Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:
Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa
oleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien
untuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis
ensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä
nuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.
Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden
mukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin
koulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli
koulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja
tahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella
oli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä
harvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä
kiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin
sota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, "Hiljaisessa
Yrjänässä", -- niinkuin häntä kutsuimme, -- saanut aikaan vielä
suuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän
kuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut
syvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut,
kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia
enemmän kuin meissä muissa.
Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen
vähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen
aikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli
tullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että
häntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan,
mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet
ajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui,
että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan
räiskyvään tuleen.
Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille
joutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli
joskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut
purtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita
hän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä
parhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa
sattumaa ketjussa ulkona saaristossa.
Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi
viikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan,
"kapteeni" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä
kotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut
"Amerikkalaisen lippumarssin", josta me kaikki niin paljon pidimme.
Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen
liekkien tanssia.
Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä
arvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan
liikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden
sieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen
katsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin
hämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen
hämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen
väre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt
jotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsä
liikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin,
suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli
jotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin
sanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti
kirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.
-- Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?
Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo
olimme tottuneet.
Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs
joukostamme oli sanonut -- runollista näkemystä.
Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain
kysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta
mietelmiensä kerää purkamaan.
Me valmistauduimme kuulemaan.
Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko
valmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:
-- Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään.
Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on
minulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan,
pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin
selittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni
selväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja
jalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen,
salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, --
kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, -- niinkuin tiedätte
-- olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vasta
myöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla
mukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon
enkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni.
Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.
Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:
-- Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli
siitä, josta alotin. Niin, -- tuo ajatus on ruvennut minua
miellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen
ajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.
Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät
muodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.
-- Puhu vain, kehoitin minä.
-- Mutta Aslalla on kirje keskessä.
Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.
-- Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.
Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:
-- Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä
luonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää
pellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu
sininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen
kantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja
seuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. -- Mutta tulee
toinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä
astuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen.
Niinkuin me nyt, -- vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti
kalustohuoneessa kesää odottamassa.
Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen
ajatustensa kulun.
-- Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata,
juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot
täräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin
luonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti
toukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä
virttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä
temppelissä käydä.
Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
-- Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot ja
saastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoina
rauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä pois
ajanut, -- muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntää
rääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.
Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.
Hän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitä
hetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.
-- Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enää
tavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikoja
sitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaa
valkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puolet
kansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus ja
murha ovat hyveiksi muuttumassa.
Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.
-- Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luut
lepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiin
omia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisen
työskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaa
maanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.
-- Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssa
isien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaa
iäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnata
oikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkien
virressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, mutta
lohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.
Hiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitä
sormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivat
lopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:
-- Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurta
kenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoille
Jumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssäri
on kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvan
maan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskauden
sävelen. -- Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me
Israelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.
Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen
entiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin
tottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että
hän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen
esityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja
verraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina,
papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö
astui huoneeseen:
-- Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen
suorina kuin tikut.
-- Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?
-- Minä!
Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti
silmiin.
-- Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta
velvollinen.
-- Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi
vakuuttavana.
Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti
tyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut
lähteä.
-- Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.
Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan
lähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani
pakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.
Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui
vain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään
valmistamista ennen retkelle lähtöä.
-- Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo
eilen.
Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.
Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin
hiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit
selkään.
-- Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.
-- Terve, terve! Onnea retkelle.
Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti
minulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.
Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana.
Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.
-- Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. -- Emmekä saaneet
ruumistakaan mukaamme.
Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani.
Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.
Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.
-- Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen
ollut, lopetti kertoja.
Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin
kummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona
saaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.
Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä "tykkien virrestä".
Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:
"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten
lailla voitamme itsellemme luvatun maan."
Hän oli tarkoittanut "uutta Suomea", jota me nyt olimme valloittamassa
itsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut "luvatun
maan" vielä kauniimmassa merkityksessä.