havelock
Crescentille, ja katsokaa löydämmekö herrasmiehen, joka juoksee
samettitakissa ja paljain päin."
"Samettitakissa, rouva, ja paljain päin. Kyllä." Ja ajuri sivalsi
tyynesti ruoskalla, ikäänkuin ajaisi tuollaisella osotteella joka
päivä.
Muutamia minuutteja myöhemmin se pikku ryhmä ajureita ja
tyhjäntoimittajia, joka kärkkyy Haverstock Hillin ajuriaseman
ympärillä, joutui hämmästyksiin keltaisen kaakin huimasti kiidättämistä
ajoneuvoista.
He olivat ääneti sen mennessä ohi, ja sitte perään tähystellen --
"Katos, siinä meni Harry Hicks. Mikähän sitä lennätti?" sanoi ukko
Tootlesiksi nimitetty ruumiikas kansalainen.
"Se käyttelee ruoskaansa melko lujasti, sen tekee", lisäsi hevosia
vartioitseva poika.
"Hei!" murahti vanha Tom Byles parka.
"Täältä porhaltaa toinen riivaantunut. Riivaantunut vissisti."
"Se on vanha George", selitti ukko Tootles, "ja riivatusti ajaa, kuten
sanot. Nääs kun on pudota roskista! Onkohan tuo Harry Hicksin perässä?"
Ajuriasema alkoi joutua kiihdyksiin. Yhteen ääneen: "Anna laputtaa,
George!" "Siinäpä kilpailu!" "Kiinni saatte!" "Lyö lujemmin!"
"On siinä menijätä, on!" ihaili vartijapoika.
"No vie sun turkanen!" huudahti ukko Tootles. "Katos! _minäkin_ kai
vielä joudun matkaan. Tuolta tulee vielä yksi lisää. Ovatko kaikki
Hampsteadin ajurit tänä aamuna villissä!"
"Se on tällä kertaa helmaväkeä", sanoi vartijapoika.
"Naikkonen miehenpuolen perässä", kummaili ukko Tootles. "Tavallisesti
on toisin päin."
"Mitä sillä on kädessä?"
"Näyttää silinterihatulta."
"Tämäpä kelpo leikkiä! Panen veikkaan kolme yhtä vastaan vanhan Georgen
puolesta", sanoi vartijapoika. "Seuraava!"
Minnie kiiti ohi myrskyisten suosionosotusten tervehtimänä. Hän ei
pitänyt siitä, mutta tunsi tekevänsä velvollisuutensa ja riensi
edelleen alas Haverstock Hilliä ja Camden Town High Streetiä katse
herkeämättä tähdättynä levottomasti huiskivaan vanhaan Georgeen, joka
niin käsittämättömästi oli viemässä pois hänen haihattelevaa miestänsä.
Etumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukasti
rinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, joka
sisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oli
omituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansa
kiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takana
vapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheuden
vuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkisti
ei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol,
Vaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut,
kutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästä
vesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavasti
olikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen ja
päässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttää
tilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotka
olivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana,
katsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun.
Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntä
mitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä.
Hän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttu
katu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaan
takaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskin
viidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni ja
pysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puoli
sovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle.
"Lisää", hän karjaisi, "jos vaan saamme vauhtia."
Raha tempaistiin hänen kädestään. "Hyvin menee", vakuutti ajuri, ja
ruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat ja
puolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevän
kätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsi
hauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujen
pohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästi
suojustimella herneileviin pisaroihin.
Häntä värisytti.
"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen. _Huh!_ Marttyyri minusta
kumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessa
likainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan."
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos -- hän hapuili jalkojensa välistä.
Putken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuuden
vuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.
Sitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia.
Wellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hän
liukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky oli
nopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niin
sanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissä
odottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneen
jotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.
"_Vire l'Anarchie!_ Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Kolera
on liikkeellä!"
Bakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensa
läpitse. "Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän." Hän oli sanoa
vielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy.
Hän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloin
anarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppaili
Waterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niin
monia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niin
jännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkään
hämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa,
kenkänsä ja päällystakkinsa. "Teit hyvin kun toit kapineeni", hän
sanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.
"Sinun olisi paras mennä sisälle", hän sanoi, aina vain tuijotellen.
Minnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin,
ja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. "Kengätkö
jalkaan? Kernaasti, kultaseni", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä ja
kätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenä
etäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hän
nauroi. Sitte hän huomautti: "Toden teolla on asia kuitenkin varsin
vakava."
"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei -- älä
pyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestä
hämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteen
sitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useita
apinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena;
ja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasi
sillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saada
kaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti en
voi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojan
siniseksi, ja nuo kolme koiranpentua -- paikullisiksi, ja varpusen --
vaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaa
uuteen valmisteeseen.
"Takki ylleni näin kuumana päivänä! Miksi? Kun saattaisimme tavata mrs.
Japperin. Kultaseni, mrs. Japper ei vilustuta. Miksi pitäisi minun
pitää takkia kuumana päivänä mrs. -- No! _olkoon_."