Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja
herättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan
miesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan
ihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä,
kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi
kenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden
ikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa
merenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja
Lavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja
kiukkuisena... Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä
Näsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala
temmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset
joukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja,
kuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin
varotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.
Kamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia ja
ihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.
Kunnian kentillä viettää muisto juhliaan.
Minkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?
Ahlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan.
Aurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärin
luoti pirstonut muutamana varhaisena maaliskuun aamuna. Kalastaja,
vanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle.
Muutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastaja
ei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoiset
hyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perien
kestävyyttä.
Pienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestä
tuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansa
pihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevien
huudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyi
valkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenä
nähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.
Hän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kun
kaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassa
paikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunan
luona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikä
sitä ole vielä korjattu. -- Mutta muuten on kaikki ennallaan
lukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemät
monesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.
Hän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistot
kaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saa
ajatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunut
kiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpan
vaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuin
muistoistaan heräten:
-- Tuohon se kaatui... se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskin
seitsemäätoista vielä...
* * * * *
Jykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa,
jota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt on
sen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sota
ja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneet
kansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urut
pirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunut
jumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivat
kajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset.
Kaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukasta
uudenaikaiseen kynttiläkruunuun.
Kirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattia
tulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa.
Se luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.
Mutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkaina
kimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelin
vainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomalla
voimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitä
ympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi,
tunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistä
temppelinhäväisijöistä.
Silloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakin
selvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.
Nyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi,
Herran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryy
jälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harras
rukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeen
julistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyvää
tahtoa.
Pyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.
* * * * *
Yksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylän
päästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuin
kapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen ja
tuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkialla
vallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänä
pensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinen
lentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, ja
Velhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.
Mutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut.
Punaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitä
mieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoisten
joukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.
Mutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitä
ympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivät
punaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksen
kylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuori
nimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeet
paholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidän
tykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavat
vieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallista
metsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloin
punaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, ja
Kaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa'asta naurustaan.
Mutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä,
Velhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikerteleva
maantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista,
puhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevan
hunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.
Ei uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taistelun
temmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkien
jyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloilla
ja vainioilla.
Maamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaan
rautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena.
Se on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmies
kääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sen
tyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä.
Siitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan "könninkelloon",
joka tuvan nurkassa aikaa mittaa.
Rauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.
Sellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitsee
siellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat.
Kirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soi
tykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankari
vaipui hurmeissaan.
Mutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaan
esille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla,
hiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan,
kurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joilla
yksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevät
vanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.
'Tähän kaatui yksi', sanoo muuan heistä. 'Hän oli nuori ja reipas ja
uhmasi kuolemaa'. 'Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polku
johtaa navettaan'. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat,
hakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen
"paikka" on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikki
on heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä ja
heidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan.
'Katsopas tässä!' 'Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!' 'Hän mahtoi
olla kukkien ystävä.'
Hämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleen
ohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskon
punerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnut
liehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.
Heistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nyt
kasvaa kukkia kauttaaltaan...