Oletko nähnyt valkoisen arkun?
Tarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.
Olet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkein
jok'ainoa päivä.
Saapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu musta
umpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.
Ikkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaat
seurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavana
katukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli joku
kaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle,
pyhälle asialle.
Mutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneet
miehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneet
naiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.
Mitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkku
vaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneen
kylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressa
sydämessä ilkeän vahingonilon.
Oli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa loka
lainehti.
Mutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi pois
sille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollut
pilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.
Kadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyyden
ristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta oli
puhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavutti
määräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.
Siellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallis
sisältö.
Mitä sisälsikään valkoinen arkku?
Kotona, vasta _kotona_ se oikein ymmärrettiin.
Se sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsi
äidin lemmen ja isän toivon.
Sillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.
Kotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautui
niin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinko
paistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, ettei
kotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelon
vaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niin
suuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottava
tunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa,
kun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevalle
vieraallekin: "Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!"
Valkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, miten
kodissa tuli olla.
Ja siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineiden
kanssa.
Kun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka oli
valkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuutta
sen kanssa.
"Kuka sinä olet?" kysyi kaappikello.
"Minä olen valkoinen arkku."
"Mitä sinulla on kannen alla?"
"Nuori poika, jolla on hohtavanvalkeat hampaat ja kaunis, otsalle
kaartuva tukka."
Valkea kaappikello osoitti ymmärtämyksen oireita. Sen vanhat kasvot
kävivät ensin miettiväisiksi, mutta lopulta ne kirkastuivat.
"Nuori poika! Minä tunnen hänet. Kun hän oli pieni, kiipesi hän
kurkistamaan lasista heilurini käyntiä. Ja pyhä-iltaisin hän oli
piilossa uunin ja seinän välissä. Se oli kuulemma paras piilopaikka."
Valkoinen arkku kuunteli vakavana. Se ei tahtonut koskaan ymmärtää
tuollaisia asioita. Sillä itsellään ei ollut milloinkaan ollut oikeaa
lapsuutta. Pienenäkin se oli vain leikkinyt kalpeakasvoisten vainajain
kanssa.
Mutta se aavisti sentään jotakin vanhan kellon kertomuksesta ja
nyykäytti päätään.
Valkoisen arkun ääreen pysähtyi keski-ikäinen nainen. Hän oli lempeän
näköinen, mutta nyt kuvastui hänen suurissa silmissään suru.
Valkoinen arkku oli kyllä tottunut suruun, vienoon, hiljaiseen suruun.
Mutta tämän naisen suru oli syvä. Se loisti hänen avuttomista
silmistään, jotka tuijottivat valkeaan arkkuun. Siihen ei valkoinen
arkku ollut tottunut. Hänen kaksoisveljensä, musta arkku, oli kyllä
kertonut sellaisesta. Mutta hänelle se oli outoa.
Valkoinen arkku tunsi äkkiä tarvetta puolustautua.
"Katsopas, minä toin hänet kotiin, sillä hän kaipasi niin usein kotiin.
Katsopas, hänen valkoiset hampaansa ovat aivan terveet ja silmänsä
kauniisti kiinni. Älä itke! Katsohan, kuinka kauniisti hän nukkuu."
Ja valkoinen arkku kertoi tarinansa.
Hän oli kotoisin sieltä, missä soi tykkien virsi. Hän oli kuullut,
kuinka uljaasti nuoret miehet riensivät taisteluun. Hän oli kuullut,
kuinka heidän silmänsä säihkyivät ja vartalonsa jännittyi heidän
seistessään rinta rintaa vasten vihollisen kanssa. -- Ja senkin hän oli
kuullut, kuinka mielellään nuoret miehet henkensä antoivat isänmaan
edestä.
"Minä kuljetan valkeita vainajia, niitä, joiden ylle puetaan valkeat
vaatteet, ja jotka palmunlehvät käsissä kulkevat suureen, valkeaan
kaupunkiin."
"Sen kaupungin nimi on taivas ja sen herrana on Jumala."
Sureva nainen tyyntyi. Hän ymmärsi valkoisen arkun kertomuksen. Siellä
kulki nyt hänenkin poikansa pitkässä juhlasaatossa porteista sisälle
valkeaan, pyhään kaupunkiin.
Ja siunaten laski sureva äiti kätensä valkoiselle arkulle.