Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja
kirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen
viimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat
kaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän
poissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut
oikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus
oli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että
komppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen
poislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas
ajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan.
Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään,
joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut
toista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille,
sotapapille. -- Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja
samentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.
Oli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa.
Mutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samalla
tavalla kuin ennen. Ajatus, että "hänen pojilleen" ei kukaan pitänyt
jumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän oli
jo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinut
haudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.
Kotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuus
pitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oli
auttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.
Pastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasi
silmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:
"Rakkaat pojat!
"On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitään
kuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessä
paikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinen
lomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.
"Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan pois
juhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellä
nyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisin
siirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinne
rintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidät
kaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoin
saarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.
"Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jolla
olisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, ja
kuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan,
juhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te siellä
kaukana rintamalla.
"Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitää
kenttäsaarnani kirjeessä.
"Pitkäperjantai -- sovinnon päivä.
"Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten.
Mutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotka
helposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.
"Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidän
puolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaan
puolesta.
"Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myös
verellä.
"Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättä
vapaustaistelullemme.
"Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantain _pääajatuksia_. Ne ovat
vain -- jos niin tahtoisin sanoa -- poimittuja laaksosta, kukkulan
juurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa.
Jaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, -- siellä, missä seisoo
risti.
"Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämän
ristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.
"Mitä näette siellä?
"Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaan
yksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaa
kuin risti.
"Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnan _synnin_.
"Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevat
ristiinnaulittua, _edustavat ihmiskuntaa_. Heidän syntinsä, jotka
aiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.
"Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisen
_vanhurskauden_.
"Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään ja
lohduttaa katuvaa ryöväriä.
"Se on vanhurskautta.
"Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus
Vapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.
"Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiesten _puolesta_, jotka naulaavat
hänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.
"Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoa
vainoojistaan hyvää?
"Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?
"Siinä on meille _pelastus_.
"Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.
"Tämä on lohdullinen ajatus.
"Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinä
hetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?
"Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajan
usko meihin osoittautuisi vääräksi.
"Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuon
kukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehän
tiedätte jo vähän, mitä _taistelu_ on. Sehän ei ole leikkiä.
"Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen joku
rakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessänne
mäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannan
pajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevän
auringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne.
Näette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraan
pistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavat
teitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä ja
illalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevat
vuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.
"Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii,
seuraisi teitä yhtä uskollisesti.
"Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne.
Ajatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuoleman
hetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti."
Pastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoitti
loppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheen
taikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksi
vääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisata
virrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, että
pojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.
Hän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntui
kuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edes
kirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.
Hän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivan
mustanaan.
Hetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisia
kantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunut
sankari.
Pastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkku
kääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle.
Väkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.
-- Kukahan se mahtoi olla?
Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi
pastorin puoleen.
-- Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. -- On
kuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.
Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut
olla mahdollista.
Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle
lähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle
äidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden
Testamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi
halunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän
N.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut
ja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken
luona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski
oli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisi
häntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.'
'Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niin
omantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään
pääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näin
oli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa
hänen kasvojaan.
Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti
oli odottanut.
Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha,
harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.
Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.
Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli
päässyt "lomalle", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää
Uutta Testamenttiansakaan.
Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok Mikkosen
Testamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen
umpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen
evankeliumin sanoihin:
"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä."
Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän
ei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä
komppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut
yhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?
Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä
postiin.