Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja
uhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien
arvoinen.
Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri,
ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.
Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli
tapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin
talven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.
Nyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen
Tampere on muuttunut valkoiseksi.
Jo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoi
valkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta oli
täynnä valkoisia, -- jos vielä punaisiakin, -- viimemainitut kuitenkin
aseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta,
pitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoista
taivalta.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.
Mutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.
Torilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivat
kuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinut
hätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvista
joukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitetty
musta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta,
ja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, että
taistelu oli tauonnut.
Kajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. "Kaikkivoipa
Jumalamme". Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatua
ajavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiiveten
koloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden.
Vanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen ja
kenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.
Outo oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseen
tilanteeseen: "Ja koko Juuda nosti sotahuudon."
Se oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloilla
oli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oli
Tampere, pakanallisen "Israelin" lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytä
ja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin
rukoilemaan Herraa.
Selvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikä
väärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus ja
pyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisella
rehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.
Valkoinen Tampere hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaa
keuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen,
voimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uuden
elämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.
Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli
Johanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus
sotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa
ennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon
edustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko
täyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen
tuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella.
Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit
kenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:
"Me näimme Herran."
Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili,
miten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhui
sekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta.
Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa
_valkoisilla_ aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo?
Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?
Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.
Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä.
Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun.
Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat
Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja
veisuuta.
Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön
kiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen
osaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi
tuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere,
valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.
Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli
ja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja.
Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä
ollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat
päinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa
loppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä
suurta iloa.
Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi...